Sydän ruhjottuna.

Olen itse myös17-vuotiaan pojan yh-äiti. Poikani ei ole ollut mikään kiltti ja suloinen nuorimies, vaan sanoo minullekin vieläkin vastaan milloin mistäkin ja milloin milläkin tavalla. Murrosikä on juuri tätä. Rajojen kovaa koettelua, äidin huolta ja murhetta, mutta myös kasvamista ja irrottautumista. Tämä kapinointi kuuluu nuoren arkeen, ja se on jopa luonnollista. 17-vuotias harjoittelee jo aikuisen roolia itselleen, et sinä häneen voi suhtautua enää kuten vauvaan. Hänen on aika irrottautua sinusta ja sinun hänestä. Ota sinäkin aikuisen rooli itsellesi. Kerro,miten haluat itseäsi kohdeltavan, mutta muista, että hänen on kohta aika lähteä maailmalle ja alkaa elää omilla siivillään. Jos et päästä otettasi irti aikuismaisesti, hän joutuu tuottamaan sinulle kipua olemalla vaikkapa häijy. Lapsille täytyy tehdä tuo irrottautuminen myös helpoksi ja kunnioittaa heitä. Äläkä heittäydy marttyyriksi ja syyllistä lapsiasi siitä, että olet "uhrannut" heille elämäsi. Se on julmaa kiristystä heitä kohtaan. Poikasi kuulostaa fiksulta kaverilta, ja toivon, että äitinä olet hänen arvoisensa. ja älä siirrä niitä pettymyksiä , joita olet miesten kanssa tuntenut, tähän äiti-poika-suhteeseen. Aikuisen suhde lapsiin on aivan eri asia kuin aikuisen suhde toiseen aikuiseen. Roolit menevät helposti sekaisin. Hän on poikasi, ei miessuhteesi korvike.