Miehelleni avioliitto ei merkitse mitään, ja hän vihaisi olla häissä huomion keskipisteenä. Itse yllätyin tunteistani kun tämä tuli ilmi...siis mutta kun haluaisin naimisiin. En ollut tiennyt, että se olisi minulle tärkeää.
En kuitenkaan osaa sanoa mitään muita kuin "tunnepohjaista" syitä; tyyliin että haaveilen samasta nimestä, että lapsilla on sama nimi, että ollaan virallisesti perhe jne. Siis: koska niin on tapana(ko)?
En kuitenkaan koe, että voisin painostaa kumppania naimisiin. Mutta ihme surua tämä mulle tuottaa, mistä muka joudun luopumaan?
Miksi sinä menit naimisiin?
En kuitenkaan osaa sanoa mitään muita kuin "tunnepohjaista" syitä; tyyliin että haaveilen samasta nimestä, että lapsilla on sama nimi, että ollaan virallisesti perhe jne. Siis: koska niin on tapana(ko)?
En kuitenkaan koe, että voisin painostaa kumppania naimisiin. Mutta ihme surua tämä mulle tuottaa, mistä muka joudun luopumaan?
Miksi sinä menit naimisiin?
Vastaukset 21
Vanhimmat
Avopuolisko ei ole lähin omainen. Aviopuoliso on.
Kyllä mulle on aina ollut selvää, etten ala susipareilemaan. Yhteen muutettiin vasta kun oli lain edessä virallista, että me olemme pari. Mua säälittää varsinkin naiset, jotka antautuvat asuinkumppaniksi miehille pesemään likasia kalsareita elätellen turhia toiveita rouvaudesta. Miksi he niin tekevät? Ja ennen kaikkea miksei näitä asioita mietitä etukäteen, että sitten pitää yllättyä omista tunteistaan? Mikä ylläri se on, että haluaa elämään pysyvyyttä eikä avoutta?
Vaikkei jumaliin uskoisikaan, sitä vaan tuntuu kummasti aidommalle, kun on koko suvun ja ystäväpiirin edessä julkisesti luvannut rakastaa toista kuolemaan saakka. Meille tämä lupaus ei ollut vain tapoja, tunnetta ja sanahelinää. Haluamme pysyä periaatteessamme. Jos sen rikomme, rikomme sen koko sukumme edessä. Raukkamainen avoilu ja jahkailu ei kuulu meille!
Avioliitossa suvut yhdistyvät. Tätä katsantoa ei enää osata ymmärtää, koska kaikki elävät mukamas niin yksilöllistä elämää. Kukaan ei enää tiedä toisistaan mitään suvun sisällä. Kyse ei ole statuksesta tai prameilusta (vaikka sekin kieltämättä aluksi tuntuu avioon astuessa mahtavalta), vaan ihan yhteydestä ja tukiverkoista. On se hieman eri jos on muutaman vuoden välein vaihtuva avokki kuin aviokumppani, johon on kaikella tapaa sitoutunut.
Minusta miehenä on paljon parempi pistää pelimerkit likoon, kun on yhteiskunnallisestikin tunnustettu parisuhde. Täällä ei leikitä kotia, täällä ollaan koti. On siistiä, kun mennään asioitakin hoitamaan, niin on sama nimi ja tunnustettu asema. Paljon vähemmän säätämistä.
Ärsyttää jos vaimoani neiditellään baarin ovella tai häneen viitataan tyttöystävänäni.
Tässä oli vain muutamia syitä. Avioliiton solmimisella on romanttisetkin syynsä ja tunnesyynsä, eikä niitä mielestäni pidä vähätellä. Avioliitto ei ole pelkkä paperi, eikä avoliitto ole kunnon sitoutumista suurimmassa osassa tapauksista.
Olipas herttaisen konservatiivinen näkemys :)
->
"susipareilemaan", "Raukkamainen avoilu ja jahkailu", "Täällä ei leikitä kotia, täällä ollaan koti"
En halua todellakaan pilkata arvomaailmaasi, mutta ehkä vähempikin jyrkkyys riittäisi.
Sitä paitsi:
Avo"puolisko" voi olla myös lähin omainen. Kodin voivat muodostaa myös kaksi naimatonta ihmistä. "Avoilu" ei ole missään vaiheessa jahkailua jos tarkoitus ei ole avioitua. Ja avioliitto ei ole tae suhteen pysyvyydestä sen enempää kuin avoliitto (
Täysin samaa mieltä asiasta. Ei lisättävää.
Olen totaalisen samaa mieltä!
Jos miehellesi tuo häitten keskipisteenä oleminen olisi ihan kamala ajatus niin miksi häät pitäisi pitää? Voi sitä mennä naimisiin ilman hääjuhlia. Piipahdat
on lähiomainen ja saa tehdä päätöksiä mm. jos sairastut todella vakavasti. Jos on lapsia, on heillä oikeudellinen asema turvattu, samoin sinulla. Jos teillä on mitään omaisuutta yhdessä (talo, auto), peritte toisenne, eikä muut sukulaiset. Sitten vielä tuo tunnepuoli... avioliitossa ollaan annettu toiselle "julkinen" asema. Itse en tekisi lapsia miehelle, joka ei suostu naimisiin, mistä voin olla varma, aikooko hän sitten tunnustaa lastakaan tms.
Oli oikein hyviä pointteja. MInulla oli sama periaate, etten tee lapsia miehelle, joka ei ole aviopuolisoni.
Avoliitossa olevat lapset pitää erikseen käydä tunnustamassa, että on siittänyt ne.
Kokisin hävettäväksi hyväksikäytöksi, jos pitäisi alistua avopuolisoksi ja toinen haluaisi lapsia ja pitäisi takaovea auki, että voisi lähteä koska tahansa lipettiin eikä olisi mitään juridista suojaa asiassa.
Me olimme alusta lähtien niin tiivis pari, että toista oli aina "kalvava nälkä". Nyt vielä vuosienkin jälkeen on ikävä, kun olemme työpäivän ajan erossa. Naurettavaa riippuvuutta, kun ottaa huomioon, että kumpikin olimme itsenäisiä ja kiireisiä sinkkuja 30 tavatessamme. Vasta kun pääsimme vihille (maistraatti seitsemän hengen voimin) tuntui, että nyt on kaikki hyvin. Mies kosi sanoen, että hänestä olisi ihanaa ajatella minua vaimona eikä tyttöystävänä. Olin samaa mieltä. Tämän miehen kohdalla en epäröinyt sekuntiakaan ja kaikki entiset sitoutumiskammot olivat yhtäkkiä menneen talven lumia.
Olin aikaisemmin avoliitossa, mistä lähdin aika kevyesti lätkimään. Avioliitossa ongelman sattuessa käärin henkiset hihani ihan eri tasolla, mielessä kangastelee, että tuon kanssa olen luvannut myötä ja vastamäet, joten paras selvittää tämä ongelma rakkaudella ja pohjamutia myöten ettei jää vaivaamaan.
aika paljolti päänsisäisestä jutusta.
Nuorena on ihan ymmärrettävää että haluaa siihen avioliittoon. Se on ehdottomasti yksikertaisempaa lasten kannalta ja kummallakaan ei vielä ole sitä omaa omaisuutta. Se on tunnejuttu, kaikki tuntuu jotenkin aidommalta ja oikeammalta, varsinkin kun muut lähellä suhtautuvat ”vakavammin”.
Ei siinä ole mitään väärää, mutta kyllä molempien pitäisi arvostaa tuota asiaa.
Avioliitto ei kuitenkaan ole automaatti, että sen jälkeen kaikki sujuu hienosti tai että sitä rakkautta riittää. Avioliitto ei suojaa ongelmilta. Avioero on helppo ottaa, sen kun vain lähtee ja laittaa paperin kuntoon. Omaisuus laitetaan puoliksi ja senkin hoitaa lakimies.
Ihmissuhteesta eroaminen sen sijaan on jo paljon vaikeampaa, nämä kaksi sotkee moni toisiinsa.
Itse menin avioliittoihini aikoinaan lähinnä lasten takia. Silloin lapsen tunnustaminen oli sen verran mutkikkaampaa. Avioliitto on ennen kaikkea laillinen sitoumus omaisuuden ja elatuksen suhteen. Sen huomaa vasta kun erotaan tai toinen kuolee. Se lienee suurin ero avoliittoon.
Näin vanhempana taas on yksikertaisempaa asua yhdessä, sillä molemmilla on jo jotain omaa, minkä haluaa antaa omille lapsilleen. Toki olemme harkinneet avioliittoa, mutta se vaatii oman paperisotansa, että saadaan tehtyä avioehto.
Avoliitto voi olla myös arvo. Itselleni vapaus on suuri arvo. Ei niin että voin lähteä tästä suhteesta, vaan niin että voin luottaa toisen olevan tässä omasta vapaasta tahdostaan eikä vain velvollisuudesta. Se vaatii siis vahvempaa sitoutumista, rehellisempää elämistä sekä uskallusta ottaa vastaan elämän riskit.
Tiedän jo kokemuksesta että on itsensä pettämistä kuvitella että eroaminen on helppoa. Se on helppoa silloin kun ei Välitä toisesta. Se taas ei kysy onko avioliitossa vai ei.
"Avopuoliso aina" kiittää kommenteista!
Ne auttoivat minua hieman avamaan tätä "tunnesolmuani".
En mä ole koskaan elätellyt tietoisesti toiveita "vaimona olemisesta" aiemmin, vaan vasta nyt yllätti minut tämä tunne, kun asia tuli ilmi. Nyt vähän päälle 30-vuotiaana (ensimmäistä kertaa elämässäni) tiedän haluavani jakaa elämäni tämän miehen kanssa ja perustaa perheen. En voi kuvitella eläväni ilman häntä (ja tähän asti olen ollut itsenäinen sinkkutyyppi, vähän kuten "eräs vaimo"). Ei avoliitto ole jotenkin "kepeämpi" asia mielestäni, ei siis minun tilanteessani ainakaan.
Mieheni sanoo, että hänelle tulee avioliitosta mieleen vain avioerot ja kirkko.
Hän "pelkää", että muuttuisin tai suhteemme muuttuisi jollain tavalla huonoon suuntaan jos menemme naimisiin. Olemme kieltämättä onnellisia näin.
"mummomuori*" kirjoituksellaan osui oikeaan suuntaan (mikä sitten voisi muuttua huonompaan...vapaus?):
"Avoliitto voi olla myös arvo. Itselleni vapaus on suuri arvo. Ei niin että voin lähteä tästä suhteesta,
vaan niin että voin luottaa toisen olevan tässä omasta vapaasta tahdostaan eikä vain velvollisuudesta.
Se vaatii siis vahvempaa sitoutumista, rehellisempää elämistä sekä uskallusta ottaa vastaan elämän riskit."
Olet niin oikeassa. Uskon itsekin tuohon. Jokainen ihminen on vapaa tekemään mitä tahtoo. Ei sitä
mitkään kahleet estä, enintään vähän hidastaa. Ja elämä tuo aina tullessaan muutoksia ja yllätyksiä
joka tapauksessa. Mistään ei voi olla varma. Enintään siitä, mitä tällä hetkellä haluaa. Jos pystyy sopeutumaan muutoksiin, niin kyllä niistä selviääkin.
Alitajunnassani haen kuitenkin kai jonkinlaista "turvallisuutta", ja ehkä sitä julkista "rakkauden tunnustamista". Mutta samalla tiedän, ettei avioliitto automaattisesti tuo turvallisuutta ja että
kauniiden avioliittokulissien (jopa häiden!) takana voi tapahtua vaikka mitä.
P.S. Kyllä lapsilla isovanhemmat on vaikkei oltaisi naimisissa, tietenkin!
Kuulostaa hyvältä tuo teidän suhteenne. Uskon että kyllä te vielä avioliittoonkin menette. : )
Mielestäni juuri se että on vapaus, niin ei se enää muutu siinä avioliitossakaan.
Ehkä teidän nyt pitäisi vähän syvemmin keskustella tuon miehen kanssa?
On tapauksia joissa avioliitto on kummallisesti huonontanut suhdetta. Se kai johtuu siitä että otetaan roolit joiden kuvitellaan kuuluvan avioliittoon. Jos nuo roolit kykenee välttämään, niin suhde jatkuu ihan samanmoisena kuin ennen.
Tulevathan ne usein niistä malleista mitä lapsuudessa ja nuoruudessa olemme nähneet. Niistä on hyvä puhua, moneen kertaan. Se vaati ehkä sisäistä itsetutkiskelua. Teillä on vapaus tehdä avioliitostakin ihan omannäköinen, ei siinä tarvitse matkia muita tai noudattaa minkäänlaisia perinteitä. Luokaa uusia perinteitä!
Ei kirkkoa tarvitse avioliiton solmimiseen, sen voi tehdä ihan muuallakin. Eikä sen takia tarvitse mitään juhlia järjestää.
Itse koen että koska joka tapauksessa aion olla tässä suhteessa, niin ihan sama vaikka olla avioliitossa. Kunhan tuon avioehdon nyt vain saisi aikaiseksi. Näin vanhana ja uusiosuhteessa kun täytyy ajatella tuota jälkipolvea. Ilman muuta me haluamme omille lapsillemme mahdollisemmin oikeudenmukaisen tilanteen. En ole tässä suhteessa siksi että saisin jotain materiaalista hyötyä vaan silkasta rakkaudesta.
Avomiehelläsi tulee avioliitosta mieleen avioerot? Mitäpä avioliitto sitten muuttaisi. Yhtä lailla avoliitosta voi erota kuin avioliitosta. Eli se on ainakin yhteistä. Avioliitossa ero vaan tehdään virallisemmin.
Avoliitossa ollaan ehkä enemmän omasta halusta. Tai luulen, että useammin avioliitossa käy niin, että ongelmien tultua pysytään vain siksi, että avioero on häpeä tms. (ei tietysti aina näin!)
Useimmiten liitossa kyllä pysytään yhdessä lasten takia. Ja avoliitossakin voidaan olla yhdessä vain tavan vuoksi. Kyllä jotkut roikkuu pitkässä avoliitossa vaikka eivät toisaalta oikein halua olla enää yhdessä. Mutta kun eivät oikein jostain syystä kykene eroamaankaan. Avioliitossakin ollaan vapaaehtoisesti. Avioerot kun on laissa sallittuja... Tietysti siinä on se 6 kk harkinta-aika. Mutta ei kaikki ole yhdessä vaan siksi, kun avioliitto "velvoittaa". Vaan ehkä he todella haluavat olla. Vaikka joskus olisi vaikeaakin.
Avoliitossa voi olla vahvaa sitoutumista ja voi olla vähemmän sitoutuneita. Samoin avioliitossa.
Yksilöiden kannalta tarkasteltuna rakkauden tai uskollisuuden määrään tai laatuun ei tietenkään vaikuta se, ollaanko avio- vai avoliitossa. Tässä meidän yhteiskunnassa, jossa me kaikki elämme, avioliitto on kuitenkin virallinen instituutio, mistä seuraa ainakin pari oleellista asiaa.
Ensiksikin kun syntyy lapsia, niin aviomies on automaattisesti lasten isä, eikä tarvitse tehdä erillistä isyysden vahvistamista ikävine kysymyksineen. Avoliitossa mies joutuu erikseen tunnustamaan isyytensä ja vastailemaan viranomaisille lapsen alullepanoon liittyviin intiimeihin kysymyksiin. Jos mies ei käy tunnustamassa isyyttään, hän ei ole lastensa huoltaja, eivätkä lapset peri isäänsä, joten käytännössä isyys pitää tunnustaa.
Toiseksi aviopuolisot ovat toistensa lähiomaisia ja perivät toisensa mutta avopuolisot eivät. Jos avopuolisot haluavat tehdä keskinäisen testamentin, se pitää erikseen tehdä, ja perinnöstä menee perintövero kalleimman mukaan, koska avopuolisot eivät ole toistensa omaisia eivätkä sukulaisia. Useimmiten avopuoliso joutuu muuttamaan pois perheen kodista, jos toinen puoliso kuolee. Yksin jäävä puoliso ei myöskään saa leskeneläkettä, koska vain aviopuolisosta voi tulla leski.
Naimisiin voi mennä ilman häitäkin, jos miehesi ei halua olla häissä huomion keskipisteenä. Avioituminen käy todella helposti myös maistraatissa. Ketään ei saa painostaa tärkeisiin ratkaisuihin, mutta jos mies ei ymmärrä näitä järkisyitä, niin minä en ainakaan perustaisi perhettä hänen kanssaan. Siitä seuraisi myöhemminkin elämässä vain ongelmia, jos toinen olisi noin jääräpäinen tapaus.
Mä luotan mun mieheen, ja en voisi kyllä kokea naimattomuutta jotenkin "hyväksikäyttönä". En mä voisi kuvitellakaan jättäväni miestäni tai hautaavani perhesuunnitelmia hänen kanssaan sen takia, ettei hän halua naimisiin. Sekin olisi jääräpäistä - riippuu näkökannasta. Miks mun pitäis painostaa mies johonkin, mitä hän ei halua? Ei mikään suhde mun mielestä voi toimia niin pidemmän päälle. Kyllä se lähtee siitä itsestä, että haluaa sitoutua. Oli sitten naimisissa tai ei.
Kuten totesin, vähän se kuitenkin jotenkin pelottaa, se vapaus. Mutta miksi oikeastaan?
En mä voi elää ajatellen, että kumppani saattaa vaikka lähtee (tai jopa kuolla) huomenna, ja jos niin käy niin sen omaisuus kuuluis puoliks mulle ja lapsille. Siinä vaiheessa musta tuntuu, että se olis murheista pienimmästä päästä. Se raha. Miks mun pitäis elää sen rahoilla... voin elää omillanikin. Aion pitää huolen omasta (ja lasten) toimeentulosta tietenkin itsekin, kai jokaisen pitäisi?
Onneksi se on mies, joka joutuu sitten vastailemaan niihin isyyteen liittyviin kysymyksiin. Ehkä vaihtaa mielensä sitten avioliitosta ;) Ja jos hän lähtisi lätkimään silloin kun lapsia pitää tunnustaa, niin mitä ihmeen iloa mulla on silloinkaan jostain juridisesta suojasta? Kaikki on siis teille vaan rahasta kiinni niinkö?
Mut joo, olis hyvä mennä naimisiin sitten myöhemmin kun rupee lonkkia särkee viimeistään.
Hyvä juttu, että et ole painostamassa miestäsi mihinkään, se ei kerta kaikkiaan ole tervettä, mitä draamoja jotkut tällaisesta kiskoo. Mutta muuten tuntuu kuin olisit kääntänyt kelkkasi aloitusviestistäsi. Siinä vielä hiukan haikailit avioliiton perään ja ihmettelit, miksi sinulla on siitä surullisia fiiliksiä. Nyt oletkin kovin tätinässä, kun joku kertoi sinulle järkisyitä, miksi avioliitto on monissa tilanteissa parempi kuin avoliitto, vaikka ei kaikissa tietenkään. Pyysit perusteluita, ja nyt olet melkein ottanut herneen nenään (en muuten ole edellisen viestin kirjoittaja).
On totta, että jos kumppani ennen aikojaan viereltä lähtee, niin raha on varmasti murheistä pienimpiä. Mutta ikävää sekin on, jos olette esim. asuneet kumppanin yksin omistamassa asunnossa vuosikaudet, rakentaneet siitä teidän yhteistä kotia, ja sitten hän kuolee ilman testamenttia, niin avopuolisolla ei ole mitään oikeuksia omaan kotiinsa! Ei varmaan murheista suurin, muttei todennäköisesti elämän realismi siinä vaiheessa tee asiaa yhtään helpommaksikaan. Tämä vain yhtenä mahdollisena esimerkkinä.
Eli järkisyyt kietoutuvat monesti rahaan, siksihän niitä järkisyiksi kutsutaankin. Ei niitä tarvitse omalla kohdalla hyväksyä, mutta ei niihin pitkässä avoliitossa kannattaisi ihan pelkästään ylenkatseellakaan suhtautua.
Kiitos, hyvä vastaus...
En ole kuitenkaan kääntänyt kelkkaani, vaan pohdiskelen tunteitani ja niiden taustoja. Mikäli ne johtuvat järkisyistä, niin mikäs siinä... mutta kun ei ne nähdäkseni johdu. En oikeastaan hakenut järkisyitä, mutta niillä tietysti on "helppo" perustella tälläinen asia. Näen asian niin, että avioliittoon liittyy sisällekasvaneita arvoja, osana kulttuuria, joilla ei ole mitään suoranaista tekemistä järkisyiden kanssa.
"Mua säälittää varsinkin naiset, jotka antautuvat asuinkumppaniksi miehille pesemään likasia kalsareita elätellen turhia toiveita rouvaudesta."
Kaikki naiset ei edes halua naimisiin. Ja joskus on niinkin päin, että mies haluaisi naimisiin ja on kosinutkin, mutta nainen ei halua. Ja onko rouvana hienompaa pestä miehen kalsareita? Eiköhän se tunnu ihan samalta! Ja siinä mielessä olen kyllä samaa mieltä, että jos avoliitto on pelkkää asuinkumppanuutta (eli ollaan kuin kämppikset, ilman romanttisia tuntemuksia/rakkautta) niin se ei ole kovin mukavaa...
Mielestäni pääasia on, että suhteessa menee hyvin. On myös säälittäviä aviopareja, joiden suhteessa esim. pettämistä, henkistä tai fyysistä väkivaltaa jne. Ja on onnellisia avopareja, jotka ovat olleet yhdessä 30 vuotta. Mutta silloin kumpikaan ei varmaan haikaile avioliittoon eikä ole sen takia onneton.
Jos avomiehesi ei pidä keskipisteenä olosta, miksi ette voi mennä naimisiin vain kahden todistajan läsnäollessa? Vai onko siinäkin jo liikaa huomiota? Onko varma, että miehelle avioliitto ei merkitse mitään? Ettei syy ole enemmänkin siinä, että se merkitsee jotain. Jotain jonka takia hän ei halua naimisiin? Ja taisit sen myöhemmin paljastaakin, että mies pelkää sinun muuttuvan (tai molempien?). Meillä ei kumpikaan ainakaan muuttunut huonompaan suuntaan. Voihan niin tietysti käydä, mutta johtuuko se aina vain avioliitosta vai olisiko kumppani muuttunut muutenkin... Lapsetkin voi muuttaa sinua tai teitä ja parisuhdettanne? Ihmiset muuttuu myös ikääntyessään ja erilaisista syistä.
Omassa tuttavapiirissäni on ainakin enemmän niitä, jotka ovat useamman kerran olleet avoliitossa kuin avioliitossa. Avioliitto harkitaan usein pidempään, avoliittoon voidaan mennä esim. että ei tarvitse maksaa kahdesta asunnosta. Avoliitosta erotaan herkemmin, jos avoliitto on kestänyt 0-5 vuotta, kuin saman pituisesta avioliitosta. Aikaa myöten se ehkä tasoittuu. Avioliitto on itselleni kuin piste iin päälle. En usko, että avioliitto itsessään muuttaa radikaalisti mitään. Suhteen on oltava kunnossa jo sitä ennen ja naimisiin mentäessä. Ongelmat ei häviä mihinkään pelkästään avioliiton myötä, se riippuu ihmisistä. Tietysti, jos on kyse ihmisestä, jonka mielestä avoliitossa voi käyttäytyä tietyllä tavalla, mutta avioliitossa ehdottomasti ei... niin ehkä se voi muuttaa jotain.
Mielestäni voi hyvin mennä naimisiin, jos on yksin hyvä syy mennä, eikä yhtäkään huonoa puolta verrattuna avoliittoon. Itse en ainakaan keksi syytä miksi en olisi mennyt naimisiin. Miksi ihmiset hankkii lapsia? Siihenkään moni ei osaa oikein sanoa syytä. Ja onko kaikkea pakko niin perustellakaan. Toki asioita kannattaa miettiä eikä vaan ethdä koska niin on tapana tehdä.
Jos mies ei missään nimessä halua koskaan naimisiin, niin painostaa ei todellakaan kannata. Vaan kannattaa unohtaa koko juttu ja elellä avoliitossa. Hyvin kai se on sujunut tähänkin mennessä, mikseipä jatkossakin?
Mun mies aikoinaan väitti, että avioliitto ei muuta mitään. Kuitenkin jostain kumman syystä hän halusi joskus naimisiin. Eikä sanonut koskaan, että ei halua koskaan naimisiin. Ja puhui, että sitten jos joskus menemme naimisiin meidän häissä... Hän myös vilpittömästi onnitteli avioon astuvia sukulaisia/ystäviä ja näytti arvostavan avioliittoa. Naimisiin mentyämme usein kyllä vastasi edelleen kysyjille, että ei se muuttanut mitään ihan samanlaista on kuin ennenkin. Mutta... itse huomaan jotain muuttuneen. Suurimmaksi osaksi kaikki on kuin ennen. Mutta mies oikein mielellään kutsui varsinkin avioliiton ensimmäisenä vuotena minua vaimoksi. Hän vaikutti vielä tyytyväisemmältä kuin ennen. Ja hän alkoi "naittamaan" avoliitossa eläviä kavereitaan. Kyselemään sitä ärsyttävää kysymystä, että koskas te menette naimisiin. Mitä meiltä oli aikanaan kyselty...
Itseäni hiukan ärsytti, kun hän alkoi korostamaan, että joku on tyttöystävä tai avovaimo ei vaimo. Vaikka ennen hän kutsui kaikkia avovaimoja vaimoksi ja rouvaksi. Mietin, että jahas olinko minäkin sittenkin VAAN avovaimo ja jotain vähemmän kuin nyt vaikka hän muuta avoliitossamme ollessa väitti. Noh mitäpä tuon enää väliä. Itse tunnen nyt oloni varmemmaksi. Aiemmin tuntui, että onko suhteessamme jotain vikaa tai mies epävarma, kun ei uskalla naimisiin kanssani (vaikka toisaalta kaikki tuntui olevan ihan hyvin). Kosinta ja avioliitto poisti epäilykset. Toki tiedän, että avioliitossakaan ei mikään ole varmaa. Eikä toista pidä pitää itsestään selvyytenä. Jos mies ei olisi halunnut koskaan naimisiin, olisin jatkanut hänen kanssaan avoliitossa. Hän on ainoa mies jonka kanssa voin kuvitella olevani ja rakastan häntä. Avioliitto ei suinkaan ole pääasia ja mikään elämäntavoite. Minua häiritsi enemmän se epäröinti ja odottelu. Jos toisella on antaa oikein hyvä syy miksi hän ei halua IKINÄ naimisiin, niin ehkä sen hyväksyisi paremmin. Onhan näitä kuitenkin tapauksia, joissa eron tullessa toinen onkin mennyt naimisiin uuden kumppanin kanssa lyhyen suhteen jälkeen. Siinä voisi tuntea itsensä huijatuksi.
Itse en tee johtopäätöksiä kenenkään suhteesta pelkän siviilisäädyn perusteella. Avo- ja avioliittoja kun on niin erilaisia. Enkä juuri mieti ovatko tuttavani avioliitossa vai ei.
Meillä oli sama tilanne, eli minulle avioliitto oli tärkeä ja miehelle yhdentekevä. Eikä ne minunkaan syyni kovin "järkeviä" olleet, tuo sama sukunimi ja yhteenkuuluvuuden tunne varmaan päällimmäisenä, vaikka ei se naimisiin meno sitoutumiseen mitenkään vaikuttanut. Talousasiat tietysti myös ovat yksinkertaisempia tulevia lapsiakin ajatellen, ei tarvitse isyydentunnustuksia yms. Ja joo, "niin on tapana", ja vaikka itse näimme suhteemme erittäin kokonaisena ihan avoliittonakin, niin monille se antaa jotenkin keskeneräisen vaikutelman... ei se haittaakaan, jos vahvistamme suhteemme vakavuudesta annettua vaikutelmaa, vaikka se ei yksistään riitä avioliiton syyksi.
Eniten ehkä siksi, että "miksi ei"? :)
Mutta. Ei tuhlattu tuhansia, ei kutsuttu kymmeniä. Vihkimisessä läsnä todistajat, hääyötä viettämään kotiin. Puku, kukat, kampaus, valokuvaus liikkeessä, ettei vaan mikään (merkityksetön) asia jälkikäteen kaihertaisi, ja ihan juhlavan siitä sai pienellä budjetilla ja vain muutaman ihmisen läsnäollessa. Tuoreet appivanhemmat vähän jurotti, mutta ne pehmitettiin videolla ja valokuvilla.
olen miettinyt ihan samaa. Olen ollut kihloissa, ero tuli. Nyt olen vakavassa suhteessa tämän nykyisen mieheni kanssa. Olin pitkään sillä linjalla etten koskaan halua enää mitää sormuksia ja sanoin tämän miehellekin. Kunnes pari viikkoa sitten tuli halu sormuksiin ihan kuin puskista. Enkä osaa sitä selittää - en siis keksi syytä MIKSI haluan naimisiin? Jos joku nyt sanoo että rakkaudesta, niin, mutta miksi en voisi osoittaa rakkautani avoliitossa?
Ei minun pakko ole naimisiin päästä, mutta tuli vain tunne että mukavaa se tämän miehen kanssa olisi. Tosin sanoi ettei ole valmis vielä sormuksiin, joten annoin asian olla. Nyt ei enää edes niin paljon tee mieli sitä rinkulaa. Onko se tämä naisellinen piirre - kun ei saa heti ei halua ollenkaan :D Mutta tavallaan tuntuisi tyhmältä kiltisti odottaa että toinen valmis. Mutta en myöskään halua painostaa. Tällä hetkellä tuntuu että en itse enää ota asiaa puheeksi. Katsotaan mitä mieltä olen sormuksista sitten JOS mies sen joskus ottaa puheeksi.
Niin, en minäkään haikaile yhteisestä sukunimesta, itseasiassa haluan pitää omani (on sen verran harvinainen ja olen siihen luonnollisesti tottunut), haluan avioehdon ja molempien pitävän oman omaisuutensa (miehellä on enemmän varallisuutta kuin minulla vaikka en minäkään puilla paljailla ole), en halua isoja prinsessahäitä vaan mieluummin kahden kesken maistraattiin salaa. En koe meidän liittomme olevan huonompi jos elämme avoliitossa. Silti jotenkin kummasti nimetöntä kutittelee :)
En ymmärrä oikein itsekään. Kai jokaisella on omat syynsä avioliittoon. . .
Juuri tuollaista epämääräistä kutinaa tarkoitan, sellaista tunnetta, että pitäisi päästä naimisiin..
Koen, että se on ennen kaikkea vain "tavan vuoksi" kuitenkin.
Järkisyyt ovat sitten erikseen nykypäivänä.
Oma mieheni on päättänyt jo aiemmin, ettei aio mennä koskaan naimisiin, joten kyse ei ole siitä, että hän odottaisi jotain. Tähän liittyy myös se, että naimisiinmeno ilman häitä olisi vaikeaa meidän tapauksessa, mikäli emme halua loukata verisesti puolta sukua. Se nyt vaan on niin. Tiedän; omituista touhua, luulisi, että on parin oma asia, mutta juu..nuo (perhe)traditiot...