Vanhemmillani on molemmilla akateeminen tausta, ovat hyvin arvostettuja työssään blaa blaa. He ovat aina odottaneet meiltä lapsilta paljon, lukio itsestäänselvyys, yliopistoon odottivat meidän menevän jne. Itse suoritin lukion vaivoin loppuun, viisi vuotta siinä meni vanhempien painostaessa, itseäni ei jaksanut kiinnostaa. Ilmoitin jo kauan sitten että yliopistoonhaan minä en mene, se ei ole minun paikkani. Tähän myöntyivät mutta odottivat silti että edes ammattikorkeaan menisin, mitään duunariahan ei heidän lapsestaan tule.
No, pääsin monen haun jälkeen opiskelemaan terveydenhoitajaksi, joka tuntui ihan kiinnostavalta aluksi ja luulin että se voisi olla sitä mitä tosissaan haluan. Nyt on alkanut ammattikorkeassa opiskelu ahdistaa, samoin kuin koko ala, ei minusta vain ole siihen. Hakeuduin kuukausi sitten lääkäriin kun en jaksanut oikein enää sängystä nousta, minut ohjattiin psykiatrille joka kirjoitti saikkua ja masennuslääkket. En ole kovin kunnianhimoinen, minulle riittäisi työ jossa ihan kohtuullinen palkka (tyyliin 1700-2200e/kk). Olen miettinyt, että siirtyisin kauppakoulun puolelle lukemaan taloushallinnon merkonomiksi ja ryhtyisin kirjanpitäjäksi. Minulla on kesätyökokemusta alasta ja pidin siitä paljon, se sopii hyvin luonteelleni.
Ongelma vain on, etten tiedä miten kertoa tämä vanhemmilleni. He flippaavat ihan täysin kun kerron mitä haluan tehdä eivätkä varmasti usko sitä todeksi..Että heidän tyttärensä jättäisi AMKn kesken ja siirtyisi "amikseen". Tunnen olevani kamala pettymys vanhemmilleni. Myös isoveljeni lopetti yliopistossa opiskelun koska haki sinne aikoinaan vanhempieni painostamana. Hän tekee töitä ja tienaa yli 2000 kuussa ja elää onnellista elämää, mutta vanhemmat ovat todella surullisia kun hän ei vienyt tutkintoaan loppuun. Nyt minusta tuntuu että minäkin petän heidät. Isäni haukkuu meitä lapsia joskus kännipäissään luusereiksi jne ja kehuu kuinka itse on päässyt elämässään niin pitkälle. Olen ihan lopussa.. Elämäni on täynnä valheita ja salaisuuksia kun en uskalla kertoa vanhemmille totuutta. Olen jo 24, minulla on oikeus päättää omasta elämästäni, mutta jotenkin tuntuu etten vaan voi.. En tiedä enää mitä tehdä, kaikki on vaan yhtä umpikujaa enkä löydä tietä ulos.
No, pääsin monen haun jälkeen opiskelemaan terveydenhoitajaksi, joka tuntui ihan kiinnostavalta aluksi ja luulin että se voisi olla sitä mitä tosissaan haluan. Nyt on alkanut ammattikorkeassa opiskelu ahdistaa, samoin kuin koko ala, ei minusta vain ole siihen. Hakeuduin kuukausi sitten lääkäriin kun en jaksanut oikein enää sängystä nousta, minut ohjattiin psykiatrille joka kirjoitti saikkua ja masennuslääkket. En ole kovin kunnianhimoinen, minulle riittäisi työ jossa ihan kohtuullinen palkka (tyyliin 1700-2200e/kk). Olen miettinyt, että siirtyisin kauppakoulun puolelle lukemaan taloushallinnon merkonomiksi ja ryhtyisin kirjanpitäjäksi. Minulla on kesätyökokemusta alasta ja pidin siitä paljon, se sopii hyvin luonteelleni.
Ongelma vain on, etten tiedä miten kertoa tämä vanhemmilleni. He flippaavat ihan täysin kun kerron mitä haluan tehdä eivätkä varmasti usko sitä todeksi..Että heidän tyttärensä jättäisi AMKn kesken ja siirtyisi "amikseen". Tunnen olevani kamala pettymys vanhemmilleni. Myös isoveljeni lopetti yliopistossa opiskelun koska haki sinne aikoinaan vanhempieni painostamana. Hän tekee töitä ja tienaa yli 2000 kuussa ja elää onnellista elämää, mutta vanhemmat ovat todella surullisia kun hän ei vienyt tutkintoaan loppuun. Nyt minusta tuntuu että minäkin petän heidät. Isäni haukkuu meitä lapsia joskus kännipäissään luusereiksi jne ja kehuu kuinka itse on päässyt elämässään niin pitkälle. Olen ihan lopussa.. Elämäni on täynnä valheita ja salaisuuksia kun en uskalla kertoa vanhemmille totuutta. Olen jo 24, minulla on oikeus päättää omasta elämästäni, mutta jotenkin tuntuu etten vaan voi.. En tiedä enää mitä tehdä, kaikki on vaan yhtä umpikujaa enkä löydä tietä ulos.
Vastaukset 11
Vanhimmat
sun viestin ja voisin vastata jotain omaa mielipidettä.....eli vanhempien paine on varmaan kova,mutta sulla itselläs on tosiaan oikeus aikuisena itsenäisenä ihmisenä päättää omista asioistasi,vanhemmat ei voi enää mitään eivätkä saakaan tulla sun elämää sanelemaan. Sinun täytyy vaan rohkeasti irrottautua vanhemmista,ota vaikka välimatkaa joksikin aikaa tai älä kerro heti aikomuksistasi.....tee se vaikka salaa ja kun aikaa on kulunut kerro vasta sitten....siihen mennessä oot saanu itsesi kuntoon ja vahvemmaksi....nyt et saattaisi kestää heidän reaktioitaan. Tärkeintähän että teet elämässäsi sitä mistä tulet onnelliseksi. Ja sulla pitää olla oma rauha tehdä omat päätökses,et sä elä vanhemmille vaan itsellesi. Onnea siulle elämän tielle ja valinnoille!
Mitä ikänään teetkin, voit olla varma, ettei vanhempasi ole tyytyväisiä.
Omat vahempani pettyivät minuun kun ilmoitin etten mene lukioon. Sanoivat suoraan, ettei minusta tule mitään, jos en opiskele. Eivät ymmärtäneet miten koulussa menestynyt voisi ajatella muuta kuin lukiota. No lähdin silti uravalmennuksen kautta ammatilliseen koulutukseen, mutta en päässyt töihin. Jatkoin arvostettua ylikouluttautumista toiveissa saada vihdoin töitä. Ammatinvaihtokaan ei tuonut säännöllistä työtä, vaan vain pätkätöitä vuodesta toiseen. Sain erittäin lämpimän vastaantoton kun ilmoitin vihdoin, että lähden ammattikorkeaan. Vanhemmat oli rinta rottingilla, että nyt siitä vihdoin tulee jotain tärkeää.
Tällä hetkellä olen työttömänä jo toista vuotta, kuulemma ylikoulutettu hanttihommiin. Kolme hyvin arvosanoin suoritettua tutkintoa takana. Ja vahemmilleni suuri häpeätahra edelleen. Mutta samoin kävi siskolleni. Vaikka kulkikin vanhempieni hyväksymää reittiä lukioon ja yliopistoon, jäi työttömäksi. Hänen vanhemmiltani perimänsä ylpistelykin väheni.
Onneksi olen jo aikuisempi ollakseni välittämättä enää heistä ja asenteistaan toisia kohtaan. Muutin jo opiskeluaikoina mahdollisimman kauas, ja nyt ei tarvitse nähdä heitä ja alentuvaa käytöstään kuin kerta vuoteen. Suosittelen samaa.
Pakko kai se olisi vaan ottaa härkää sarvista ja sanoa että jos en kelpaa tällaisena niin se on heidän oma ongelmansa, ei minun. He eivät ehkä voi sitten ylpeillä juhlissa ystävilleen että "meidän lapset ne onkin ekonomeja ja ylihoitajia" ja muuta "hienoa" mutta olenkin miettinyt että jos siinä on koko elämän sisältö niin ei heilläkään loppujen lopuksi kovin hyvin mene.. Silti äitini aina painottaa että hänelle on tärkeintä että me lapset olemme onnellisia ja tienaamme hyvin ja pärjäämme elämässä. Mutta ei mikään tutkinto takaa sitä että "tienaisi hyvin" ja mitä iloa siitä rahasta edes on jos ei nauti siitä mitä tekee.
Asun tällä hetkellä aika kaukana vanhemmistani, mutta heidän omistamassaan asunnossa, mihin muutto oli ehkä virhe. Koska siitä he saavat yhden syyn lisää syyllistää että "sinulla on niin hyvät lähtökohdat elämälle" ja "ei kaikilla opiskelijoilla ole noin helppoa kuin sinulla, että käypäs nyt se koulu kunnolla loppuun". Mutta kun ei vaan kiinnosta. Olen miettinyt muuttoa toiselle paikkakunnalle täältä, vuokra-asuntoon niin etten ole mitenkään taloudellisesti sidoksissa vanhempiini, ja aloittaa opiskelun ihan vaan siellä "amiksessa" sellaisella alalla minkä uskon minulle sopivan parhaiten ja josta nauttisin. Ja yritän ottaa henkistä etäisyyttä vanhempiini, joka on kyllä hieman vaikeaa kun he jatkuvasti soittelevat ja s- postittelevat ja kyselevät miten koulu menee. Jos sanon että huonosti ja ettei jaksa oikein enää kiinnostaa niin he sanovat vain että nyt otat kyllä itseäsi niskasta kiinni ja että lopettajat ovat luusereita. Pitäisi ensin vain saada päätä kuntoon ja hieman voimia että jaksaisi alkaa toteuttaa näitä muutoksia kun alkaa olla henkisesti niin lopussa.. Mutta ehkäpä se tästä vielä..
ei tarkoita että pärjää elämässä. Hyvä esimerkki oma veljeni. On johtotason palkoilla töissä Nokialla, mutta yksinäisin ihminen ketä tiedän. Monesti juuri ne ihmiset, jotka tienaa paljon, ei paljon muuhun ehdikään. Eikä raha paljon lohduta, jos ei osaa rakastaa ja pitää ystäviä lähellään.
Minusta tuntuu että elämäni on todella rikasta, vaikka olen vain grillimyyjä ja työmatkaakin sen 50 kilometriä suuntaansa. Sen rikkauden saan hyvästä parisuhteesta ja mielekkäistä harrastuksista, sekä hyväntekeväisyystyöstä mitä teen.
Oma elämisenfilosofia perustuu yksinkertaisesti siihen, että voi olla mukava ja rakastava läheisilleen ja auttaa muita kanssaihmisiä levittämällä hyvää oloa ympärilleen. Hienoa, jos sinäkin opit nauttimaan elämän pienistä iloista, voit sillä vaikka avata myös vanhempiesi silmät. Sillä luulen, että kun he huomaavat että olet onnellinen, hekin saavat rauhan paatoksestaan.
Palkka noin 1100 euroo kuussa jos sitäkään ja saat vanhempasi shokkiin, siitäkös saisit makeet naurut.
Jos ajattelet elämääsi vaikka 20 vuotta eteenpäin. Luuletko katuvasi sitä, ettet toteuttanut vanhempien toiveita vai ettet kuunnellut itseäsi? Tämän enempää ei oikeastaan voi neuvoa, koska kyse on sinun arvoistasi. Jos todella arvostat vanhempien neuvoja niin paljon, että niiden mukaan eläminen on sinulle tärkeää, se on ihan ok. On monia kulttuureja, joissa näin toimitaan. Meidän kulttuurissa ehkä yleisempää on harkita itse. Itsenäisyyttä ja "aikuisuutta" arvostetaan.
Itse arvostaisin sittenkin oman itsetuntemukseni ja elämänratkaisuni vanhempien edelle, syystä että vanhemmatkaan eivät aina ole erehtymättömiä. Ja varsinkin syystä, että vanhempiesi arvot vaikuttavat mielestäni ulkokohtaisilta; mainetta ja rahaa arvostavilta. Vai onko perusteena todellinen rakkaus tieteen tekemiseen ja maailman parantamiseen? Sopiiko heistä akateeminen ura luonteellesi, vai miten he perustelevat odotuksensa? Kysy!
Ihan ensimmäiseksi teet viisaan valinnan ryhtyessäsi kirjanpitäjäksi. Heistä on valtava pula ja pian eläkkeelle siirtyvät valittavat, ettei jatkajia ole ja asiakkaita tulvii ikkunoista ja ovista. Jos keksit vielä lukea kiinteistöpuolen kirjanpitäjäksi sinut revitään palasiksi pk-seudulla ja voit helposti perustaa oman yrityksen sekä elellä mukavasti tuloillasi. Silloin myös vanhempasi oivaltavat, että heidän kasvatuksensa ja oppinsa on mennyt hyvin perille kun oma lapsi osaa valita viisaasti ammatin, jossa pärjää.
Olen itsekin akateemisen koulutuksen saaneiden vanhempien lapsi ja koko sukuni on samaa lajia, joten häpesin suurimman osan nuoruuttani duunarimaisuuttani. Kieppasin kymmenen vuoden ajan ns kunniallisessa, paremmassa ammatissa ja opiskelin hullun lailla, mutta lopulta uuvahdin totaalisesti ja terveyteni pakotti minut palaamaan ammattiin, joissa olen tyytyväinen. Joten mieti sinäkin oletko valmis uhraamaan terveytesi siksi, ettet uskalla noudattaa sisäistä ääntäsi? Kumpi on vanhemmillesi tärkeää: terve, onnellinen jälkeläinen vai sairas, onneton jälkeläinen vastenmielisessä ammatissa?
Toki vanhempia kannattaa aina kuunnella, niin minäkin tein, mutta vuosien saatossa totesin heidän edustavan ihmistyyppeinä ihan erilaista kuin minä olen. Silti sain mielettömän hienot eväät ja vaatimattomasta ammatistani huolimatta olen arvostettu työssäni siksi, että osaan ja tiedän paljon asioita jo ihan senkin pohjalta mitä opin vanhemmiltani. Muistuta siis omia vanhempiasi siitä, miten hyvät eväät olet heiltä saanut etsiessäsi omaa tietäsi ja ajan kanssa ne eväät maistuvat entistä paremmilta hyödyntäessäsi niitä elämässäsi, joka on sinun omaa elämääsi.
Onnea jatkoon! Kaikkeahan ei tarvitse käydä vanhemmille tilittämässä, vaan selvitä asiat ensin itsellesi ja sen jälkeen kerrot suunnitelmasi rauhallisin mielin. Joskus vanhemmat huolehtivat enemmän sitä voitko sinä itsesi kanssa hyvin kuin oikeasti surisivat, mitä opiskelet. On helpompi kommentoida opiskelua kuin kysyä, mikä sinua vaivaa.
Mielestäni vanhempasi toimivat typerästi ja väärin. Toki he tarkoittavat hyvää - siitä ei ole epäilystäkään. Mutta viisautta heillä ei ole koulutuksestaan huolimatta.
Minulla on akateeminen koulutus, miehelläni ei. Hän on taitava ja työssään vihtyvä ammattilainen. Arvostan häntä suuresti. Meillä on neljä lasta, joista kolme opiskelee ja yksi käy vielä koulua.
Olemme kannustaneet nuoriamme opiskeluun, mutta akateeminen tutkinto ei suinkaan ole se autuaaksi, onnelliseksi tai viisaaksi tekevä asia. Ajattelen näin, että jokaisen nuoren olisi tärkeintä löytää se oma juttu. Sellainen ala ja sellainen työ, mitä haluaisi ja jaksaisi tehdä.
Kaksi opiskelee yliopistossa, yksi ammattikoulussa ja nuorimmainen luultavasti menee ammatilliseen kouluun myös. Arvostan ja kunnioitan jokaisen valintaa ja yritän antaa tukeani.
Sinä olet hankalassa tilanteessa, kun et saa vanhemmilta sitä tukea, mitä tarvitsisit. Kuuntele itseäsi herkällä korvalla. Jokaisella on vain yksi elämä elettävänä - valinnat on tehtävä sen mukaisesti, että ne sopivat itsellesi.
Ymmärrän kyllä, että voi olla vaikeaa toimia vastoin vanhempien tahtoa. Eräs merkki aikuisuudesta on kuitenkin se, että tekee omat ratkaisunsa välittämättä muiden murinoista.
Onnea matkaan! Olet hyvän tien alussa: mietit mitä haluat elämältä, tiedät mitä haluat. Elä tolkullista ja hyvää elämää ja näytä vanhemmillesi, että sinä osaat. Kiehukoot omassa liemessään, jos eivät parempaan pysty.
Tee mitä sydämesi sanoo ja sano viestitä vanhemillesi tämä
http://3.bp.blogspot.com/_J5gZCL3KZX8/SUsGZiMfouI/AAAAAAAAAAQ/oHeYmqMrl2c/s1600-R/fuck_you.jpg
Tunnista hyvin ongelmasi myös omassa elämässäni. Itselläni on lukio takana, sekä vuosi ammattikorkeakoulussa väärällä alalla. Olen päättänyt lopettaa koulun ja hakea keväällä muualle, johonkin mikä motivoisi enemmän. Vanhemmat "kannustavat" tekemään omat valinnat, mutta kuitenkin mainitessa ammattikoulun vaihtoehdon, he nyrpistävät nenäänsä. Eivät välttämättä edes sano mitään, mutta kyllä ilmeestä huomaa. Ärsyttävintä kaikessa on ehkä se ettei isä esimerkiksi ole itse käynyt lukiota koskaan, mutta kehottaa meitä lapsia kouluttamaan itsemme. "Ilman koulutusta ei pärjää".
Veli valmistuu pian diplomi-insinööriksi ja kertoi jättävänsä koulunsa toistaiseksi siihen, sillä ei kaipaa enempää stressiä mitä tulisi tohtoriksi lukiessa. Tähän vanhemmat, tai lähinnä isä nyrpisteli nenäänsä.. Ärsyttää! Tiedän että teen itse päätökseni niin kuin tähänkin asti, mutta vaikka yritän olla kuinka oman mielen mukainen niin väkisinkin tulee aina vanhempien nyrpistelyt mieleen. :/ Ei oo helppoo. Mutta täytyy taistella! Onhan se nyt kaikkien kannalta parempi että ihmisistä tulee onnellisia eikä toisten ihmisten pillien mukaan tanssivia. :D
Aloitin amk-tutkinnon ja avoimen yliopiston opinnot omasta halustani vanhempieni tietämättä. Samana lukuvuonna -kunkin opinnon kohdalla- äiti käski keskeyttää opinnot, koska hän on entisen opistoasteen koulutettu. Lapsi ei saa olla korkeammin koulutettu kuin vanhempansa on äidin periaate.
Samoin isän puheista aikaisempina vuosina sai sen käsityksen, että toisen asteen koulutus on korkein minulle sopiva. Hänellä on entisen työnjohtajan (alempi kuin teknikko) koulutus. Ammattialoista puhuttaessa en vanhempieni mielestä sovi millekään alalle, siitä he pitävät huolen.
Älä kuuntele vanhempiasi, vaan itseäsi. Tarvittaessa muuta riittävän kauas vanhemmistasi, niin eivät ole aina seuraamassa päätöksiäsi. Älä kerro kaikkea vanhemmillesi, sillä elämään kuuluu myös salaisuuksia. Toimi kuten oma motivaatiosi ja sisäinen kieli kertoo. Toivottavasti isäsi ei ole narsisti. Mm. narsistin lapselle jää huono itsetunto. Narsismista tarkemmin Mielenterveys ja henkinen hyvinvointi-keskusteluissa.
Korkea-asteen koulutettuja on jo työmarkkinoilla aivan liikaa, oli sitten sotealan tai esim. tekniikan koulutettu, vaikka sotessa puhutaan työvoimapulasta.