Vuosia sitten eräässä työpaikassa silmiini pisti eräs itsenäinen vahva, humoristinen (tuolloin allekirjoittaneelle hieman kylmän kiskoinen) nuori nainen. Noh hän ei kauaan samoissa kuvioissa pyörinyt ja siirtyi ylemmäksi hierarkiassa ja muutti muualle ylennyksen parissa. Pari kolmisen vuotta myöhemmin törmäsin häneen uudessa työpaikassani. Henkeni vain salpaantui nähdessäni hänet jälleen kerran. Tämä tapahtui puolisentoista vuotta sitten. Alussa olin "onnellinen" että törmäsin häneen, mutta sitten tämä hitaan hämäläisen aivot aikoivat ruksuttamaan. Sanottakoon näin: voittaisin helpoimmin 7 oikein lotossa kun, että voittaisin hänen sydämensä.
Noh tyydyin tähän kohtalooni. Sitten osittain työasioiden vuoksi aloimme keskustelemaan enemmän. Sattuipa hän soittamaan reilusti työajan ulkopuolella ollessaan matkalla viikonlopun viettoon. Keskustelu oli puoliksi työasioita ja puoliksi leikinlyöntiä ja kevyttä huumoria. Mitä voisin sanoa en ole mikään casanova ja ja... pelkään tekeväni itsestäni täydellisen narrin pyytäessäni häntä ehkäpä kahville, joillekkin messuille, jonnekkin vain. Mielessäni on kuvitelma missä hän miettii: hetken yritin olla kiva tuollekkin ja heti hän saa outoja "kuvitelmia"...
Mitä tehdä: pyytä häntä varovaisesti ulos, odottaa pikkujouluihin, vai vain yrittää unohtaa...
Tai mitä sitä kiertelmään: rakastan Häntä. Tekisin mitä tahansa Hänen eteensä. Hymy Hänen kasvoillaan sulattaisi jopa Mt Everestin.... Elän jokaisen päivän ajatuksella: ehkä... ehkä... kenties...
heh on tämä kummaa... täällä kirjoittelen teille tuntemattomille, mutta en uskalla kertoa henkilölle kenestä välitän syvästi, mitä tunnen häntä kohtaan. Ehkä olen tuomittu "mitäs jos olisin..." - oravanpyörään... Joten olisiko vain helpointa unohtaa...
-Ehkätänään

Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.