Peilikaappi
Asuntoni remontti on edennyt kuin syöpä huone huoneelta, käytävä käytävältä kohti porraskäytävää. Eräänä syksyisenä iltapäivänä se käveli ulos tulematta enää takaisin. Kaaos laskeutui muistoiksi, hienoiseksi pölyksi korkeisiin paikkoihin. Äänet olivat vaienneet, budjetti kestänyt ja hermot jälleen suoristuneet soivaksi langaksi sähisevän sykkyrän sijasta.
Kaikki alkoi sinä päivänä kuin katsoin kylpyhuoneen peilikaapin heijastamaa kuvaa ja ymmärsin, että näin sen lävitse takanani olevan seinän. Inhosin laattojen väriä. Inhosin ovia ja kalusteita. Inhosin kaikkea. Seuraavana aamuna soitin puhelun. Pyysin häntä käymään kylässä. Sen tapaamisen jälkeen istuimme monta iltaa suunnittelemassa ja miettimässä sitä mitä halusin.
Olen nähnyt maailman värikartat, sisustusmateriaalit, paneelit, tapetit, laatat ja maalit. Olen istunut virtuaalikeittiössä, virtuaalisaunassa, heittänyt virtuaalivettä. Mutta nyt tämä kaikki on ohitse ja voin seisoa keskellä todellisuutta vauva sylissäni, raksuttaa kuin seinäkello toisiamme katsellen. Omistushaluni on feikki, sillä tiedän että luonteeni muuttaa tämän hetkisestä tilasta toiseen tuntematta minkäänlaista tuskaa, kun asunto myydään ja astutaan seuraavaan.
Raks…. naks, kaappikello käy.
Vuodet kasvavat kasvoilla kuin köynnökset, juurtuvat sydämeen ja imevät maan voimaa itseensä. Kuva kaapin ajatuksenohuella hopealla kirkastuu, selkenee ensisäteiksi auringon, nousee harmaudessa uivien saarien ylle ja hävittää ne silmistä. On mahdotonta nähdä. Käännetään pää ja kieltäydytään katsomasta, tuntemasta sitä tuskaa, joka on sormissa vapissut kuolemaakin pahempana horkkana. Mitä sellaisilla tuomareilla, jotka nukkuvat yönsä. On olemassa jokin joka ei koskaan vaivu uneen, sillä se kaikki itse on tämä suunnaton uni, uneni… tai unesi, lapseni.
****
Kirjoitus liittyy kaappikyselyyn. En tosin ymmärrä mitä tekemistä kaapeilla on logiikan kanssa, mutta menköön.
Asuntoni remontti on edennyt kuin syöpä huone huoneelta, käytävä käytävältä kohti porraskäytävää. Eräänä syksyisenä iltapäivänä se käveli ulos tulematta enää takaisin. Kaaos laskeutui muistoiksi, hienoiseksi pölyksi korkeisiin paikkoihin. Äänet olivat vaienneet, budjetti kestänyt ja hermot jälleen suoristuneet soivaksi langaksi sähisevän sykkyrän sijasta.
Kaikki alkoi sinä päivänä kuin katsoin kylpyhuoneen peilikaapin heijastamaa kuvaa ja ymmärsin, että näin sen lävitse takanani olevan seinän. Inhosin laattojen väriä. Inhosin ovia ja kalusteita. Inhosin kaikkea. Seuraavana aamuna soitin puhelun. Pyysin häntä käymään kylässä. Sen tapaamisen jälkeen istuimme monta iltaa suunnittelemassa ja miettimässä sitä mitä halusin.
Olen nähnyt maailman värikartat, sisustusmateriaalit, paneelit, tapetit, laatat ja maalit. Olen istunut virtuaalikeittiössä, virtuaalisaunassa, heittänyt virtuaalivettä. Mutta nyt tämä kaikki on ohitse ja voin seisoa keskellä todellisuutta vauva sylissäni, raksuttaa kuin seinäkello toisiamme katsellen. Omistushaluni on feikki, sillä tiedän että luonteeni muuttaa tämän hetkisestä tilasta toiseen tuntematta minkäänlaista tuskaa, kun asunto myydään ja astutaan seuraavaan.
Raks…. naks, kaappikello käy.
Vuodet kasvavat kasvoilla kuin köynnökset, juurtuvat sydämeen ja imevät maan voimaa itseensä. Kuva kaapin ajatuksenohuella hopealla kirkastuu, selkenee ensisäteiksi auringon, nousee harmaudessa uivien saarien ylle ja hävittää ne silmistä. On mahdotonta nähdä. Käännetään pää ja kieltäydytään katsomasta, tuntemasta sitä tuskaa, joka on sormissa vapissut kuolemaakin pahempana horkkana. Mitä sellaisilla tuomareilla, jotka nukkuvat yönsä. On olemassa jokin joka ei koskaan vaivu uneen, sillä se kaikki itse on tämä suunnaton uni, uneni… tai unesi, lapseni.
****
Kirjoitus liittyy kaappikyselyyn. En tosin ymmärrä mitä tekemistä kaapeilla on logiikan kanssa, mutta menköön.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.