Moikka!
Olemme parikymppinen pariskunta. Kihloissa ollaan ja yhteistä taivalta on takana parisen vuotta. Nyt olemme suunnittelemassa yhteenmuuttoa ensi kevääksi kun kumppanini on päässyt armeijasta.
Olemme siis nyt vuoden päivät elelleet ikään kuin kaukosuhteessa ja olen tietenkin tottunut siihen, että arkipäivät teen jotain muuta kuin näen kihlattuani. Olenkin jo sulautunut täysin tähän järjestelyyn enkä juurikaan osaa ikävöidä miestäni kun hän ei ole paikalla. En tarkoita sitä, että tunteet olisivat kadonneet vaan olen vain niin tottunut ja sopeutunut tähän.
Mietiskelenkin tässä, miten yhdessäasuminen sujuu tällaisen tilanteen jälkeen. Haluaisin kuulla kokeneemmilta kommentteja ja kokemuksia. Tokihan hän käy töissä päivisin ja minä taas olen yliopistolla, mutta sitten illat, aamut, viikonloput, lomat,... Ihanaahan se on kun saa olla toisen kanssa, mutta samalla vähän pelottavaakin. Onkohan meillä sitten liikaa yhteistä aikaa? Kumppanini ainoa harrastus on tietokoneella pelailu ym. eli hän ei vapaa-ajallaan lähde kotoa minnekään. Minulla taas riittää opiskelujen kanssa niin paljon työtä, että istun naama kirjassa kaikki illat. Siispä olemme kotona molemmat. Armeija on tehnyt poikaystävästäni niin laiskan, että tuskinpa enää saisin häntä aloittamaan vanhoja harrastuksiaan... Tai ehkä hän palaa ennalleen (?) Minulla on musiikki siinä määrin kun sitä kerkiän harrastaa.
Haluaisin itse kovasti lasta. Olen toivonut sitä jo parin vuoden ajan, koska perhe on minulle aina etusijalla. En niin välitä käydä baareissa ja maailmaakin olen nähnyt melkoisen paljon. Lapsi voisi tuoda arkeemme sitä kaivattua tekemistä, mutta se ei saa tietenkään olla syy lapsen yrittämiseen. Ja uskaltaako tällaisessa tilanteessa ottaa niin suurta askelta? Suhteestamme ei kylläkää rakkautta puutu ja muutenkin olemme vankalla pohjalla, mutta tosiaan pelko siitä, mitä yhdessäasuminen suhteelle tekee, on olemassa.
Aiemmin en ole tällaisia asioita edes kyseenalaistanut, mutta nyt kun olen viettänyt aikaa paljon yksin, on kaikeinlaista putkahtanut mieleeni. Ehkä kysymys on ihan normaalista jännittämisestä uuden muutoksen edessä, kun olen tähän mennessä asunut vanhempieni kanssa - tosin aikalailla omillani.
Kuulisin siis mieluusti kokemuksia yhteenmuutosta ja tuoreesta perhe-elämästä: kuinka se on lähtenyt käyntiin ja miten suhde on saatu pysymään vireänä.
Olemme parikymppinen pariskunta. Kihloissa ollaan ja yhteistä taivalta on takana parisen vuotta. Nyt olemme suunnittelemassa yhteenmuuttoa ensi kevääksi kun kumppanini on päässyt armeijasta.
Olemme siis nyt vuoden päivät elelleet ikään kuin kaukosuhteessa ja olen tietenkin tottunut siihen, että arkipäivät teen jotain muuta kuin näen kihlattuani. Olenkin jo sulautunut täysin tähän järjestelyyn enkä juurikaan osaa ikävöidä miestäni kun hän ei ole paikalla. En tarkoita sitä, että tunteet olisivat kadonneet vaan olen vain niin tottunut ja sopeutunut tähän.
Mietiskelenkin tässä, miten yhdessäasuminen sujuu tällaisen tilanteen jälkeen. Haluaisin kuulla kokeneemmilta kommentteja ja kokemuksia. Tokihan hän käy töissä päivisin ja minä taas olen yliopistolla, mutta sitten illat, aamut, viikonloput, lomat,... Ihanaahan se on kun saa olla toisen kanssa, mutta samalla vähän pelottavaakin. Onkohan meillä sitten liikaa yhteistä aikaa? Kumppanini ainoa harrastus on tietokoneella pelailu ym. eli hän ei vapaa-ajallaan lähde kotoa minnekään. Minulla taas riittää opiskelujen kanssa niin paljon työtä, että istun naama kirjassa kaikki illat. Siispä olemme kotona molemmat. Armeija on tehnyt poikaystävästäni niin laiskan, että tuskinpa enää saisin häntä aloittamaan vanhoja harrastuksiaan... Tai ehkä hän palaa ennalleen (?) Minulla on musiikki siinä määrin kun sitä kerkiän harrastaa.
Haluaisin itse kovasti lasta. Olen toivonut sitä jo parin vuoden ajan, koska perhe on minulle aina etusijalla. En niin välitä käydä baareissa ja maailmaakin olen nähnyt melkoisen paljon. Lapsi voisi tuoda arkeemme sitä kaivattua tekemistä, mutta se ei saa tietenkään olla syy lapsen yrittämiseen. Ja uskaltaako tällaisessa tilanteessa ottaa niin suurta askelta? Suhteestamme ei kylläkää rakkautta puutu ja muutenkin olemme vankalla pohjalla, mutta tosiaan pelko siitä, mitä yhdessäasuminen suhteelle tekee, on olemassa.
Aiemmin en ole tällaisia asioita edes kyseenalaistanut, mutta nyt kun olen viettänyt aikaa paljon yksin, on kaikeinlaista putkahtanut mieleeni. Ehkä kysymys on ihan normaalista jännittämisestä uuden muutoksen edessä, kun olen tähän mennessä asunut vanhempieni kanssa - tosin aikalailla omillani.
Kuulisin siis mieluusti kokemuksia yhteenmuutosta ja tuoreesta perhe-elämästä: kuinka se on lähtenyt käyntiin ja miten suhde on saatu pysymään vireänä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
joo eli kyl oli kuin minun ja kihlattuni tapauksesta. ei ehditty seurustella ku pari kuukautta ja lähti armeijaan, oli siel vuoden, tuli takas ja muutettiin yhteen, vuosi yhdes asuttiin ja sit kihloihin 3 vuoden yhdes olon jälkeen eli aivan hiljan.
mut vastailen sinulle vielä paremmal ajal.
Niin ja ei se miehen laiskuus armeijan jälkeen mitenkää tavatonta ole ;)