Olemme olleet avopuolisoni kanssa yhdessä kuusi vuotta. Olimme viime vuoden erossa, koska hän muutti opiskelujen takia toiselle paikkakunnalle. Itse muutin viisi kuukautta sitten hänen perässään tavallaan kaupungista "maalle", koska tiesin, että etäsuhteena suhteemme ei kovin kauan toimisi. Jouduin hommaamaan uuden opiskelupaikan ja hyvästelemään jo rakkaaksi käyneen kotikaupunkini. Tein tämän siis suhteemme takia ja miehenikin tätä toivoi, koska tiesi, että suhde ei voi jatkua, jos asumme eri paikkakunnilla.
Nyt olen siis asunut viisi kuukautta täällä ja ei kovin hyvin mene. Miehelläni on täällä oma elämänsä ja omat kaverinsa ja jostain syystä hän ei tahdo minua tuohon elämäänsä vakuutteluista huolimatta ottaa. Siis sanoo, että haluaa olla kanssani, mutta ei ikinä pyydä minua mukaansa, jos esim. lähtee kavereidensa luo kylään tai kavereiden kanssa baariin. Itse yritän keksiä koko ajan meille yhteistä tekemisiä, joihin hän välillä suostuu ja välillä ei. Hän ei koskaan ehdota mitään yhteistä tekemistä. Kauppa-asiat ja arjen pyörittämisen hoidan käytännössä yksin. Olemme molemmat opiskelijoita ja maksamme oman osamme vuokrasta, mutta minä hoidan ruoka-ostokset ja suurimman osan kuluista. Eli pitkälti myös elätän meidät.
Olen yksinäinen. Monesti olen yksin kotona viikonloput, kun mies on kavereiden kanssa jossain tai harrastustensa parissa. Itse en ole saanut ystäviä paikkakunnalta, vaikka harrastan kaikenlaista ja olen melko sosiaalinen.
Tunnen itseni jotenkin luuseriksi ja tunnen "roikkuvani" miehessäni. Onko väärin olettaa, että hän ottaisi minut enemmän mukaan elämäänsä ja tutustuttaisi minua ihmisiin? Muutin koko elämäni samalla, kun muutin tänne ja toivoisin, että mies jotenkin huomioisi sen ja edes yrittäisi auttaa minua sopeutumisessa. Onko tämä liikaa vaadittu?
En tiedä, kuinka kauan jaksan tällaista epäelämää. Olisiko vain parempi erota?
Nyt olen siis asunut viisi kuukautta täällä ja ei kovin hyvin mene. Miehelläni on täällä oma elämänsä ja omat kaverinsa ja jostain syystä hän ei tahdo minua tuohon elämäänsä vakuutteluista huolimatta ottaa. Siis sanoo, että haluaa olla kanssani, mutta ei ikinä pyydä minua mukaansa, jos esim. lähtee kavereidensa luo kylään tai kavereiden kanssa baariin. Itse yritän keksiä koko ajan meille yhteistä tekemisiä, joihin hän välillä suostuu ja välillä ei. Hän ei koskaan ehdota mitään yhteistä tekemistä. Kauppa-asiat ja arjen pyörittämisen hoidan käytännössä yksin. Olemme molemmat opiskelijoita ja maksamme oman osamme vuokrasta, mutta minä hoidan ruoka-ostokset ja suurimman osan kuluista. Eli pitkälti myös elätän meidät.
Olen yksinäinen. Monesti olen yksin kotona viikonloput, kun mies on kavereiden kanssa jossain tai harrastustensa parissa. Itse en ole saanut ystäviä paikkakunnalta, vaikka harrastan kaikenlaista ja olen melko sosiaalinen.
Tunnen itseni jotenkin luuseriksi ja tunnen "roikkuvani" miehessäni. Onko väärin olettaa, että hän ottaisi minut enemmän mukaan elämäänsä ja tutustuttaisi minua ihmisiin? Muutin koko elämäni samalla, kun muutin tänne ja toivoisin, että mies jotenkin huomioisi sen ja edes yrittäisi auttaa minua sopeutumisessa. Onko tämä liikaa vaadittu?
En tiedä, kuinka kauan jaksan tällaista epäelämää. Olisiko vain parempi erota?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Sellaiseksihan miehesi on sinut luokseen kutsunut...
Lue tekstisi ja numeroi siitä kaikki plussat ja miinukset, joita suhteenne pitää sisällään.
Sittenhän se onkin pelkkää matematiikkaa!
Suhdehan kyl vaatii uhrautumista ja sitä sulta ei kyllä puutu. Oot asunut siellä vasta vähän aikaa, et sopeutuminen pelkästään siihen vie vielä aikansa. Oishan sun kyl hyvä saada tietää että miksi hän ei halua sua hänen elämäänsä.Tarkoitan hänen rientoja ja kavereita. Eikä oo kyllä liikaa vaadittu todellakaan. Oliko teillä sitten ennen samat kaverit? Jotkuu kyl haluu pitää omat kaverit ominaan ja tyttöystävän omanaan-erikseen. Mut ei se sitä tarkota ettei haluis omaan elämään,onhan elämässä muutakin.Teijän pitää puhua asiasta ja alat vaatii nyt enemmän yhteistä aikaa. Sano ettet haluu tulla sen ja sen kavereiden väliin, mut et ne tahtomattaan on tullut teidän väliin,kässäätkös? Kyl mä uskon,et sinäkin,sosiaalinen kuin sanoit olevasi löydät sieltä omia kavereita. Sopeutuminen uuteen asiaan,oli se mitä tahansa vie oman aikansa.
Älä vielä luovuta, vaan otat härkää sarvista kii ja nätisti perustellen vaadit mitä se ikinä onkin.
On niin vaikea ymmärtää miksi opiskeluaikana täytyy asua kenekään kanssa. Sinulla on koko elämä edessäsi ja kaikki mahdollisuudet mennä mihin suuntaan tahaansa, ilman siteitä kehenkään. Miehesi on tuon jo tajunnut ja toimii aivan normaalin nuoren aikuisen tavalla.
Sinä et kuulu riippakivenä tuohon yhtäloon.
Sinullakin pitäisi olla oma elämä, tulevaisuudensuunnitelmat ja ikiomat ystävät joiden kanssa parantaa maailmaa. Siis EI liimaantua ja alkaa leikkiä kotia yhden ihmisen kanssa.
Mitähän jos seuraavaksi lukukaudeksi hankkisit oman asunnon ja tuon ylimääräisen vapaaajan käyttäisit harrastuksiin tai ottamalla niin paljon kursseja ettei ylimääräistä aikaa jää noin paljon tuhlattavaksi. Sinulla aivan selvästi on aivan liian paljon tyhjää aikaa. se on vain pahaksi.
Tuon ei tietenkään tarvitse tarkoittaa että nykyisestä "miehestäsi" ja sinusta tulisi vihamiehet. Ei tietenkään. Oli vain suuri virhe muuttaa hänen luokseen ja yrittää kahlita häntä sinun mieltymysten sarjaan. Siihen hän ei ole valmis vielä pitkään aikaan, Jos koskaan sinun kanssasi.
"Mutkun minä luulin..." on täydellisen tarpeetonta mutkuamista. Se ei yhtään muuta tosiasiaa.
Tälläisessa suhteessa käy enemmin tai myöhemmin huonosti. Sinä päätät haluatko siirtyä eteenpäin elämässä vai tuhlata elämäsi sellaisen ihmisin kanssa joka ei sinusta oikeasti osaa välittää. T: yksi joka teki päätoksen aivan liian myohään