Mieheni ja minä olemme eroamassa.Meillä on kaksi lasta,tyttö jota palvotaan ja poika jota ei jaksa kukaan.No itse taas kun ajattelen poikaani,niin hän on normi kaksi vuotias vesseli.Toki kyläillessä kun huomaa että häntä katsotaan tyylin,että mitähän se nyt tekee niin itsekin tuskastun.Sanoinkin äidilleni eilen että tämä poika ei ole paljon hymyileviä kasvoja elämänsä aikana nähnyt.Anoppi myös tuskastuu ja tuumaa että rauhoitu nyt poika.Vaikka hän istuu tuolilla ja kun selän takana kaksi ihmistä juttelee niin nousee polvilleen ja on vain kiinnostunut mitä ympärillä tapahtuu.Miksi sukulaiset käyttäytyvät näin?Mitä teemme väärin..?
Toinen asia on se että äitini ei ole koskaan arvostanut mua tyttönä,naisena tai lasteni äitinä.On kertonut jopa että synnytyssalissa,kun kysyttiin nimeä hän sanoi ensiksi pojan nimen.No veljeni syntyi muutama vuosi minun jälkeeni ja oli todella paljon kipeänä.Isäni meni omia menojaan ja äitini oli paljon yksin.Erosivat minun ollessani 12v.Jolloin isäni kertoi ettei ole isäni.No ei ainakaan syntymätodistuksen mukaan ole.No siinä olikin taas nuorella taakka kannettavana.
Itse ollessani murrosikäinen ja kiinnostuttuani pojista sain ihan ihmeellistä kohtelua:vihaista,keksittiin tekemistä ja nolattiin kaiken aikaa.
Löysin mieheni ja muutettiin yhteen.Tyttömme syntyi siitä parin vuoden päästä.Siitä oli onnellinen että omalla tytöllä on isä.Kaikki iloitsivat tytöstä.Anoppi haaveili hoitavansa vauvaa heti.Hän soitti synnytyssaliin ja kysyi että kutsuttaisiinko häntä mummiksi..Nuorekkaaksi kun itsensä tunsi.Sanoin että tottakai.Olemme aina olleet anoppini kanssa etäisiä,koska luonteemme ovat niin erilaiset.On varmasti osasyy sekin,että äitini itsetunto on varmasti huono kun hänelle ei koskaan mikään käy.Vieläkään lasten synttäreille ei sovi tulla jos isäni ja hänen vaimonsa on tulossa.Olen joka helvetin vuosi saanut kuunnella samaa marinaa ja kaikista pahinta on se että hän kyselee asioista mieheltäni.Aina pitää olla joulut vain pienellä piirillä.Lahjoja äitini kyllä laittaa anopillekin.Tätä ihmettelen.
No äitini sanoi että hänen äitinsä ei ole koskaan kertonut kellekään että he aikoinaan erosivat.On kuulema status kysymys,että on mies ja naimisissa.Sanoin äidilleni että minusta on tuntunut että olet samaa mieltä.Hän mollaa äitiään millanen siitä on tullut nyt vanhettuaan,eikä huomaa että on itse ihan samanlainen.Mä taas rakastan mummuani.Se on niin aurinkoinen ihminen.Halaan joka kerta kun nähdään,mitä en äidilleni koskaan pysty tekemään.Enkä vaan ymmärrä miten se äitini voi morkata omaa äitiään tollalailla.
No nyt kun olemme mieheni kanssa eroamassa äitini on alannut mollaamaan anoppiani.Onhan se ihmisenä ihan erilainen,kun äitini.Vaikka ovat jousimiehiä kumpikin.Äitini on pessimisti ja anoppi aurinkoinen..Mä en vaan tiedä mitä tehdä.JOtenkin tuntuu että meidän ero johtuu jo siitäkin että ollaan niin erilaisista ympyröistä.Tuntuu vaan pahalta lapsien vuoksi.
Toinen asia mikä vaivaa mieltäni on suvun teettämät työt.Äitini on mieheltäni vailla milloin mitäkin ja kun ehdotan että tehtäis kesällä,että veljenikin auttaisi,niin remontit unohtuu.Anoppilassa vaikka ovat ihan nuoria ja vetreitä mieheni tekee aivan kaikenlaista.Auton renkaiden vaihdosta kodin pikku remontteihin.
Tätä on nyt kestänyt kymmenen vuotta.Mieheni ei ymmärrä kuinka väsynyt olen,kun omat työt varsinkin toisen lapsen syntymän jälkeen ovat rästissä.Yksin enää en jaksa kantaa tätä vastuuta.Mies ei halua tajuta tätä.On päättänyt erota.Ei ole halukas vaihtamaan esim paikkakuntaa,että saisimme vaan olla.Mietinkin nyt että miten lapsuus yms vaikuttaa oman liiton kestoon..?Miksi sukulaiset aina olettavat että lapset on jotakin sekatyömiehiä oman jaksamisensa kustannuksella..?Mielestäni avioliitossa pitäisi tulla ensiksi oma perhe ja sitten muut.
Sekavaa tekstiä.Toivottavasti joku jaksaisi lukea.
Toinen asia on se että äitini ei ole koskaan arvostanut mua tyttönä,naisena tai lasteni äitinä.On kertonut jopa että synnytyssalissa,kun kysyttiin nimeä hän sanoi ensiksi pojan nimen.No veljeni syntyi muutama vuosi minun jälkeeni ja oli todella paljon kipeänä.Isäni meni omia menojaan ja äitini oli paljon yksin.Erosivat minun ollessani 12v.Jolloin isäni kertoi ettei ole isäni.No ei ainakaan syntymätodistuksen mukaan ole.No siinä olikin taas nuorella taakka kannettavana.
Itse ollessani murrosikäinen ja kiinnostuttuani pojista sain ihan ihmeellistä kohtelua:vihaista,keksittiin tekemistä ja nolattiin kaiken aikaa.
Löysin mieheni ja muutettiin yhteen.Tyttömme syntyi siitä parin vuoden päästä.Siitä oli onnellinen että omalla tytöllä on isä.Kaikki iloitsivat tytöstä.Anoppi haaveili hoitavansa vauvaa heti.Hän soitti synnytyssaliin ja kysyi että kutsuttaisiinko häntä mummiksi..Nuorekkaaksi kun itsensä tunsi.Sanoin että tottakai.Olemme aina olleet anoppini kanssa etäisiä,koska luonteemme ovat niin erilaiset.On varmasti osasyy sekin,että äitini itsetunto on varmasti huono kun hänelle ei koskaan mikään käy.Vieläkään lasten synttäreille ei sovi tulla jos isäni ja hänen vaimonsa on tulossa.Olen joka helvetin vuosi saanut kuunnella samaa marinaa ja kaikista pahinta on se että hän kyselee asioista mieheltäni.Aina pitää olla joulut vain pienellä piirillä.Lahjoja äitini kyllä laittaa anopillekin.Tätä ihmettelen.
No äitini sanoi että hänen äitinsä ei ole koskaan kertonut kellekään että he aikoinaan erosivat.On kuulema status kysymys,että on mies ja naimisissa.Sanoin äidilleni että minusta on tuntunut että olet samaa mieltä.Hän mollaa äitiään millanen siitä on tullut nyt vanhettuaan,eikä huomaa että on itse ihan samanlainen.Mä taas rakastan mummuani.Se on niin aurinkoinen ihminen.Halaan joka kerta kun nähdään,mitä en äidilleni koskaan pysty tekemään.Enkä vaan ymmärrä miten se äitini voi morkata omaa äitiään tollalailla.
No nyt kun olemme mieheni kanssa eroamassa äitini on alannut mollaamaan anoppiani.Onhan se ihmisenä ihan erilainen,kun äitini.Vaikka ovat jousimiehiä kumpikin.Äitini on pessimisti ja anoppi aurinkoinen..Mä en vaan tiedä mitä tehdä.JOtenkin tuntuu että meidän ero johtuu jo siitäkin että ollaan niin erilaisista ympyröistä.Tuntuu vaan pahalta lapsien vuoksi.
Toinen asia mikä vaivaa mieltäni on suvun teettämät työt.Äitini on mieheltäni vailla milloin mitäkin ja kun ehdotan että tehtäis kesällä,että veljenikin auttaisi,niin remontit unohtuu.Anoppilassa vaikka ovat ihan nuoria ja vetreitä mieheni tekee aivan kaikenlaista.Auton renkaiden vaihdosta kodin pikku remontteihin.
Tätä on nyt kestänyt kymmenen vuotta.Mieheni ei ymmärrä kuinka väsynyt olen,kun omat työt varsinkin toisen lapsen syntymän jälkeen ovat rästissä.Yksin enää en jaksa kantaa tätä vastuuta.Mies ei halua tajuta tätä.On päättänyt erota.Ei ole halukas vaihtamaan esim paikkakuntaa,että saisimme vaan olla.Mietinkin nyt että miten lapsuus yms vaikuttaa oman liiton kestoon..?Miksi sukulaiset aina olettavat että lapset on jotakin sekatyömiehiä oman jaksamisensa kustannuksella..?Mielestäni avioliitossa pitäisi tulla ensiksi oma perhe ja sitten muut.
Sekavaa tekstiä.Toivottavasti joku jaksaisi lukea.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kuulostipa tutulta aika monelta osin. Vähän samoissa tunnelmissa olin muutama vuosi sitten itsekin. Monen kompromissin, mielettömien nieleskelyjen ja toisissa asioissa oman puolen pitämisellä on päästy eteenpäin. Tsemppiä sinulle päätyä oikeisiin ratkaisuihin monikoisessa karikossa.
Minustakin edesmennyt anoppini yritti tehdä autokuskiaan itselleen mutta ei onnistunut kun oli parempaakin tekemistä. Sano miehellesi että hänen ei tartte tehdä sinun äidillesi mitään ja auton renkaat voi vaihtaa rengasliikeessä ja miehen pitää olla perheenkanssa ei hoidellä muitten kun perheen asioita.
Itsekkin kyllä teen äitini mökillä remontteja mutta ihan oman aikatauluni mukaan kun kerkiän ja siitäkin joku narisee kun remontti on kesken mutta siinä on hyvä puoli että muut ei viihdy mökillä kun siellä on remontti kesken. Yritäppä tehdä miehesi kanssa selvät pelinsäännot kuinka paljon aikaa pitää olla oman perheen kanssa ja muut homman eivät saa viedä kuin 2-8 tuntia kuukaudessa koska se perhe on akikkein tärkein ja muut voi odottaa.
ja kun ne pompottajat ovat lähinnä hänen vanhempansa.Oma äitini on kyllä teettänyt ja teettäisi vaikka mitä hommia,mutta olen ottanut tavakseni sanoa että pyydä veljeäni avuksi ja tehdään yhdessä.Tähän yleensä se kaatuu,mutta toki kaiken maailman kaupassa käyntiä kyllä on ollut.Sitten taas on mieheni omat vanhemmat,jotka haluavat että mieheni vaihtaa auton renkaat ja kittaa ikkunan pielet yms.Mutta en vaan ole saanut viestiä menemään perille.Mieheni ei omille vanhemmilleen saa sanotuksi mitään.Itse en todellakaan sekaannu.Mutta millä niitä napanuoria katkoo,jos mies ei itse ole halukas näin tekemään.Kipeetähän tämä tekee,mutta ehkä tämä tästä.
En sen kummemmin osaa kommentoida noita ihmissuhdeasioita, mutta sen sanoisin, että oman väsymyksen välttämiseen on olemassa keinoja. Minulla on 1- ja 2-vuotiaat lapset, enkä kestäisi päivääkään, jos joutuisin yksin hoitamaan lapset ja tekemään kaikki kotityöt ( muut omat työt), kun mies huitelisi anoppilassa tms. auttelemassa ja tuhlaamassa aikaa.
Tämän turhautumisen/väsähtämisen/alituisen ärsyynnyksen lähteen välttämiseksi minulla on lastenhoitaja, siivooja ja kokki. :) En kylläkään asu Suomessa, mutta kyllä sielläkin varmasti voisi palkata siivoojan ja lastenhoitajan edes pari kertaa viikossa. Helpottaisi varmasti oloasi ja parantaisi mielialaasi, jos hankit apuvoimia. Tämä on ihan oikeasti hyvä ratkaisu. Luulen, että olisin jo itsekin totaalisen masentunut (ja eronnut!), ellei apuvoimia olisi.
Tsemppiä sinulle jatkoon!