Ikää 24 vuotta. Kaksi vuotta kestänyt parisuhde loppui muutama kuukausi sitten ja viikonloppuisin on jatkuvasti tullut tunne, että yksin oleminen on täyttä helvettiä. Näinollen on myös tullut ryypättyä lähes kaikki vapaat ja välillä harrastettua irtosuhteita, joista nyt ei enempää voisi kehittyä, koska joko minä tai nainen ei ole kiinnostunut.
Myös rahaa tuntuu menevän ihan jumalattomia summia, aiemmin jäi rahaa säästöönkin, mutta nyt tili menee poikkeuksetta kuukauden juhlimisiin.
Muita saman kokeneita? Miten olette selvinneet yksin olosta? Aina vain kavereiden kanssa viihteelle, kun on vapaata?
Myös rahaa tuntuu menevän ihan jumalattomia summia, aiemmin jäi rahaa säästöönkin, mutta nyt tili menee poikkeuksetta kuukauden juhlimisiin.
Muita saman kokeneita? Miten olette selvinneet yksin olosta? Aina vain kavereiden kanssa viihteelle, kun on vapaata?
Vastaukset 8
Vanhimmat
No,ikää minulla on enemmän,vähän yli 40. Yli 19 vuotta kestänyt onnellinen avioliitto päättyi miehen kuolemaan.Välillä on ollut tunne että elämä aviomieheni kuoleman jälkeen on täyttä helvettiä.Rakastamani ihmisen tuskanparkaisut ja itku kaikuvat vieläkin korvissani.Tekisi minunkin mieleni kysyä että kuinka te saman kokeneet olette selvinneet?
Meillä on siis täysin erilainen tausta ja ikä mutta tyhjyys parisuhteen jälkeen on tosiasia.
Minua ovat vieneet eteenpäin velvollisuudet.On työ,vanhat vanhemmatkin vaativat työpäivän jälkeen huolenpitoa.Kuntoilen säännöllisesti ja kun oikein alkaa hatuttaa ja ahdistaa lähden reilun 20 km:n hölkälle.Sitten olen vain koettanut järjellä ajatella tapahtunutta ja miettiä kuinka tästä eteenpäin.Olen koettanut miettiä asioita jotka elämässäni ovat hyvin ja ajatella että täytyy vain jotenkin mennä eteenpäin.Työ on minulle merkittävä asia,se kantaa monen ahdistavan päivän läpi ja pitää puitteet kasassa.Alkoholia en onneksi käytä,tilapäissuhteita en ole koskaan harrastanut.Velvollisuuksia mieheni kuoleman jälkeen on paljon,luulen että ne ja työ kantavat minut tämän vaikean ajan yli.Vaikeaa olisi jos olisi paljon joutilasta vapaa aikaa tai jäisi työttömäksi.Mutta ikävä jäi ja syli jäi tyhjäksi eikä siihen koskaan tietyllä lailla totu.Ihminen on sosiaalinen olento ja kaipaa parisuhdetta.Tunne on sama nuorena ja tässä iässä.
pienet on murheet sinulla kuitenkin. Tai se on tietenkin tuo läheisen ihmisen menetys. Minun vaan ei ole niin helppoa sellaista arvioida kun ei itsellä sellaisia läheisiä ihmisi koskaan ole ollut.
Kyllä ainakin tällainen miespuolinen ikisinkku ajan kuluessa aika paljon tottuukin yksin olemiseen ja nämä naisasiat paljolti unohtuvat tykkänäänkin. Jos vielä tietäisi että on ollut aina vaikkapa ulkonäöltään tai jotenkin muuten sellainen jonka ei koskaan olisi ollut mahdollistakaan saada ainakaan mitään itselleen sopivaa säällistä naista, niin ei siinä vanhemmiten enää juuri mitenkään nasiasiat murheita aiheuttaisi.
Mutta jos on vakuuttunut siitä että koko elämä olisi mennyt toisin jos vaan olisi jonkun asian tehnyt toisin tai yrittänyt aikanaan vähän naisia iskeä, niin silloin tällaiset asiat alkavat kiertää juurikin jossain 50 tai ehkä paremmin vielä joskus 60 vaiheessa kun vääjämättä vanheneminen ja lopullinen romahdus alkaa oikeasti tuntua väistämättömältä. Siitäkin huolimatta näin vaikka ei mitään erityisiä vikoja tai sairauksia olisi. Tällaiseen ikisinkkuuteen luonnollisesti liitty vielä lapsettomuus ja se että perillisen puuttuessa se omaisuuskin joka sattuu olemaan tulee päätymään yhteiskunnalle jos äkkikuolema koittaa eikä mitenkään ehdi järjestelemään näitä asioita. Tämäkin vielä tuo oman painostuksensa tähän tilanteeseen.
Luulen tietäväni, mistä puhut. Olen ollut viimeiset 1,5 vuotta sinkkuna, ja kyllä, baareissa on tullut tuhlattua rahaa ja aikaa paljon. Ihastun todella harvoin, enkä harrasta yhden illan juttuja. Nautin kyllä yksinolon hyvistä puolista (menneiden suhteiden muisteleminen auttaa paljon..) mutta päivittäin huomaan kaipaavani sitä, että minulla olisi joku erityinen, läheinen ihminen kanssani.. ja oikeastaan usein tuntuu, ettei elämässä ole mitään järkeä yksin.
Lohduttaudun kuitenkin ajattelemalla niin, että olen vielä nuori, ja että ehkä tämä yksinolon vaihe on tärkeä, jotta osaan tulevaisuudessa arvostaa parisuhdetta.
rahankulutus on kyllä jotain käsittämätöntä näin sinkkuna. ja kun tosiaan sitä ei viitsisi kotona istua selvinpäin telkkaria tuijottamassa, niin mieluummin sitten kavereiden kanssa ryyppäämään vaikka toiselle puolelle suomea.
tai no ei mua toi rahan meno sinänsä haittaa, vaan lähinnä se että tää elämä on aika merkityksettömän oloista nyt. kun puuttuu se "sielunkumppani".. sikäli jos mulle semmosta edes on olemassa.
Tässä on kohta vuosi tullut sinkkuiltua. Enpä minäkään viikonloppuisin paljon muuta tee kun käy viihteellä ja siitä olenkin saanut kuullu negatiivista arvostelua. Mutta eipä sit jaksa kotonakaan yksin möllöttää.
Juhlimiseen kuluu aika paljon rahaa.
Ahdistaa tämä sinkkuus kyllä aika paljon, todella paljon! Hirveän yksinäistähän tämä on vaikka kavereita on paljon.
Noista yksinnäisyyden tunteista koitan tässä parhaani mukaan itsekin selvitä. Eipä siinä mitään vinkkejä ole kuin, että kannattaa vaikkapa harrastaa jotain.
Paitsi silti harrastusten jälkeen tulee kotiin ja on taas yksin. Eipä paljon lohduta. :(
Sitä vaan toivoo, että löytyisi sen kumppanin, niin loppuisi tämä paska sinkkuelämä.
Muita saman kokeneita? Miten olette selvinneet yksin olosta? Aina vain kavereiden kanssa viihteelle, kun on vapaata?
yksin oloon kyllä tottuu. se vaan vaatii että tavallaan kovettaa itsensä, ei ole enää riippuvainen jonkun läheisyydestä. eron jälkeen pahin tunnehan on juuri tuo läheisyyden kaipuu, että kokee melkein pakonomaista tarvetta olla koko ajan jonkun seurassa.
keksi jotain tekemistä. lue vaikka kirjoja tai mistä nyt pidätkin. kyllä se ahdistus alkaa siitä hiljalleen helpottaa.
"Miten olette selvinneet yksin olosta? Aina vain kavereiden kanssa viihteelle, kun on vapaata?"
Arkipäivisin töissä, ja vapaa-ajalla baareissa, kavereiden luona tai erilaisissa tapahtumissa.
Onneksi on työttömiäkin kavereita joiden seurassa rahaa ei kulu kovin paljon, voi mennä kotibileisiin tai muuten vain kaljaa juomaan ja elokuvia katsomaan. Tulee halvemmaksi kuin baarissa istuminen päivittäin. Kotona ei ole muuta tekemistä kuin nukkuminen ja purkkihernekeiton syöminen, mutta kotona ei tarvitse eikä kannatakaan käydä kuin pikaisesti pari kertaa viikossa.
Aika monet työssäkäyvät kaveritkin ovat hammasharjalinjalla, ikään kuin reissussa koko ajan, kyläilemässä tai baareissa ja harvoin käyvät kotona.
Mulla harrastukset riittää todella pitkälle. Siis harrastan urheilua ja siinä voi laittaa tavoitteita, ja purkaa agressioitaan, sekä myös tärkeintä: hakea itsestään sitkeyttä, rohkeutta, rajoja ja väsyttää itsensä. Tietty siellä on myös muita ihmisiä. Mutta en ehdi mahdottoman usein käydä, koska toinen apu on työ (/opiskelu), mihin voi käyttää aikaa. Se vaatii keskittymistä, ja auttaa sinänsä. Pitemmän päälle tietenkin tulee aina niitä synkkiäkin hetkiä, mutta ne nyt auttaa ja on parempaa tekemistä, kun jatkuva ryyppääminen.
Sitten soittelen puhelimella, kirjoitan maileja, totta: aina on itse se joka pitää eniten yhteyttä ja se vituttaa sillai, että eikö ihmiset koskaan tajua, että vois se toinenkin joskus kaivata yhteyden ottoa (emmä niin paljoo kuitenkaan kirjota ja välillä odotankin), mutta kun kyselen aina heidän kuulumisia ja valitan harvoin, enkä juuri itke surujani, niin ne luulee, että "sullahan on kaikki aina hyvin" mikä tietty on tyhmää, mutta... Minkäs teet. Kuitenkin on aina parempi jutella välillä jostain ja siirtää katsetta pois itsesäälistä ja omasta navasta, se tuntuu olevan aika heikoissa nykyihmisellä, mutta sitä voi kehittää.
Mä harrastaisin jotain seuratoimintaakin, jos ehtisin, ehkä hyväntekeväisyyttä. Se auttaa, kun voi tehdä jotain, olla hyödyllinen. Noin niinkun huvikseen, vapaaehtoisena.
Mulla ei ole rahaa aina juhlia, eikä niin paljon kavereita kuitenkaan. Nyt just olen masentunut hieman, kun on vaan töitä, ja stressi, ja harrastuksetkin joo, nyt ne vaan ei riitä. Ois kiva, kun ois joku läheinen, joka välittäis, mutta kun ei ole, eikä välitä, niin mitäpä sitä. Jään kotiin ja nukun. Opiskelen itsenäisesti. Kirjoittelen tänne ;)
Niin, ja mä ihastun niin harvoin. Olin ihan tyytyväinen sinkku pitkään ja sitten menin ihastumaan. Ensin ajattelin, että mitä siitä, mutta sitten se toinen tuntui olevan kiinnostunut. Joo, mä sitten lipesin, ja ihastuin, ja sitten se peruutti. Nyt harmittaa hirveesti, pilasin oman yksinäisyyteni ja aloin kaipaamaan jotain toista. Se harmittaa :(
Mutta paha mieli... En osaa sanoa, mä olen ollut niin paljon surullinen, että mun mielestä elämä on pääosin kärsimystä ja yksinäisyyttä. En siis tarkoita sillee "aina mulle", vaan että se vaan on näin.
Joten mitä siitä numeroimaan edes itselleen, alkoholi lisää masennusta samoin liika tupakointi, joten pysyttelen kohtuudessa. Kärsin yksinäisyyteni yksin, ja elän niin hyvin kun osaan.
Jotkut kuolee nälkään, ja me yksinäisyyteen. Mitä väliä: sellainen maailma on. Ei siitä tarvitse itseään sääliä. Maali on sama ja mäkin olen ajatellut, että aivan sama, mä kuolen jonain päivänä joka tapauksessa ja sitten tää kaikki on ohi.
Enkä tarkoita synkistellä, vaan, että sellaista se nyt vaan on. Sillä sen kestää. Antaa olla.