Niin olen se jätetty perheenäiti. Perhe ja avioliitto oli minulle eräällä tavalla pyhä asia johon olin sitoutunut. Vaikeuksia oli monta vuotta, mutten kuitenkaan olisi avioeroa halunnut. Voimakasluontoinen olen ja ratkaisua avio-ongelmiin hain. En aina kuten kiltin vaimon ehkä olisi kuulunut tehdä, mutta tein sen rajojani puolustaen. Mutta ehkä sen takia mieheni hylkäsi perheensä etten sopeutunut sellaisen vaimon rooliin, jossa mies määrää miten perhe-elämää vietetään.
No nyt olen yksin. Totaalisen yksin. Miestäni rakastan, mutten häntä enään takaisin toivo. Ei hän tulossa olekkaan, mutta niin surullinen olen kun kaikki on ohi. Jotain minulle suurta ja tärkeää on kadonnut. Sitä ei enää ikinä saa takaisin. Tosin se kaikki katosi jo noin 5 vuotta sitten, nyt sen ymmärrän.
Tiedän että minun pitää lapseni kanssa mennä eteenpäin ja niinhän teenkin. Kohta muutan omaan kotiin pois meidän perheen yhteisestä kodista, jota niin monta vuotta kunnostettiin. Jätän pihan, kasvimaan ja kukat jotka olivat minulle tärkeitä. Olen jo kaikille niille hyvästit jättänyt, kuten mieheni vaati.
En ota täältä kodistani mukaan muuta kuin omat tavarani, muut jääköön. Uudet huonekalut olen ostanut, toivon että se helpottaisi muuttoani. Mutta helpottaako se, kaikki on uutta ja outoa. 30-vuoden yhteiselon jälkeen on vaikeaa alkaa "elämään". Kuinka sitä oikein eletään, en tiedä.
Taloudellisesti minulla ei ole hätää, on oma uusi koti ja työpaikka, säästöjä turvaavaan itseni ja teini-ikäinen lapseni. En haaveile uudesta miehestä, tuossa yhdessäkin oli minulle tarpeeksi käsittelemistä. Mietin kuinka osaisin elää sellaista elämää josta myös nauttisin. Harrastuksia minulla on paljon, mutten ymmärrä miksen nauti niistä enää. Ennen nautin.
Erostani on nyt vajaa vuosi. Pitäisikö minun nyt jo nauraa ja olla onnellinen. En oikein osaa, vaikka haluaisinkin. Keskityn teini-ikäiseen poikaani, joka kaipaa isäänsä, mutta isällä ei ole hänelle aikaa. Kuinka lohdutan häntaä? Kertomalla että isä rakastaa kyllä mutta isä on niin kiireinen. Isähän on ollut niin kiireinen 17 vuotta.
Kuinka osaisin tehdä poikani ja itseni elämän hyväksi. Suru on niin suuri etten oikein tiedä kuinka elää. Onko kellään vastaavanlaista kokemusta, ja miten tästä jatketaan elämää. Tai tiedän kyllä miten jatkan, mutta kuinka saisin vielä onnellisuuden poikani ja itseni elämään.
No nyt olen yksin. Totaalisen yksin. Miestäni rakastan, mutten häntä enään takaisin toivo. Ei hän tulossa olekkaan, mutta niin surullinen olen kun kaikki on ohi. Jotain minulle suurta ja tärkeää on kadonnut. Sitä ei enää ikinä saa takaisin. Tosin se kaikki katosi jo noin 5 vuotta sitten, nyt sen ymmärrän.
Tiedän että minun pitää lapseni kanssa mennä eteenpäin ja niinhän teenkin. Kohta muutan omaan kotiin pois meidän perheen yhteisestä kodista, jota niin monta vuotta kunnostettiin. Jätän pihan, kasvimaan ja kukat jotka olivat minulle tärkeitä. Olen jo kaikille niille hyvästit jättänyt, kuten mieheni vaati.
En ota täältä kodistani mukaan muuta kuin omat tavarani, muut jääköön. Uudet huonekalut olen ostanut, toivon että se helpottaisi muuttoani. Mutta helpottaako se, kaikki on uutta ja outoa. 30-vuoden yhteiselon jälkeen on vaikeaa alkaa "elämään". Kuinka sitä oikein eletään, en tiedä.
Taloudellisesti minulla ei ole hätää, on oma uusi koti ja työpaikka, säästöjä turvaavaan itseni ja teini-ikäinen lapseni. En haaveile uudesta miehestä, tuossa yhdessäkin oli minulle tarpeeksi käsittelemistä. Mietin kuinka osaisin elää sellaista elämää josta myös nauttisin. Harrastuksia minulla on paljon, mutten ymmärrä miksen nauti niistä enää. Ennen nautin.
Erostani on nyt vajaa vuosi. Pitäisikö minun nyt jo nauraa ja olla onnellinen. En oikein osaa, vaikka haluaisinkin. Keskityn teini-ikäiseen poikaani, joka kaipaa isäänsä, mutta isällä ei ole hänelle aikaa. Kuinka lohdutan häntaä? Kertomalla että isä rakastaa kyllä mutta isä on niin kiireinen. Isähän on ollut niin kiireinen 17 vuotta.
Kuinka osaisin tehdä poikani ja itseni elämän hyväksi. Suru on niin suuri etten oikein tiedä kuinka elää. Onko kellään vastaavanlaista kokemusta, ja miten tästä jatketaan elämää. Tai tiedän kyllä miten jatkan, mutta kuinka saisin vielä onnellisuuden poikani ja itseni elämään.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Voi kuinka kuulosti tutulta tuo vuodatus. Itsekin jouduin lähtemään kodista, jonka eteen olin nähnyt paljon vaivaa. Minunkin mieheni oli henkisesti ja fyysisesti poissa sekä minun että lasteni elämästä.
Itselläni erosta on nyt vuosi ja itsekin vannoin etten sylkäisekään yhteenkään mieheen päin enää. Mutta routa porsaan kotiin ajoi. Tapasin uuden miehen mutta en ole ollenkaan varma onko se oikea suhde vai laastaria vaan. Näin varsinkin viime keväänä niin paljon valoa tunnelin päässä, mutta nyt syksyn pimeinä iltoina on mieli jälleen matalammalla, kun muistiin palaa vuoden takaiset tunteet. Petetyksi tulemisen tunne on niin vahva. Miehelläni oli vuositolkulla toinen nainen. Sinne menivät fyysiset ja henkiset resurssit exältäni. Henkinen pahoinpitely kesti vuosia ja olen niin onnellinen, että saimme aikaiseksi erota. Kyllä sieltä ojan pohjalta ei ole muuta tietä kuin ylöspäin. Ja uskon että lapsetkin siitä pitkällä aikavälillä hyötyvät.
Kerroit ettei harrastukset enää tee onnelliseksi. Entä ystävät? Voisiko kyse olla masennuksesta, jos et näe mitään iloa elämässä?
Tsemppiä sulle ! Olen hengessä mukana.
Mulla tämä on vasta edessä, eropapereita ei ole edes kirjoitettu, mutta loppu tämä lähes 30 v liitto on.
Miehellä on toinen, muttei saa noita papereita aikaiseksi. Taloon jään lasten kanssa, siitä on käyttö- ja hallintasopimus. Mutta silti...
Mielelläni lukisin teidän viimeisen vuoden kokemuksista, onko ollut kovaakin aaltoliikettä. sitä kun kuvittelee tuntevansa sen vanhan kumppaninsa, mutta viime viikot on opettanut, että kaikki muuttuu.
puolet siitä ajasta minkä on liitossa ollut. Ei näytä kovin lohduttavalta siis 30v liiton jälkeen..Mutta, kukin voi päättää itse milloin alkaa jälleen elää. Kukaan muu ei voi sinun elämääsi elää kuin sinä itse. On parasta yrittää päästä katkeruudesta ja vihasta eroon ja pian, muuten se paraneminen ei ala. Eroseminaari olisi hyvä paikka käydä juttelemassa kun saa vertaistukea ja neuvoja miten selvitä.
Jos liitto päättyi uskottomuuteen niin erosta ylipääsemisessä voi auttaa sen toteaminen, että mies tai vaimo ei sitten tosiaan enää rakastanut samalla tavalla kuin sinä. Ehkä ei koskaan rakastanutkaan...Surekaa aikanne, antakaa anteeksi ja siirtykää elämässä eteenpäin. Päivä vain ja hetki kerrallansa..Ei liian isoja odotuksia ja tavoitteita heti, vaan pikkuhiljaa. Uusi harrastus kehiin, jossa voi tutustua uusiin ihmisiin.
Deep Blue, miksi miehesi halusi eron? Sinun pitää miettiä nyt ihan ensiksi itseäsi ja pitää itsestäsi huolta, niin kliseeltä kuin se kuulostaakin. Et pysty antamaan parasta pojallesi, ellet pian nosta itseäsi ylös. Josko tosiaan olisit enemmän kuin alakuloinen, ehkä masentunut? Miesten suuntaan ei kannata katsoa, mutta tee niitä asioita mitä itse tykkäät tehdä. Jos asutte yhä saman katon alla niin surutyösi ei pääse vielä alkuun, ja irtautuminen todella ala, kunnes olet täysin omillasi. Jos olet jo omillasi, niin parhaiten pääset tilanteen herraksi kun pyrit näyttämään exälle, että sinä pärjäät ja ihan loistavasti ilman häntä, ja niin sinä pärjäätkin! Ero ei yleensä tule täysin yllätyksenä kenellekään siinä mielessä, että viitteitä siihen on ollut olemassa ehkä jo vuosia. Sanoit, että mies ei ole paljon kotona viihtynyt. Mihin sinä häntä siis niin kovasti vielä kaipaat..? Jakamaan asioita? Teittekö mitään yhdessä? Kuulostaa siltä että olit aika yksin jo liitossa niin mitä nyt kaikista eniten kaipaat avioliitossasi, jonka ehkä menetit jo vuosia sitten..? Voimia sinulle, et ole yksin.
ja minä en rehellisesti sanottuna ymmärrä tuota kommenttia että jos hänellä on toinen, niin eikö sinua auta ajatus, ettei hän sinua todella rakastanutkaan. Se on kuin puukko haavassa! Juuri se tekee kipeää!
Deep Blue, voi olla että muutto rassaa nyt sinua ja kun saat muutettua, helpottaa. Jos rahahuolia ei ole, niin yritä keksiä ihan mitä vaan, millä voisit hemmotella itseäsi, olet sen ansainnut.
Meillä (2 pientä lasta) tilanne että joudun vieläpä taloudellisesti vaikeaan tilanteeseen.
Voi tätä elämää miten se meitä joitain heitteleekin...
Deep Blue, olet prosessissasi hieman pidemmällä kuin minä. Meillä avioliittoa takana 31v ja syyskuun lopulla mieheni ilmoitti, että haluaa eron, koska hänellä on kesästä lähtien ollut toinen nainen. Laskeskelin silloin, että he ovat viettäneet 6-8 yötä sitä ennen yhdessä (verukkeella työmatka).
Maailmani romahti.
Ensi viikolla vien postiin kirjeen, jota en olisi ikinä uskonut edes näkeväni.
Me rakensimme tämän kodin yhdessä, muutimme tänne 25v sitten. Minäkin olen muutaman kiven kääntänyt tällä tontilla kukkapenkkejä rakentaessani. Vielä viime kesänä yhdessä suunnittelimme ja toteutimmekin pihan muutostöitä - sillä puutarhahan ei ole valmis koskaan!
Olin luullut, että joudun luopumaan tästä kaikesta vasta kun voimat ehtyy niin, että emme jaksaisi hoitaa tätä taloa pihoineen.
Meillä on kaksi jo omillaan asuvaa lasta. Aiemmin olimme talkoolaisina tyttären talon kunnostusprojektissa monena viikonloppuna, nyt syyskuun jälkeen isällä ei ole tavannutkaan tytärtään - kaikki viikonloput hän viettää tämän naisen luona.
Nyt elämä kotona tuntuu NIIIN tyhjältä. Minäkin pohdin, että mistä löytää elämän, miten eletään yksin? Viikonloppuisin haluan käydä vaan pienessä kaupassa, sillä marketit ovat täynnä eri ikäisiä pareja viikonloppuostoksilla....
On se 30v vaan niin pitkä aika yhdessä oloon, yksinäisyys lyö kasvoille monessa kohdassa.
Tarkoitatko vajaalla vuodella erostasi sitä aikaa, kun prosessi kirjaimellisesti laitettiin laitettiin käyntiin?
Se on kuitenkin lyhyt aika. Ajattelen, että avioerossa käydään usein myös suruprosessi läpi. Itse lapsen kuoleman kohdanneena vertailen tätä kokemusta siihen, tällöin vasta toisena vuotena pystyin iloitsemaan jostain. Ja se lähti käyntiin hyvin pienistä asioista.
Onko sinulla ympärilläsi ihmisiä, joiden kanssa olet voinut puhua pahaa oloasi ulos?
Oletko jaksanut kuitenkin käydä harrastuksissasi tämän vajaan vuoden aikanakin? Itsellänikin kaikki tuntuu tällä hetkellä "pakkopullalta", mutta yritän jotenkin saada tehtyä edes ajoittain niitä asioita, mistä ennen olen nauttinut. Huomaamatta ne vie ajatukset edes muutamaksi tunniksi pois tästä kaaoksesta, mikä on päässäni.
Ja tämä aika vuodesta ja tästä vielä reilu kuukausi eteenpäin - en edes uskalla sanoa sitä sanaa...
Sitäkään aikaa et varmaan ole vielä tässä uudessa elämäntilanteessasi kokenut. Myös se saattaa viedä mieltäsi matalammaksi.
Yhdessä reilut 30 vuotta ja nyt edessä erilainen elämä, mitä kuvittelimme. Itse ajattelen, että onneksi on lapset, siitä löytää synkempänäkin päivänä syyn jaksaa ja ponnistella kohti seuraavaa päivää.
Jaksamista ja voimia sinulle Deep Blue, perässä tullaan:(
ps. myös minä lukisin mielelläni sinun kuten myös "ihan tavallisen" ajatuksia ja pohdintoja eroistamme, teillä kummallakin kun myös pitkät liitot takana...
Se tuntuu niin kummalliselta että puoliso voi jättää elämänkumppaninsa niinkin heikoin peruistein kuin toisen miehen tai naisen takia jota on nähny vasta muutaman kerran. Eihän hän voi edes tuntea sitä toista ihmistä niin lyhyen ajan jälkeen! En voi kuin ihmetellä joka kerran kun tuollasta lukee. Se tuntuu niin LAPSELLISELTA. Tsemppiä sinulle!!
Ihan tavallinen liitto siis, nuorena aloietettu seurustelemaan, lapset hankittu kolmikymppisinä, lapset nyt 17 ja 13v
Erosta on puhuttu, kyllähän tuohon aikaan mahtuu kriisejä vaikka millaisia, sitä elämää.
Lokakuussa vuokrattiin yhdessä asunto, jonne miehen piti mennä miettimään mitä elämältään haluaa. Nyt asunto on ihan "kesken", kun mies asuu 15v nuoremman naisen asunnossa.
Uskottomuudesta pääden varmaan yli, koska tuohon omaan asuntoon liittyi tietty vapaussopimus, mutta se että mikään ei muu kuulunut sopimukseen. Asunto ei ole siinä kunnossa, että siellä voisi lapset vierailla ja tuon uuden naikkosen luokse en heitä päästä.
Tässä talossa asumiseen liittyy tietty paljon myös kipeitä muistoja, mietin kokoajan talon myymistä kuitenkin, vaikka nyt tämä olisi aika taloudellisesti turvattua jäädä tähän.
Eilen keskustelimme elatusmaksuista ja muusta sellaisesta. illalla laitoin viestiä, että en voi ymmärtää isää joka on kyllä ottanut tarkaan selvää mitä hänen ei pidä maksaa, mutta on jäänyt lukematta ohjeet, ettei murrosikäsille lapsille heti uusia kumppaneita esitellä.
Ahdistaa vähän väliä, siihen onneksi sain lääkettä. Nyt jo nukun yöllä toki heräilen, mutta yritän ajatella jotain muuta kun näitä asioita.
On se vaan jännä miyten oikeasti nyt ei kokoajan ajatukset enää pyöri eron ympärillä, en kuukausi sitten olisi uskonut.
Meillähän ei eropapereita ole kirjoitettu, sanoin, etten niitä kirjoita, kun en yhteisestä kodista lähtenytkään, mies ei sanojensa mukaan tiedä mitä tekisi. Yleisin vastaus muutenkin on "en tiedä".
Itseasiassa eilen iski jo pieni pelko, että jos se haluu takaisin, niin onko se pakko ottaa : ), taidan jo ola hyvällä tiellä.
tänään pystyin puhumaan myyjäistapahtumassa puolitutuille asiasta ; juu, hänkin sitten muutti pois, joo, ei olla vielä erottu, mutta odotellan tässä eropapereita...
Hoidin meidän huushollissa kaikki paperihommat, mies nuo paperit saa järjestää.
olen myös vahva ja voimakastahtoinen ja uskon sen olevan eron syy, mies koki ettei elännyt, kun en koskaan alistunut. Tosin sitä yhteiseloa riitti 29 v tästä huolimatta.
Kukas kissan hännän nostaa jollei kissa itse pätee tässäkin. Harrastuksista suosittelen jotain luovaa ja omilla käsillä tehtävää, korttiaskartelu on nyt ajankohtainen ja korukurssit myös aika hyvä
Kijroituuserheet
kyllä niistä sydänsuruista selviää...uskokaa !Minäkin itkin valtavasti kun rakkaani meni ukkomiehen kanssa yhteen...jokainen joka pettää on tavallaan sairas henkisesti ja pettäminen on valtavan helppoa..on nettiä josta etsia salarakkaita ja ihmisten moraali on alentunut valtavasti.Mutta niistä suruista selviää sittenkin,minäkin selvisin ystävien avulla!
...myös minulle. Olen 40 mies ja vaimoni on asunut muutaman kuukauden uuden ihastuksensa kanssa. Mutta silti tuo selvitys:" ...surekaa aikanne, antakaa anteeksi ja siirtykää elämässä eteenpäin. Päivä vain ja hetki kerrallansa..Ei liian isoja odotuksia ja tavoitteita heti, vaan pikkuhiljaa..." voisi tepsiä vaikka kipeää tekisi.
En ole vielä pyyhettä kehään heittänyt, mutta usean kuukauden odottelu, keskustelut ja yksinäisyys tekee minusta aivan varmasti pian yksinhuoltajan teini-ikäiselle lapsellemme.
Erikoista myöntää että antaisin tämän pettämisen anteeksi, mutta en voi vain sammuttaa sitä rakkautta noin vain. Toivon ettei tarvitsekaan...
PS: Masennuslääkkeillä pääsin minäkin eteenpäin ensimmäisten viikkojen jälkeen. Ei ne kenestäkään zombia tee, oikealla annostuksella ne kannattavat masentunutta mieltä eikä mm. itkunkohtauksia enää tule.
on se mikä auttaa ja pienet tavoitteet kullekin päivälle..ei siinä muu auta. On rakastettava itseään kaikesta huolimatta ja pidettävä huolta itsestä ja mahdollisista lapsista. On tärkeää ymmärtää tässä kriisissä se, että vaikka toinen lähtee tai pettää, niin se ei tee sinusta yhtään sen huonompaa ihmistä! Sinä olet yhä se ihana ja rakastettava nainen tai mies, eikä sitä voi sinulta ottaa kukaan pois tai ei ainakaan pitäisi voida ottaa. Kyllä se karmeaa on huomata, että vuosien tai vuosikymmenten rakkaus on hetkessä pois pyyhitty kun uusi tulee kuvioon. Silti, se ei ole sinun vikasi että niin käy. Toki liitossa on kaksi ihmistä, jotka edesauttavat tilannetta, mutta ratkaisun tekee aina se yksi ihminen.
Totuus on kuitenkin se, että ei ero tule yleensä täysin puun takaa. Merkkejä on takuulla ollut ilmassa, ehkä ihan suoria viittauksia siihen, toiveita muuttua ja muuttaa, mutta me emme vain ota niitä todesta. Ei kukaan ihan yhtäkkiä rakastu toiseen, ellei ole niin halunnut tai antautunut sille tunteelle alttiiksi. Kun noita muutoksen merkkejä alkaa näkyä, niin kyllä usein taustalla on ihastus toiseen tai toisen henkinen kasvamattomuus ja kypsyys vanhenemiseen. Toisille se on niin vaikeaa ymmärtää, että nuoruutta ei enää saa takaisin..Toiset taas haluavat yhä uudestaan testata viehätysvoimaansa, toiset pois siitä onnettomasta liitosta jossa he ovat.
Kun taistelette asian hyväksynnän kanssa, niin kysykää itseltänne ensisijassa että voitteko enää luottaa siihen toiseen, vaikka hän palaisikin takaisin. Luottamus menetetään kerran, eikä sitä ole helppo rakentaa uudelleen. Rakkaus on tekoja, joten onko rakkautta se mitä se pettäjä teki, vai se että ottaisitte hänet takaisin. Millä hinnalla tuo uusi alku tapahtuisi? Petturin pitäisi luopua uudesta rakkaudestaan, ehkä hän haaveilisi takaisin mutta vanha tuttu suhde houkuttelee enemmän kun on turvallinen. Kannattaa ainakin miettiä, että onko paluun motiivit oikeat, eikä tuudittautua siihen että se toinen palaisi rakkaudesta..
Jos taas paluuta entiseen ei ole, eikä usein ole, vaikka toinen palaisi takaisin niin on hyvä rakentaa itselleen oma elämä niin ettei ole riippuvainen siitä toisesta. Ihan varmasti vielä voi löytää uuden rakkauden. Useimmiten nämä jätetyt ja petetyt ovat niitä, jotka ovat oikeasti kyenneet rakastamaan joten ero on kipeä eikä siitä toivu heti eikä tarvitsekaan! Ehkä koskaan enää ei löydy yhtä ihanaa rakasta, mutta ei ole varmaan tarkoituskaan! Vaalikaa muistoja, haaveilkaa jonkin aikaa, mutta olkaa realistisia uuden alun suhteen. Se on itkua ja hammasten kiristystä, epäilyä, tuskaa, epäluottamusta, riitaa, masennusta, haluttomuutta...aina se uusi alku ei kannata ja siksi voi olla ihan viisasta laskea irti, aloittaa uusi elämä, joskus ehkä tapaa vielä jonkun joka todella rakastaa ja on luottamuksen arvoinen.
Pitäkää huolta parisuhteestanne, joka päivä. Parisuhteet kaatuvat, kun toisesta tulee itsestäänselvyys, eikä enää välitetä, kun rakkaus katoaa..rakkaus on tahtomista, tekoja, ei pelkkiä kauniita sanoja. Miettikää miten kohtelette puolisoanne päivittäin, haluaisitteko itse itseänne kohdeltavan niin..? Älkää tyytykö puolittaiseen suhteeseen, rakkaudettomaan liittoon..Meillä kaikilla on oikeus onnellisuuteen! Rakkaus vaatii rakkauden tekoja joka ikinen päivä..
Minäkin olin uskollinen vaimo 29 vuotta miehelle, joka ei nähnyt minua naisena ollenkaan. Hän sai valtavan keski-iän kriisin 45-vuotiaana, hankki netistä itselleen naisen juuri kun olisin tarvinnut rinnallakulkijaa eniten ja vielä itse avautui monen kuukauden sivusuhteestaan minulle.
Petetyksi tuleminen oli shokki. Annoin sen kuitenkin anteeksi ja toivoin, että voisimme rakentaa uuden alun, mutta mies oli minun lisäkseni pettänyt itsensä ja omat arvonsa; enää hän ei ollutkaan se, joka voi katsoa muita alaspäin.
Mies roikkui kotona monta kuukautta, kuin viiden tähden hotellissa ja katosi sitten edes lappua jättämättä eräänä päivänä, jolloin taas olisin tarvinnut kumppaniani. Lähtö oli jotenkin tahallisen rumasti tehty ja tulinkin ajatelleeksi, että hän olisi ehkä toivonut minun lopettavan liittomme, jotta hänen ei olisi tarvinnut sitä vaivaa nähdä.
Petetyksi tuleminen särki keskinäisen sopimuksemme. Sen jälkeen mikään ei ollut ennallaan. Lopullinen ero tuntui suurelta helpotukselta, se selkiinnytti ja tasaannutti. Monen kuukauden piinallinen yhteisasuminen kypsytti minut eroon ja sain itkuni itkettyä. Yksin jäätyäni olin valmis uuteen elämään.
Omituista kyllä, ehdin olla sinkku vain alle kuukauden. Uusi rakkaus iski kuin salama kirkkaalta taivaalta, vaikka itsekin epäilin sitä ja sen kestävyyttä, mutta torjuntatoimet eivät karkottaneet ihailijaani. Yhtäkkiä olin jonkun mielestä mitä ihanin nainen, mitä en ollut itse tullut avioliittoni aikana edes ajatelleeksi. Nyt elän uutta, ihmeellistä elämää rakkauden ympäröimänä. Onneksi uskalsin hypätä!
En ole nähnyt exääni sen koommin kun hän lähti. Hoidin eron paperiasiat ja omaisuudenjakoasiat ja toinen allekirjoitti. En ole hetkeäkään kaivannut minulle ennen niin keskeistä ihmistä. Kun jotakin rikkomalla rikotaan, sitä ei yksi nainen korjaa.
Summa summarum:
Huomasin, ettei minun onnellisuuteni riipu toisesta, vaan se on sisälläni aina, vaikka joskus surun peitossa. Sattumalle kannattaa antaa tilaisuus. Itseään pitää arvostaa, niin muutkin huomaavat.
Voimia kaikille!