Olen tyttöystäväni (itse myös tyttö) kanssa ollut yhdessä kaksi ja puolivuotta, tietenkin mielessä on yhteenmuutto sitten kun aika on sopiva, tällä hetkellä itelläni opiskelut alussa, ja luultavasti opiskelu paikka tulee vielä muuttumaan, tyttöystäväni on vikaa vuotta opiskelemassa, ja ehkä siinä parin vuoden sisällä, ellei jopa vuoden sisällä, olisi tarkoitus muuttaa yhtee.
(Niin ja tyttöystäväni on 19, minä 18).
Jotenkin ajatus yhteenmuuttamisesta ahdistaa. Monella tapaa.
Se, että mitä siitä tulee, miettien molempin elämäntapoja ja luonnetta. Tietenkin siihenkin sopeutuisi.
Mutta sekin, että nuori kun olen, tuntuu mahdottomalta ajatukselta "lentää kotipesästä pois", tietenkin sekin on jossain vaiheessa tehtävä, aika vaan menee niin nopeesti ja tuntuu ettei siihen olisi vielä pitkään pitkää aikaa valmis. Tietenkin voin ajatella eritavalla vuoden tai kahden päästä.
Välini äitiini myös vaikuttaa tähän. Olemme kuin parhaat kaverit, joka päivä vietetään aikaa yhdessä, melkeinpä ihan kiinni toisissamme, puhutaan kaikista jne.
Vaikea ajatella, että muuttaisi pois, ja se tuki jäisi tänne, ja asiat muuttuisi todella paljon.
Olenhan vielä nuori ja ymmärrettävää ehkä tämmöinen.
Mutta onko se ihan normaalia, että on vaikee ajatella edes sitä, että pitäisi muuttaa kotoa pois, ja jättää äiti perhe, vaikka voisi nähdäkkin joka päivä. Ja se, että välillä tuntuu hyvältä ajatella että muuttaisin tyttöystävän kanssa, välillä se tuntuu oudolta.
Eiköhän kaikki johdu siitä, että oon vielä nuori, enkä todellakaan pidä kiirettä muuttaa pois. Mutta sekin on joskus tehtävä.
Onko muita samanlaisia kokeneita?
(Niin ja tyttöystäväni on 19, minä 18).
Jotenkin ajatus yhteenmuuttamisesta ahdistaa. Monella tapaa.
Se, että mitä siitä tulee, miettien molempin elämäntapoja ja luonnetta. Tietenkin siihenkin sopeutuisi.
Mutta sekin, että nuori kun olen, tuntuu mahdottomalta ajatukselta "lentää kotipesästä pois", tietenkin sekin on jossain vaiheessa tehtävä, aika vaan menee niin nopeesti ja tuntuu ettei siihen olisi vielä pitkään pitkää aikaa valmis. Tietenkin voin ajatella eritavalla vuoden tai kahden päästä.
Välini äitiini myös vaikuttaa tähän. Olemme kuin parhaat kaverit, joka päivä vietetään aikaa yhdessä, melkeinpä ihan kiinni toisissamme, puhutaan kaikista jne.
Vaikea ajatella, että muuttaisi pois, ja se tuki jäisi tänne, ja asiat muuttuisi todella paljon.
Olenhan vielä nuori ja ymmärrettävää ehkä tämmöinen.
Mutta onko se ihan normaalia, että on vaikee ajatella edes sitä, että pitäisi muuttaa kotoa pois, ja jättää äiti perhe, vaikka voisi nähdäkkin joka päivä. Ja se, että välillä tuntuu hyvältä ajatella että muuttaisin tyttöystävän kanssa, välillä se tuntuu oudolta.
Eiköhän kaikki johdu siitä, että oon vielä nuori, enkä todellakaan pidä kiirettä muuttaa pois. Mutta sekin on joskus tehtävä.
Onko muita samanlaisia kokeneita?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ehdottaisin, että kannattaisi jättää nuo muuttotouhut tuonnemmaksi.
Ei tarvitse muuttaa mihinkään, jos ei ole siihen valmis. Ja varsinkin kun et vielä tuota vanhempi ole eikä tosiaankaan tarkoita, että jos et heti 18-vuotiaana muuta omillesi niin olet ikuinen luuseri-soppalapummi-peräkammarinpoika.
Anna vain ajan kulua rauhassa ja miettikää sitä muuttoa sitten vasta kun se on enemmän ajankohtaista, vuoden-kahden päästä vaikka, kuten jo tuossa kerroitkin, että se voisi olla muuton ajankohta.
Eihän se muutto omilleen ihan yksinkertaista aina ole, tuleehan siinä kaikenlaisia ajatuksia ja luonnollisesti se itsenäisen elämän aloittaminen jonkin verran jännittää. Ja perheen kanssa voi edelleen olla läheinen, vaikka muualla asuisikin, vaikka tietenkin nekin suhteet hieman muuttuvat.
Mutta älä tosiaan pidä kiirettä, kyllä se omilleenmuutto sitten jossain vaiheessa alkaa tuntua luontevalta, veikkaisinpa että jo vuoden päästä voi olla aivan eri aatokset :)
Moikka!
Eihän sulla nyt heti ole kiire, mutta kyllähän parikymppisenä pitäisi jo alkaa itsenäistymään enemmän. Se ei kuitenkaan tarkoita vanhempien menetystä, ethän sä kavereitteskaan kanssa asu, ja silti he ovat rakkaita ja ystäviä, samoin tyttöystäväsi. Joten et sä äitisi ystävyyttä menetä, vaikka asuisit muualla.
Mutta eihän teidän heti tarvitse yhteen muuttaa, voithan sä asua ensin yksinkin hetken ja totutella omaan elämään. Voit ihan hyvin asua ensin siinä jossain lähimaastossa,-no, jotkut asuu koko elämänsä.
Pikkuhiljaa, ettei tarvii kaikkia isoja siirtoja heti olla tekemässä.
Itse olen muuttanut ja asunut ympäriinsä ja kaukana, eikä mulla ole sukua oikeestaan eikä perhettäkään. Ja kyllä mäkin pärjään ja ihan viihdynkin elämässäni. Joten älä tee asiasta mielikuvituksessasi pahempaa kun se on vaikka jännittääkin. Kyllä se siitä sitten kun sen aika on!
Mutta nyt nää pari vuotta ainakin, käyt vaan koulua, ja opiskelet rauhassa, elä tätä päivää äläkä murehdi liikaa siitä, mikä on sitten... Se on ihan eri juttu ja eri aika.
Ota tosiaan ihan rauhallisesti. Eivät kaikki tosiaankaan muuta heti pois kotoa kun täyttävät 18. Ja varsinkin kun tuntuu siltä, ettei ole vielä valmis niin otat vaan päivän kerrallaan. Ei sun tarviikaan olla vielä valmis. Katsot asiaa sitten vuoden tai parin päästä uudestaan. Seurustella voi ihan hyvin vaikkei asuisikaan yhdessä, eikä pidäkään muuttaa yhteen, jos ei ole ihan varma haluaako taikka onko valmis. Veikkaisin, että aika moni nuori kokee samanlaista irti päästämisen vaikeutta tuossa iässä. On toki niitäkin, jotka lähtevät heti kun mahdollista, mutta ei se ole mikään normi, jota pitää noudattaa. Ajattele niin, että sähän olet tosi onnekas, kun sulla on niin ihana äiti, että haluat vielä asua hänen kanssaan. Mutta et sä kyllä äitiäs menetä mihinkään sitten kun asutkin omillasi. Itse muutin kotoa 19-vuotiaana. Tuntui siltä, että ihan yhtäkkiä vain kirjoitin ylioppilaaksi, sain opiskelupaikan ja sitten olikin muutto edessä. Se tuntui oikeastaan vähän siltä, ettei itsellä ollut mitään valtaa asiaan. Kun kerran sai opiskelupaikan niin se oli vain lähdettävä. Sullahan on hyvä tilanne, kun ei ole mitään pakottavaa syytä lähteä. Voin tunnustaa, että muuttoa edeltävänä iltana oli kyllä itku herkässä. Ja yritin vielä vähän piilotella omassa huoneessani, kun jotenkin koin sen niin nolona. Samoin pääsi itku myös jäädessäni ensi kertaa yksin omaan asuntooni parinsadan kilometrin päässä kotoa. Mutta aika nopeasti siihen tottui. Ja siitä hetkestä tähän päivään saakka olen kyllä nähnyt perhettäni tosi usein. Nyt vaan on oma itsenäinen elämä ja oma pieni perhe, johon toistaiseksi kuuluu vain minä ja mies. Kaikki aikanaan. Ja jos sulla on kerran niin hyvät välit äitisi kanssa niin puhukaa ihmeessä asiasta.
Ootte kyllä ihan oikeessa, ja mietin itsekkin, että ei tässä ole mikään kiire muuttaa pois kotoa. Tylsää on vaan sekin, että kun tyttöystävälläni ja mulla on välimatkaa kuitenkin jonku verran, että nähdää vaa viikonloppusin, eikä tätä jaksais enää yhtää pidempää, menee rahaa joka viikonloppu kun pitää busseista maksaa, ja muuteki vähän tylsää näin.
Mutta toisaalta aina se raha jostain on tähänkin päivään asti saatu, ja tähänkin päivään asti ollaan selvitty hyvin näin, niin eiköhän sitä vielä selviä pidemmällekin tällä tapaa.
Kyllähän sitä välillä miettii että olis jo ihana muuttaa pois, mutta sit alkaa pelottaa kaikki. Tulee elämässä niin iso vastuu ja kaikki, enkä mä oo siihen vielä valmis.
Toivon kyllä että asiat on eri tavalla esim vuoden päästä.
Tosiaan päivä kerrallaan eteenpäin enkä pidä mitään kiirettä muuton suhteen.
Kiitos neuvoista! :)
Olen aivan samaa mieltä kanssasi. Itselläni on vähän samankaltainen tausta. Muutin 19vuotiaana pois kotoa, ja kotiin on kanssa matkaa melkoisesti. Olen myös nyt muuttamassa taas yhteen poikaystäväni kanssa, ja tuntuu, että emmin sitäkin. Mutta eiköhän se tästä, kun saa tavarat uuteen paikkaan ja pääsee asettumaan.