S-Marketin alla olevaan parkkihalliin hän suuntasi keulansa. Inhoan parkkihalleja. Talo seisoo pylväiden päällä kuin venetsiassa. En luota italialaisiin. Uppoamme maan sisään.
Kuristusote.
Auton renkaat ulisevat kiiltävällä lattialla. Seuraamme kuvitteellista linjaa ja etsimme automme kokoista ruutua. Haluan avata ikkunan - tai ehkäpä en sittenkään. Muistikuvissani puomi ponnahti ylös ja hän kaasutti sisään. Kaipaan muistojani, katua, ilmaa ylleni. Mahdollisuutta kelata asioita taaksepäin.
En voi nousta ulos autosta. Tuijotan ovenkahvaa voimatta koskea siihen. Olen satimessa. Hän puhuu, kysyy, haluanko jotain - vaikka jäätelöä. Luulen ettei hän huomaa paniikkiani. Hallitsen kasvolihakset ajatuksen voimalla, tahdollani. Hän mutisee kipaisevansa pikaisesti. Olemme kukkia vailla. Yläkerrassa sidotaan kukkia kimppuihin, kasvin sukupuolielimiä tursuamaan sellofaanista.
Sairasta.
Tieto on sairautta - asenne tietoisuuteen.
Asenne peltiin saneli maan alle vaipumisen, liukumisen kaaokseen. Ulkona auton kyljissä oleva arvo sulki sisälleen arvottoman kauhuni. En maininnut sanaakaan siitä miten hankalaa minun oli olla. Olin päättänyt olla vahvempi kuin kaaos, puristaa sitä käsivarsillani vasten rintakehää ja purra hampaita yhteen kunnes hän saapuisi takaisin.
Ovi loksahtaa kiinni. Kuulen kaikuvat askeleet, ja esiin ilmestyvät leveät hartiat ja tarkasti leikatut hiukset, rennosti istuvat vaatteet. Hän jätti takkinsa autoon. Olen hetken ymmälläni. Sitten hän on poissa, liukuovet nielevät ryhdin välähtäen ja olen yksin. Olen laatikossa, häkissä, kopissa. Olen hopeakettu telineessä.
Sitten se alkaa hivuttaa itseään sisälleni.
Tiedän mitä hän ajattelee minusta kävellessään portaita ylös. Tiedän millaisia sanoja hän minusta käyttää tarttuessaan kaiteeseen. Hän saisi tehdä kaiken. Hän valitsisi, neuvottelisi, ottaisi käteensä kimpun ja vielä maksaisi sen, vaikka asia oli yhteinen ja kutsu osoitettu molemmille.
Hän on oppinut ettei minua kiinnosta. Ja vaikka kiinnostaisikin, niin en voisi. Olen kuin halvaantunut, tuijotan eteeni ja tajuan kaiken olevan hiljaa. Radio ei soi. En hengitä.
Ymmärrän hänen flirttailevan floristille, hän on siinä taitava.
Ymmärrän jättäväni hänet.
Ymmärrän hänen jättävän minut.
Ymmärrän rakennuksen painon...
pilareiden sisällä. Kaikki hallissa on pelkkää jännitystä, suunnatonta painetta pylväiden sisällä. Auto tuoksuu nahalle. Oma nahkatakkini haisee nahalle. Tunnen olevani virtuaalihahmo virtuaaliauton sisällä virtuaalimaailmassa.
Mitä tämä paine on? Maailman roolien raskauttako?
****
Voi kaustinen miten tylsää. Todellisuudessa mietin koko minuutin ajan sitä miten jälleen joudun soittamaan huoltomiehelle ja pyytämään häntä käymään.
Joku vitsaili naisten avuttomuudesta elektroniikan alalla. Totta. Mutta siksi on ystäväpiiri, ja ystäväpiirin ulkopuolella ystävien ystävien piiri...jne.
Avuttomuuteni on siis sisäisissä sotkuissa, hiuksissa ja muussa töryssä, jota kaikki imeväiset pitävät sisällään, ja joiden röörit ja putket toistuvasti tukkeutuvat, pursuavat vetenä kynnyksien ylitse aamusuihkussa.
Millainen maailma. Millainen toistuvuus ja ennalta arvattavuus, silkka läpinäkyvyys.
Kuristusote.
Auton renkaat ulisevat kiiltävällä lattialla. Seuraamme kuvitteellista linjaa ja etsimme automme kokoista ruutua. Haluan avata ikkunan - tai ehkäpä en sittenkään. Muistikuvissani puomi ponnahti ylös ja hän kaasutti sisään. Kaipaan muistojani, katua, ilmaa ylleni. Mahdollisuutta kelata asioita taaksepäin.
En voi nousta ulos autosta. Tuijotan ovenkahvaa voimatta koskea siihen. Olen satimessa. Hän puhuu, kysyy, haluanko jotain - vaikka jäätelöä. Luulen ettei hän huomaa paniikkiani. Hallitsen kasvolihakset ajatuksen voimalla, tahdollani. Hän mutisee kipaisevansa pikaisesti. Olemme kukkia vailla. Yläkerrassa sidotaan kukkia kimppuihin, kasvin sukupuolielimiä tursuamaan sellofaanista.
Sairasta.
Tieto on sairautta - asenne tietoisuuteen.
Asenne peltiin saneli maan alle vaipumisen, liukumisen kaaokseen. Ulkona auton kyljissä oleva arvo sulki sisälleen arvottoman kauhuni. En maininnut sanaakaan siitä miten hankalaa minun oli olla. Olin päättänyt olla vahvempi kuin kaaos, puristaa sitä käsivarsillani vasten rintakehää ja purra hampaita yhteen kunnes hän saapuisi takaisin.
Ovi loksahtaa kiinni. Kuulen kaikuvat askeleet, ja esiin ilmestyvät leveät hartiat ja tarkasti leikatut hiukset, rennosti istuvat vaatteet. Hän jätti takkinsa autoon. Olen hetken ymmälläni. Sitten hän on poissa, liukuovet nielevät ryhdin välähtäen ja olen yksin. Olen laatikossa, häkissä, kopissa. Olen hopeakettu telineessä.
Sitten se alkaa hivuttaa itseään sisälleni.
Tiedän mitä hän ajattelee minusta kävellessään portaita ylös. Tiedän millaisia sanoja hän minusta käyttää tarttuessaan kaiteeseen. Hän saisi tehdä kaiken. Hän valitsisi, neuvottelisi, ottaisi käteensä kimpun ja vielä maksaisi sen, vaikka asia oli yhteinen ja kutsu osoitettu molemmille.
Hän on oppinut ettei minua kiinnosta. Ja vaikka kiinnostaisikin, niin en voisi. Olen kuin halvaantunut, tuijotan eteeni ja tajuan kaiken olevan hiljaa. Radio ei soi. En hengitä.
Ymmärrän hänen flirttailevan floristille, hän on siinä taitava.
Ymmärrän jättäväni hänet.
Ymmärrän hänen jättävän minut.
Ymmärrän rakennuksen painon...
pilareiden sisällä. Kaikki hallissa on pelkkää jännitystä, suunnatonta painetta pylväiden sisällä. Auto tuoksuu nahalle. Oma nahkatakkini haisee nahalle. Tunnen olevani virtuaalihahmo virtuaaliauton sisällä virtuaalimaailmassa.
Mitä tämä paine on? Maailman roolien raskauttako?
****
Voi kaustinen miten tylsää. Todellisuudessa mietin koko minuutin ajan sitä miten jälleen joudun soittamaan huoltomiehelle ja pyytämään häntä käymään.
Joku vitsaili naisten avuttomuudesta elektroniikan alalla. Totta. Mutta siksi on ystäväpiiri, ja ystäväpiirin ulkopuolella ystävien ystävien piiri...jne.
Avuttomuuteni on siis sisäisissä sotkuissa, hiuksissa ja muussa töryssä, jota kaikki imeväiset pitävät sisällään, ja joiden röörit ja putket toistuvasti tukkeutuvat, pursuavat vetenä kynnyksien ylitse aamusuihkussa.
Millainen maailma. Millainen toistuvuus ja ennalta arvattavuus, silkka läpinäkyvyys.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olemme lomalla. 11.11.09-11.11.2099
t. huolto-miehet
http://www.ideachampions.com/weblogs/pills.jpg
Mä en tunnetusti tarvitse huoltareiden jeesiä jonkin kaivon tyhjäksi ronkkimiseen.
- käteen siivoushansikkaat
- lattian kansi avataan kynällä (lyijykynä katkeaa, Biggi kestää)
- reikään työnnetään esim. varastettu kiinalainen Shanghai-puikko
- hiusmytty nostetaan muovipussiin
- muovipussi sidotaan kiinni huolellisesti
- jätteet kiikutetaan rodeen
Avot'
Hyvää lomaa vaan =)
shanghai kai kirjoitetaan jotenkin toisin... en nyt muista miten.
siitä, että kokee itsensä avuttomaksi ja olonsa turvattomaksi ihmisten kanssa, joista on riippuvainen?