Kirpaisee niin syvältä. Ei kaikki mene niin kuin haaveillaan. Tuntuu niin pahalta tulla tunteissaan hyväksikäytetyksi ja ei kestä ajatella koko asiaa. Häpeää, vihaa ja ahdistusta. Mietin yksi päivä, että onko tässä oikeasti mitään järkeä. Ei ole pitkään aikaan tullut näitä ajatuksia, vaikka niitä yhdessä vaiheessa tuli paljonkin ihmissuhteen kariuduttua. Ajattelin, että loppuisi kaikki kärsimykset kerralla. Joku auto ajaisi päälle tai jotain. Olen hieman holtittomasti kävellyt, että on ollut "läheltä piti" tilanteita, jolloin havahtuu. Ei näe mitään syytä. Jos kylmästi ajatellaan, niinhän se luonnollinen kiertokulkukin menee, että vahvat pärjää. Taistelkoot ne, jotka jaksavat kyynerpäätekniikalla murjoa muut kumoon. "Heikot sortuu elontiellä, jätkä sen kun porskuttaa." Minulla on aina ollut tunne, ettei kukaan rakasta minua. Joskus äidille itkin sitä asiaa, kun pääsimme syvälliselle tasolle kommunikoinnissa. Hän ihmetteli, mistä sellainen tunne on voinut syntyä. Kotona oli ongelmia ja jouduin liikaa kantamaan vastuuta liian varhain. En kestänyt sitä ja nyt olen samanikäisiini verrattuna vähintään viisi vuotta jäljessä. Kaikki on kääntynyt toisin päin. Ongelma on, että osaan peittää pahan olon. Sanoin yhdelle kaverille, että olen todella vihainen. Hän ei huomannut sitä ollenkaan, koska minusta ei huomaa. Osaan kätkeä kaiken hyvin ja näytellä. Se on joku osanen pääkopassa, joka on vääntynyt väärään suuntaan kehitysvaiheessa. Analysointi ei auta ja järkeistäminen. Olen niin paljon viettänyt hiljaisia itkuiltoja, kun elämä on niin tuskallista. Seuraavana päivänä ajattelee, että kyllä tästä vielä selvitään. Ajattelen jonkun mukaan liian syvällisesti. Pitäisi olla vahva. Elämä vaatii vahvuutta. Olenkin sarkastiseen tapaan todennut, että toisessa elämässä sitten. Sydämeni on särkynyt monta kertaa teinivuosista asti ja joka kerta olen päättänyt mennä eteenpäin. Nyt en enää tiedä, onko mitään syytä. Kun on menettänyt kaiken ja ei ole mitään, niin pitäisi vaan muistaa hengittää. Ei tässä oikein muutakaan voi.
Voi elämä
Tuskan taival
2380
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Muistan itsekin toivoneeni, että ajaisipa joku rekka vaikka päälle, niin saisi muuta ajateltavaa. Itsekin olen tässä samassa tuskan ja kivun suossa. Mutta pikkuhiljaa sitä alkaa jo haaveilemaan jostain paremmasta. Juuri kun ajattelee, että pahimmasta on selvitty, niin sitten tulee mieletön suru ja ahdistus tiskiin.
niinpä! salaa sitä toivoisi, että joku ajais päälle. tai sitten itse ajais metsätiellä vähän huolimattomasti.. vaikka kylki edeltä mäntyyn niin että menis katki koko auto. siinähän olis oikein automiehen hautajaiset.. vai?? ei helvetti.. kaikenlaista sitä pyöriikin päässä ja vain yhden naisen vuoksi! perkele. ja minä kun luulin olevani sen verran tosimies etten ikinä mene kehenkään rakastumaan..
onneksi on olemassa tämmösiä nettipalstoja jonne voi purkaa ahdistustaan.. nyt helpotti jo kummasti taas.