Kyseessä aika tuore suhde, n 6kk vanha vasta. Ihan suhteen alun osasimme ottaa rauhallisesti, mutta sen jälkeen olemme olleet tiiviisti yhdessä ja asiat ovat edenneet nopeasti.
Molemmat olemme siinä 25-vuoden hujakoilla ja kummallakin löytyy kokemusta aikasemmista suhteista.Tosin tämä nykyinen suhde on minulle ehkä se kaikista tärkein ajatellen noita aikaisempia juttuja. Tunnen erilailla tätä nykyistä kohtaa, tunnen syvemmin,olen ehkä jopa rakastumassa?
Mutta minuun on iskemässä aivan kauhea pelko.Pelko jo pelkästään tästä tunteesta,että en haluakkaan päästää tästä miehestä irti. Ei toki tällä hetkellä siihen olekkaan mitään syytä, mutta minua ahdistaa ajatus, että olen jo nyt kiintynyt häneen liiaksi. Minä kun olen elänyt elämäni sillä periaatteella, että en kiinny mihinkään niin paljoa, ettenkö sitten voisi päästää irti tai että en anna kenellekkään mahdollisuutta vetästä mattoa minun altani.
Kun tuntuu, että olen vihdoinkin löytänyt sen ihmisen elämääni, jonka kanssa oikeasti voisin sitoutua. Mutta en voi nauttia tästä tunteesta täysin, koska samalla jyskyttää koko ajan takaraivossa tunne siitä,että se antaa toiselle aivan liikaa valtaa minuun.
Ja toisekseen mietin tätä tiivistä yhdessäoloa. Voiko se olla liian tiivistä? Olisikohan ehkä hyvä ottaa vähän etäisyyttä, niin emme tukehduttaisi tätä uutta suhdetta heti alkuunsa? Miten löytää se tasapaino suhteeseen, että voimme olla paljon yhdessä ja vaikka jopa saman katon alla, mutta voi kuitenkin pitää kiinni siitä omastakin itsenäisestä elämästä? Tästä minulla ei ole aikaisempaa kokemusta ja siksikin sitä kovasti pohdin. En halua huomata itse vuoden tai kahden päästä, että kaikki mun omat jutut ovat hävinneet ja kaikki uudet jutut jotenkin sitoutuvat kaikki tähän mieheen. Enkä tietysti myöskään halua estää miestä mitenkään toteuttamasta itseään ja tehä omia asioitaan.
Onko minun pääkoppani nyt jotenkin aivan vinksallaan, mikä ihme minulle on tuonut tälläisen ajattelumallin, että ei saa päästää ketään liian lähelle? Tietyllä tavalla pidän sitä oikeana ajattelumallina,koska minun täytyy aina olla itse itseni herra ja aina pitää kaikesta selvitä yksin,koska sitähän se elämä loppujen lopuksi on.Ei sitä vastuuta omasta itsestään voi kenellekkään muulle luovuttaa.
Mutta miten koskaan tulen löytämään sen oikean rakkauden ja sitoutumisen toieen, jos en uskalla päästää kokonaan irti ja vain heittäytyä?
Molemmat olemme siinä 25-vuoden hujakoilla ja kummallakin löytyy kokemusta aikasemmista suhteista.Tosin tämä nykyinen suhde on minulle ehkä se kaikista tärkein ajatellen noita aikaisempia juttuja. Tunnen erilailla tätä nykyistä kohtaa, tunnen syvemmin,olen ehkä jopa rakastumassa?
Mutta minuun on iskemässä aivan kauhea pelko.Pelko jo pelkästään tästä tunteesta,että en haluakkaan päästää tästä miehestä irti. Ei toki tällä hetkellä siihen olekkaan mitään syytä, mutta minua ahdistaa ajatus, että olen jo nyt kiintynyt häneen liiaksi. Minä kun olen elänyt elämäni sillä periaatteella, että en kiinny mihinkään niin paljoa, ettenkö sitten voisi päästää irti tai että en anna kenellekkään mahdollisuutta vetästä mattoa minun altani.
Kun tuntuu, että olen vihdoinkin löytänyt sen ihmisen elämääni, jonka kanssa oikeasti voisin sitoutua. Mutta en voi nauttia tästä tunteesta täysin, koska samalla jyskyttää koko ajan takaraivossa tunne siitä,että se antaa toiselle aivan liikaa valtaa minuun.
Ja toisekseen mietin tätä tiivistä yhdessäoloa. Voiko se olla liian tiivistä? Olisikohan ehkä hyvä ottaa vähän etäisyyttä, niin emme tukehduttaisi tätä uutta suhdetta heti alkuunsa? Miten löytää se tasapaino suhteeseen, että voimme olla paljon yhdessä ja vaikka jopa saman katon alla, mutta voi kuitenkin pitää kiinni siitä omastakin itsenäisestä elämästä? Tästä minulla ei ole aikaisempaa kokemusta ja siksikin sitä kovasti pohdin. En halua huomata itse vuoden tai kahden päästä, että kaikki mun omat jutut ovat hävinneet ja kaikki uudet jutut jotenkin sitoutuvat kaikki tähän mieheen. Enkä tietysti myöskään halua estää miestä mitenkään toteuttamasta itseään ja tehä omia asioitaan.
Onko minun pääkoppani nyt jotenkin aivan vinksallaan, mikä ihme minulle on tuonut tälläisen ajattelumallin, että ei saa päästää ketään liian lähelle? Tietyllä tavalla pidän sitä oikeana ajattelumallina,koska minun täytyy aina olla itse itseni herra ja aina pitää kaikesta selvitä yksin,koska sitähän se elämä loppujen lopuksi on.Ei sitä vastuuta omasta itsestään voi kenellekkään muulle luovuttaa.
Mutta miten koskaan tulen löytämään sen oikean rakkauden ja sitoutumisen toieen, jos en uskalla päästää kokonaan irti ja vain heittäytyä?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ajan kanssa.
Sillä tavalla ne omat tekemiset ei häviä, kun ne säilyttää: pitää yhteyttä kavereihinsa ja käy harrastuksissa, hoitaa työt/opiskelut. Kyllä se erillisyydenkin aika sieltä tulee, alussahan se on tiiviimpää, mutta että kun ei luovu omasta elämästään, niin ei huomaa olevansa ilman sitä siinä vaiheessa, kun ei tarvitsekaan enää koko ajan ikävöidä.
Rakkauteen kuuluu aina riski ja epävarmuus, se on ihan normal.
Se on ihan tervettä, että ymmärtää suurimman osan päätöksistä kuitenkin olevan kiinni itsestä: ammatti ja harrastukset ja muut, kuitenkin elämä on aina priorisointia ja parisuhteen takia voi toki joustaa ja sitä aikaa järjestää, ja pitääkin, jos sen aikoo pitää, mutta jos kaikesta pitää luopua tai tulee mieleen, että vain tuo toinen riittää, niin pitää ajatella pitemmälle. Se toinen voi elää sun kanssa, mutta ei sun puolesta, ihan niinkun säkin. Mutta se sen sitten pitää tajuta omalta osaltaan.
Matto tullaan vetämään sun jalkojen alta tavalla tai toisella, se voi olla suhde, onnettomuus tai sairaus, ne kuuluu elämään. Ei voi kuvitella elävänsä jossain koskemattomassa linnakkeessa ilman riskejä, sekin nimittäin on jo riski ja yksinäisyyskin voi vetää maton jalkojen alta.
Mutta miksi kiirehtiä. Älä muuta heti yhteen ensi huumassa, älä ala luulemaan satuja todeksi, ja että puolessa vuodessa toisen tuntee jo, siihen menee se pari vuotta. Ja koska ihmiset kasvaa ja muuttuu, siihen menee loppuelämä. Oikea rakkaus tulee valintojen kautta. Joo, tossa on noi ja nää puolet, mutta tää on mun koti ja tänne mä jään. Teen töitä sen eteen sen minkä osaan.
Rakkautta ei voi saada sellaisenaan. Sen mukana hyväksyy pelon ja epävarmuuden, mustasukkaisuuttakin joskus. Sellaista se vaan on. Elämää ei voi elää ilman kolhuja.
Sä voit päättää vain omasta puolestasi ja elää omasta puolestasi. Jos sä nyt tunnet ja se on jotain, pidä siitä kiinni. Elä se niin hyvin kun osaat. Parempaan ei kukaan pysty.
Ehkä miehelläkin on vähän ollut samoja aatoksia kuin minulla. Ainakin tuon tiiviin yhdessäolon suhteen, ehkä silläkin on alkanut ahdistamaan. Se nimittäin pyysi juuri, että pidettäisiin vähän omaa lomaa.
On se niin jännä asia, miten ihminen voi olla niin ymmällään. Tietyllä tavalla itsekkin haluan sitä. Haluan vähän ottaa etäisyyttä mieheen, sillä oikeasti tuntuu, että olen liiaksi kiintynyt. Ahdistaa ajatus, että olen mieluummin miehen luona viettämässä yhteistä aikaa ajatellen, että yksin omassa kotona oleminen on kauhean kolkkoa ja yksinäistä. Ihan kuin en osaisi olla yksinään enää, vaikka viimeset 8 vuotta olen ollut enemmän tai vähemmän yksin. Ei se kaikki voi hävitä 6kk aikana?
Tiedän että tämä omaloma (vaikkei se pitkä olekkaan) tulee olemaan vaikea siltä osin, että tietysti ikävöi toista, mutta luulen, että ihan jo oman mielentasapainoni kannalta minun tarvii taas näyttää itselleni, että pystyn olemaan yksinkin.
Ekaksi ja vikaksi: PUHUKAA! Kertokaa toisillenne tunteistanne niin sillä jo monet jutut ratkee. Eikä sitten tarvitse miettiä, et mitä se toinen mahtaa ajatella.
Puhuminen toimii jos on hyvä itsetuntemus, rehellisyyttä ja toisen luottamus.
Monesti ei ainakaan jompikumpi oikein tiedä mitä todella haluaa, jolloin puhuminen olisi herkästi katteettomia sanoja, joista koituu vain harmia. Tulevaisuus kuitenkin näyttää tosiasiat kunhan pitää silmät auki, havainnoi, hyväksyy näkemänsä ja tekee rauhallisen järkeviä tulkintoja sekä itsestään että muista.
Tunteistaan puhuminen on tietty ihan hyvä mutta yleisemmin minusta etenkin niiden riittävän mutkaton ilmaisu ja tulkinta on tärkeää, ei välttämättä vain puhumalla ja sanoja kuuntelemalla vaan toimimalla niin kuin hyvältä tuntuu ja katsomalla miten toinen toimii, ja ensisijaisesti olettaa että hän toimii niin siksi, koska hänkin kokee sen hyväksi. Tietty tässäkin tarvitaan tietynlaista rehellisyyttä, etenkin rehellisyyttä itselleen, mutta sanoillaan tulee helpommin sanoneeksi jotain mikä ei ole totta, vaikkei tarkoittaisi valehdella.
Enivei, eiköhän aloittaja kumppaneineen ole ihan hyvin tunteitaan kommunikoinutkin, jos ovat sopuisasti päätyneet välistä keskittymään omaan itseensä!