Sen kerran
Palsta liikahtelee. Katselen talven laskostamia kasvejani ja nuokkuvaa matalaa verkkoaitaa, jota joutunut olen jo korjaamaan. Vaikka lunta tänä talvena tuskin olisi, niin aita tuskin kestää näin viikkoakaan. Maa on kovaa ja kivistä. Lyön tikkuja syvempään, kivellä. Surmaan Draculaa. Saapuu nopeasti yö.
Herttoniemi on puhdistautunut sateissa ja Vanhan kaupungin lahti rikkoutunut pinnaltaan. Siellä täällä näkyy kaninpoikasia, yksinäisten naisten takapuolia ja puita vasten asetettuja polkupyöriä. Mies kurvaa maastopyörällään kuin avaruusolento esiin metsästä, suhahtaa ohitse ja katoaa mutkan taa. Asiat tapahtuvat nopeasti. Aivan kuin kaikki olisi hetkessä ohitse, ja se joka yrittää tähän tarttua, kahmaisee kädelleen täydellisen tyhjää.
Hän nosti aurinkolaseja otsalleen ja katsoi autosta silmiini. Seisoin kuin orpo kadulla ja yritin liikenteessä päästä tien ylitse. Kuva vapisee. Hänen hymynsä vapisee syvällä sisälläni, kuin ollakseen ikuisesti osa minua. Tuo ilme muokkaa kasvojani hänen kaltaisekseen, kuin pyrkien ulos ja elämään. En päästä sitä itsestäni, vaan puserran vastaan, ja ahdan hänet takaisin sijoilleen, sydämeni tilalle.
On puhuttu paljon siitä mitä kaneille pitäisi tehdä. Näen kaikessa symboliikkaa, ihmisen tapoja toimia sisäisten vaistojensa mukaan ja niiden aikaansaannoksia myötäillen. Tiedän ongelmani olevan yksinkertainen. Olen muutaman kymmenen vuoden aikana nähnyt elämässä sen että jokainen ongelma on yksinkertainen. Siinä monimutkaisuus.
En tunne ketään naista, joka olisi jäänyt aikaansa kiinni. Naiseuden ydinalue on kyky muuttua, hyväksyä tapahtunut ja jatkaa eteenpäin. Heiltä voidaan riistää lapset, kunnia ja henki, mutta he yhä elävät jonkun rakastamansa sanoissa tai teoissa, rakkaudessa lähimmäiseensä ja halussaan suojella elämää, vaalia sitä.
Nainen on elämä.
Lakoutuneet kasvini nauroivat minulle. Varsinkin tilleillä oli hauskaa, sillä he eivät olleet joutuneet lautaselleni, vaan tanssivat kellastunutta polkkaa tuulessa yhdessä sipulien kanssa. Aika kultaa salotit. Ja ajan kaikelle tälle rakentavat ja synnyttävät naisen kädet, nuori katse Pohjoisrannassa, kun tulevaisuus työnnetään väsynein silmin omieni eteen. Minä näen mitä he minussa näkevät. Mutta sydäntäni he eivät näe, jossa hän työntää aurinkolasit otsalleen, katsoo silmiini ja kysyy:
- Pulmia?
*****
(Olen päättänyt kirjoittaa tänään siitä mitä nainen ei koskaan sano, tai mitä hän ei osaa toiselleen sanoa. Ja tähän sopii erinomaisesti miehen logiikka-palsta)
Ai nii! Lupaa mä en varmaan lahkeilta tarvitse?
Palsta liikahtelee. Katselen talven laskostamia kasvejani ja nuokkuvaa matalaa verkkoaitaa, jota joutunut olen jo korjaamaan. Vaikka lunta tänä talvena tuskin olisi, niin aita tuskin kestää näin viikkoakaan. Maa on kovaa ja kivistä. Lyön tikkuja syvempään, kivellä. Surmaan Draculaa. Saapuu nopeasti yö.
Herttoniemi on puhdistautunut sateissa ja Vanhan kaupungin lahti rikkoutunut pinnaltaan. Siellä täällä näkyy kaninpoikasia, yksinäisten naisten takapuolia ja puita vasten asetettuja polkupyöriä. Mies kurvaa maastopyörällään kuin avaruusolento esiin metsästä, suhahtaa ohitse ja katoaa mutkan taa. Asiat tapahtuvat nopeasti. Aivan kuin kaikki olisi hetkessä ohitse, ja se joka yrittää tähän tarttua, kahmaisee kädelleen täydellisen tyhjää.
Hän nosti aurinkolaseja otsalleen ja katsoi autosta silmiini. Seisoin kuin orpo kadulla ja yritin liikenteessä päästä tien ylitse. Kuva vapisee. Hänen hymynsä vapisee syvällä sisälläni, kuin ollakseen ikuisesti osa minua. Tuo ilme muokkaa kasvojani hänen kaltaisekseen, kuin pyrkien ulos ja elämään. En päästä sitä itsestäni, vaan puserran vastaan, ja ahdan hänet takaisin sijoilleen, sydämeni tilalle.
On puhuttu paljon siitä mitä kaneille pitäisi tehdä. Näen kaikessa symboliikkaa, ihmisen tapoja toimia sisäisten vaistojensa mukaan ja niiden aikaansaannoksia myötäillen. Tiedän ongelmani olevan yksinkertainen. Olen muutaman kymmenen vuoden aikana nähnyt elämässä sen että jokainen ongelma on yksinkertainen. Siinä monimutkaisuus.
En tunne ketään naista, joka olisi jäänyt aikaansa kiinni. Naiseuden ydinalue on kyky muuttua, hyväksyä tapahtunut ja jatkaa eteenpäin. Heiltä voidaan riistää lapset, kunnia ja henki, mutta he yhä elävät jonkun rakastamansa sanoissa tai teoissa, rakkaudessa lähimmäiseensä ja halussaan suojella elämää, vaalia sitä.
Nainen on elämä.
Lakoutuneet kasvini nauroivat minulle. Varsinkin tilleillä oli hauskaa, sillä he eivät olleet joutuneet lautaselleni, vaan tanssivat kellastunutta polkkaa tuulessa yhdessä sipulien kanssa. Aika kultaa salotit. Ja ajan kaikelle tälle rakentavat ja synnyttävät naisen kädet, nuori katse Pohjoisrannassa, kun tulevaisuus työnnetään väsynein silmin omieni eteen. Minä näen mitä he minussa näkevät. Mutta sydäntäni he eivät näe, jossa hän työntää aurinkolasit otsalleen, katsoo silmiini ja kysyy:
- Pulmia?
*****
(Olen päättänyt kirjoittaa tänään siitä mitä nainen ei koskaan sano, tai mitä hän ei osaa toiselleen sanoa. Ja tähän sopii erinomaisesti miehen logiikka-palsta)
Ai nii! Lupaa mä en varmaan lahkeilta tarvitse?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.