Olin aikoinani se, joka ei olisi ajatellut koskaan kirjoittavansa tällaista aihetta Särkyneet Sydämet-palstalle. Se, jota moinen höpötys paremmasta surun hetkellä sai vain veren kuohahtamaan ja kyyneleet tulvimaan. Miten selvitä erosta? Miten selvitä pettymyksestä? Miten jatkaa elämää? Oli pimeää.
Entisessä elämässäni, jos näin voisi sanoa, rakastuin hyvin nuorena ihmiseen, joka oli minulle enemmän kuin kukaan tai mikään muu. Joka oli minulle elämä, kuolema, miten osaisikaan olla enää ilman häntä, kun olen tavannut jotain tällaista jota ei muilla ole? Miten juuri minä? En varmasti tulisikaan olemaan enää ilman häntä, koska olin niin rakastunut. Se suuri lämmin tunne rinnassa, hymy kasvoilla kun vain ajatteli ihmistä. Minä en tulisi koskaan saamaan tästä ihmisestä tarpeekseni. Hän oli minulle kaikki. Mihin tarvitsisin muita, kun minulla oli edessäni tällainen rakkaus - mahdollisuus? Tämän oli pakko olla sitä ".. ja he elivät onnellisena elämänsä loppuun asti.."-rakkautta. Mikään ei tulisi väliimme. Vuosia kului, kaikenkaikkiaan yhteisiä vuosia kertyi viisi. En rakkaudeltani huomannut, mitä selkäni kääntäessä tapahtui. Kävi niin, että minua petettiin raskaasti. Pikkuhiljaa hän ei enää huomioinut minua, sanansa alkoivat sotia teko vastaan. Ne tyhjät arvottomat sanat, minä rakastan sinua - Mikään mahti maailmassakaan ei saisi minua sinusta eroamaan. Sanahelinää. Rakkaani, sinä petit minua sillä raskaimmalla tavalla. Sinusta olisi tulossa vieraan ihmisen lapsen isä. Maailmani sortui sinä päivänä. Minun oma rakas, jota koko yhteisen taipaleemme ajan olin rakastanut, petit minut. Sinä veit sanoilta merkityksen, runtelit maailmani ja lopulta teit sen, miksi kerron tarinaani. Sinä särjit sydämeni. Elämäni lähti luisumaan alamäkeä. Mieli tyhjä, tuo petetyn tunne laskeutui vatsaan - ikävän pettymyksen tunne. Tekisi mieli oksentaa. Minä en selviäisi tästä. Kipu oli niin tuore. Eihän meille pitänyt käydä näin. Ei meille.. Säälittävää. Kuinka julmasti elämä potkiikaan päähän. Tyhjät sanat, ilkeät teot jotka puhuivat puolestaan, lopulta petetyksi tuleminen. Uskolta ja unelmilta on viety pohja - niitä on pilkattu. Hullussa rakkaudessa olisi tehnyt mitä vain, että olisi saanut takaisin rakastettusi ja elämäsi. Mitä vain, että saisi olla rakkaansa kanssa. Tuon, joka kerran teki sinut niin kokonaiseksi. Miten niin sama voi repiä sinut rikki? Itkua, itkua, itkua, kipua, kipua, kipua, tunnemyllerrystä, "aika parantaa haavat"-tyhjiltä tuntuvia lohdutuksia, kuinka he voivat tietää? Epätoivoa, mietit mitä hän tekee, missä hän on, hän on sen toisen kanssa.. Sinun pitäisi olla hänen kanssaan! Miksi tuo toinen? Miksi hän vei onneni? Kipu voimistuu. Miksi elää tämän kivun kanssa? Miksi en päätä päiviäni. Heikompi ei istuisi tässä. Minä halusin nähdä kuinka hän kärsii haudallani, mutta halusin jatkaa elämäänikin. Itkin, tunsin, voin pahoin. Kului aikaa.. Turruin.. Turruin tähän kipuun, kävelin vain usvassa eteenpäin. En lähtisi pois, mutta en löytäisi ketään muutakaan. Aikaa kului lisää. Oliko se totta? Umpeuttiko aika haavojani? Aloin nauttia elämän muista hyvistä asioista. Minut sai hyvälle tuulelle ystäväni, matkustelu, työni - kaiken aikaa käsittelin eroani silti ja katkeruus painoi rinta-alaa vieläkin. Tuli aika, jolloin tapasin uudestaan rakkauteni kohteen - Annoin hänelle lopulta anteeksiannon. Anteeksiannon, jonka vuoksi elämääni alkoi hiljalleen laskeutua mielenrauha. Se koski, se nöyryytti, mutta olin turtunut tunteeseen jo. Aikaa kului lisää. Huomasin voimistuvani entisestään, huomasin energiani palautuvan. Huomasin kohdanneeni kaksi vuotta eron jälkeen uuden tunteen, tunteen, jonka olin kätkenyt arpisen sydämeni sisään. Sisään, josta se ei tulisi koskaan ulos. Minä tapasin ihmisen. Minä rakastuin uudelleen. Ei ole keinoa lykätä surua, ei ole keinoa kulkea sen yli. Se on kohdattava silmästä silmään. Olen huomannut, että se vain tapahtuu. Vain kaiken sen tuskan jälkeen, olet eheä kulkemaan sen huoneen halki ja avaamaan uuden oven, samalla kun edellinen sulkeutuu.
Miksi halusin kertoa teille tarinani? Olen näinä päivinä uuden rakkaani kanssa onnellisempi kuin koskaan. Eheämpi kuin koskaan. Kuljin tuon pimeän tunnelin läpi valoon ja uuteen rakkauteen ja tiedän, että myös te olette siihen kykeneväisiä.
Katso kiittäen taaksepäin, uskoen ylöspäin, rakastaen sivullepäin ja toivoen eteenpäin.
Entisessä elämässäni, jos näin voisi sanoa, rakastuin hyvin nuorena ihmiseen, joka oli minulle enemmän kuin kukaan tai mikään muu. Joka oli minulle elämä, kuolema, miten osaisikaan olla enää ilman häntä, kun olen tavannut jotain tällaista jota ei muilla ole? Miten juuri minä? En varmasti tulisikaan olemaan enää ilman häntä, koska olin niin rakastunut. Se suuri lämmin tunne rinnassa, hymy kasvoilla kun vain ajatteli ihmistä. Minä en tulisi koskaan saamaan tästä ihmisestä tarpeekseni. Hän oli minulle kaikki. Mihin tarvitsisin muita, kun minulla oli edessäni tällainen rakkaus - mahdollisuus? Tämän oli pakko olla sitä ".. ja he elivät onnellisena elämänsä loppuun asti.."-rakkautta. Mikään ei tulisi väliimme. Vuosia kului, kaikenkaikkiaan yhteisiä vuosia kertyi viisi. En rakkaudeltani huomannut, mitä selkäni kääntäessä tapahtui. Kävi niin, että minua petettiin raskaasti. Pikkuhiljaa hän ei enää huomioinut minua, sanansa alkoivat sotia teko vastaan. Ne tyhjät arvottomat sanat, minä rakastan sinua - Mikään mahti maailmassakaan ei saisi minua sinusta eroamaan. Sanahelinää. Rakkaani, sinä petit minua sillä raskaimmalla tavalla. Sinusta olisi tulossa vieraan ihmisen lapsen isä. Maailmani sortui sinä päivänä. Minun oma rakas, jota koko yhteisen taipaleemme ajan olin rakastanut, petit minut. Sinä veit sanoilta merkityksen, runtelit maailmani ja lopulta teit sen, miksi kerron tarinaani. Sinä särjit sydämeni. Elämäni lähti luisumaan alamäkeä. Mieli tyhjä, tuo petetyn tunne laskeutui vatsaan - ikävän pettymyksen tunne. Tekisi mieli oksentaa. Minä en selviäisi tästä. Kipu oli niin tuore. Eihän meille pitänyt käydä näin. Ei meille.. Säälittävää. Kuinka julmasti elämä potkiikaan päähän. Tyhjät sanat, ilkeät teot jotka puhuivat puolestaan, lopulta petetyksi tuleminen. Uskolta ja unelmilta on viety pohja - niitä on pilkattu. Hullussa rakkaudessa olisi tehnyt mitä vain, että olisi saanut takaisin rakastettusi ja elämäsi. Mitä vain, että saisi olla rakkaansa kanssa. Tuon, joka kerran teki sinut niin kokonaiseksi. Miten niin sama voi repiä sinut rikki? Itkua, itkua, itkua, kipua, kipua, kipua, tunnemyllerrystä, "aika parantaa haavat"-tyhjiltä tuntuvia lohdutuksia, kuinka he voivat tietää? Epätoivoa, mietit mitä hän tekee, missä hän on, hän on sen toisen kanssa.. Sinun pitäisi olla hänen kanssaan! Miksi tuo toinen? Miksi hän vei onneni? Kipu voimistuu. Miksi elää tämän kivun kanssa? Miksi en päätä päiviäni. Heikompi ei istuisi tässä. Minä halusin nähdä kuinka hän kärsii haudallani, mutta halusin jatkaa elämäänikin. Itkin, tunsin, voin pahoin. Kului aikaa.. Turruin.. Turruin tähän kipuun, kävelin vain usvassa eteenpäin. En lähtisi pois, mutta en löytäisi ketään muutakaan. Aikaa kului lisää. Oliko se totta? Umpeuttiko aika haavojani? Aloin nauttia elämän muista hyvistä asioista. Minut sai hyvälle tuulelle ystäväni, matkustelu, työni - kaiken aikaa käsittelin eroani silti ja katkeruus painoi rinta-alaa vieläkin. Tuli aika, jolloin tapasin uudestaan rakkauteni kohteen - Annoin hänelle lopulta anteeksiannon. Anteeksiannon, jonka vuoksi elämääni alkoi hiljalleen laskeutua mielenrauha. Se koski, se nöyryytti, mutta olin turtunut tunteeseen jo. Aikaa kului lisää. Huomasin voimistuvani entisestään, huomasin energiani palautuvan. Huomasin kohdanneeni kaksi vuotta eron jälkeen uuden tunteen, tunteen, jonka olin kätkenyt arpisen sydämeni sisään. Sisään, josta se ei tulisi koskaan ulos. Minä tapasin ihmisen. Minä rakastuin uudelleen. Ei ole keinoa lykätä surua, ei ole keinoa kulkea sen yli. Se on kohdattava silmästä silmään. Olen huomannut, että se vain tapahtuu. Vain kaiken sen tuskan jälkeen, olet eheä kulkemaan sen huoneen halki ja avaamaan uuden oven, samalla kun edellinen sulkeutuu.
Miksi halusin kertoa teille tarinani? Olen näinä päivinä uuden rakkaani kanssa onnellisempi kuin koskaan. Eheämpi kuin koskaan. Kuljin tuon pimeän tunnelin läpi valoon ja uuteen rakkauteen ja tiedän, että myös te olette siihen kykeneväisiä.
Katso kiittäen taaksepäin, uskoen ylöspäin, rakastaen sivullepäin ja toivoen eteenpäin.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Surullisena luin kirjoituksesi alkua; elämä on käsittämättömän julmaa. Kovan tien olet kulkenut valoon elämän synkistä hetkistä ja ihana kuulla tällainen selviytymistarina. Se antaa oikeasti uskoa huomiseen.
Voisin aloittaa oman tarinani samoin sanoin, empä uskoisi tällaiselle palstalle kirjoittavani. En uskoisi paljon muutakaan elämästäni ja siitä suunnasta johon se on menossa. Olen aikanani rakastunut ja saanut elämältä kaiken, jota pidetään tyypillisenä tapana elää, perhe ym. Kaikkihan pitäisi olla siis hyvin, mutta sydämeni huutaa tuskaa, koska jo vuosien ajan olen kokenut henkistä tyhjyyttä, jota yritän paikata milloin milläkin asialla, jotta jaksan huomiseen. Onkohan tämä sitä kuuluisaa "erilleen" kasvamista? En koe minkäänlaista tyydytystä suhteestani kumppaniini. Olen aktiivinen osapuoli kaikessa, olemme puhuneet, olen kertonut toiveitani, mutta mikään ei muutu. En voi käsittää, että minun olisi elettävä jäljellä oleva elämäni näin vajavaisesti. Ja se särkee sydämeni...
Olemme luotuja antamaan ja saamaan rakkautta, olemaan ihminen ihmiselle. Miettiessäni asioita jo vuosien taakse on tunnustettava, että samaahan se on oikeasti ollut aina. Nuorena se riitti.
Tarinamme ovat erilaiset, mutta tämä tuska jota pidätän sisälläni on karmeaa.
Ja kaikeksi huipennukseksi olen kohdannut ihmisen, jonka kanssa voi jutella kaikesta, joka tuntuu juuri siltä ihmiseltä, jota olen kaivannut elämääni. Sielunkumppanilta jonka kanssa haluaisin viettää loppuelämäni. Tämä hieno ihminen tietää tilanteen eikä tule elämääni ennenkuin selvitän asiani, minkä suunnan valitsen elämäni polulla.
Onpa tämä kaunis kirjoitus.
Jaksaa saamaan jonkinlaista toivoa, vaikka kuten kirjoitit. Tilanne päällä lohdutus "time heals everything" ei tunnu oikein todennäköiseltä..
.. Mutta niinkös ne sanoo, että niin kauan kuin on elämää jäljellä, on toivoakin?