Jos sinua loukataan

mielipiteestänne.

Kaikkea ei voi (eikä edes kuulu) antaa anteeksi...

mitä pitää anteeksi antaa...yleensä olen antannu jossain vaiheessa anteeksi..mä en ole kaunaa kantava ihminen..=o)

mutta..ei se anteeksi antaminen kuitenkaan tarkoita, et mä edelleenkään hyväksyisin sen mitä toinen mulle teki...lähinnä jos mä annan anteeksi..mä olen sillon käsittänyt et se mitä toinen teki oli jotenkin perusteltavissa oleva inhimillinen teko....mutta on asioita joita en kykenis antamaan anteeksi..=o)

kosto taas on monesti hyödytöntä....vaan sitäkös ihminen aattelee kostonhimoissaan..mutta tavallaan uskon siihin et paha saa palkkansa vaikken mä sitä hirveesti ees auttaiskaan..=o}

ja miten loukkais

....antaa anteeksi,

mutta isku vyön alle??????

mun on vaikea keksiä asiaa, jota en antaisi anteeksi, jos mua itseäni loukataan. Kosto on myös vieras käsite. En ymmärrä koston tarkoitusta. Sillähän vain pitkitetään ja lisätään pahaa oloa. Mitä iloa jollakin on kostosta?

Jos mua loukataan, olen loukkaantunut ja menen nuolemaan haavojani. Ei se muihin ihmisiin liity.Toki alan vältellä ja etäännyn ihmisestä, joka mua paljon loukkaa. Pyrin hänestä eroon.

loukattu niin pahasti, ettenkö ois anteeksi antanut, jos vaan on tajuttu edes pyytää. Olen ihan liian laiska mitään kostoa suunnittelemaan, tai hautomaan. Uskon, että jokainen ihminen saa rangaistuksensa jonkun korkemman voiman käskystä ja omatuntonsa olkoon se pahin rakgaistus näille pahimmille.

Riippuu siis kuka loukkaa ja miten ja miksi... jos jotain tekoa ei voi korjata ikinä, se on tehty typerästä syystä eikä loukkaaja ole pahoillaan eikä pyydä anteeksi, niin en silloin myöskään anna anteeksi. En ole vielä hirveästi lähtenyt kostamaan mitään, koska idioottien kohdalla se on ihan turhaa, ei ne kuitenkaan tajua tai välitä eikä ne välttämättä opi kostosta mitään. Riidassa jos loukataan niin loukkaan kyllä herkästi takaisin, jos läheisen ihmisen kanssa riidellään. En tutuille ja muille juuri viitsi reuhata. Yritän kyllä olla sanomatta mitään peruuttamatonta ja harkitsen sanani tarkkaan, jotten loukkaisi toista, koska siitä ei yleensä ole mitään hyötyä. Läheisille on helpompi antaa anteeksi ja heiltä voi pyytää anteeksi, kun tietää, että oikeasti kuitenkin tykätään toisistamme ja arvostetaan toisiamme.

Mutta jos siis joku tuntemanton tulisi päätä aukomaan ja olisin muutenkin vihainen, niin saattaisin haukkua takaisin niin törkeästi kuin osaisin, paitsi jos se ei tuntuisi viisaalta. Väkivaltaiseksi heittäytyviä hulluja on aina liikkeellä sen verran paljon, että kannattaa tosissaan miettiä, kenelle menee huutelemaan....

sehän aina niin riippuu mutta pitkävihainenki osaan olla kauan aikaa kaikista loukkauksista kun taas joskus en nää asiaa tai ihmistä sen arvoiseksi että jaksais alkaa sen suuremmin sitä pohtimaan joten ohitan koko asian.

liian lähellä...sen jälkeen voitaisiin "neuvotella". Takaisin tulee ja varmasti.

Olen sen verran mukavuudenhaluinen ja mieluiten iloa tuottaviin asioihin elämässä keskittynyt, etten ole hautonut kostoja saamistani loukkauksista - puhumattakaan, että koskaan olisin suunnitellut sellaisia. Olen liian hyväntahtoinen sellaiseen. Eikä niitä montaa ihmistä ole elämässäni ollut, joiden kanssa en ainakin jollakin tasolla olisi tullut toimeen. Toki sitten, jos jonkun epämiellyttäväksi ihmiseksi koen, välttelen sellaisen seuraa, enkä päästä sellaista elämääni.

Pari sellaista ihmistä on kyllä elämässä ollut, jotka loukkasivat mua aikoinaan sen verran syvästi, että vaikka olen heille mielessäni ja myös keskusteluissa heidän kanssaan anteeksi antanutkin, vaikkeivat he enää elämääni kuulu ja vaikka kyllä pystyn löytämään heistäkin edes joitakin "yleispositiivisia" piirteitä, herättävät he mussa kuitenkin aina sen verran voimakkaan vaistomaisen inhon tunteen, jos edes puheeksi tulevat, etten oikeastaan koe edes tarvetta päästä siitä inhon tunteestani eroon. Katson nimittäin kyseisen inhon tunteen olevan - no vaikka nyt suojamekanismi mulle, muistuttaen aiheellisesti ja terveellisesti siitä, että kaikkien ihmisten kemiat eivät käy yhteen ja että aivan kaikenlaista kohtelua ei kenenkään pidä itseään kohtaan sallia. Olin aikoinaan ehkä liiankin hyväksyntää hakeva.

Esimerkki elämästäni: tapasin taannoin sattumalta erään ihmisen, jota en sitä ennen ollut tavannut vuosiin. Hän alkoi selvittää mulle yhden mua menneisyydessä loukanneen ystävänsä nykyelämän käänteitä... Kuuntelin ja nyökkäilin kohteliaasti ja lausuinpa kohteliaisuudenkin kys. puheenalaisesta ihmisestä muistumieni mukaan, mutta mieli teki oikeastaan revetä nauruun, kun samalla tiedostin, että mua ei todella voisi vähempää kiinnostaa, mitä kyseiselle ihmiselle kuuluu... Sisimmässäni lähinnä hohotin, kun ymmärsin asian, mutta samalla olin tavallaan myös häpeissäni, tapaan: "Eikö svidd mua ihan oikeeesti voisi edes _vähän_ kiinnostaa? Miksi mua ei yhtään kiinnosta vanhan tutun kuulumiset, täh? *pam, pam päätä seinään* " Erotessani yllättävästä kohtaamisesta vanhan tutun kanssa, huomasin kuitenkin muistelevani hymyssä suin puheenalaisena olleen yhteisen tutun hyviä ja lempeitä piirteitä... Ei osaa kaunaa kantaa, eikä jaksa.