kuinka paljon teidän perheessä isä antaa aikaa lapselle?
tuntuu olevan kortilla aika, vaikka mies kotona. Silti 15 min päivässä on väkinäistä ja naaman vääntelyä, lapsi 9kk. Äidille annetaan vain äksyilyä ja kettuilua, valitetaan, kiristetään ja uhkaillaan, yhtään hyvää sanaa taikka tukea/olkapäätä/seksiä/läheisyyttä tms. ei ole tullut...
onko tämä yleistä?
tuntuu olevan kortilla aika, vaikka mies kotona. Silti 15 min päivässä on väkinäistä ja naaman vääntelyä, lapsi 9kk. Äidille annetaan vain äksyilyä ja kettuilua, valitetaan, kiristetään ja uhkaillaan, yhtään hyvää sanaa taikka tukea/olkapäätä/seksiä/läheisyyttä tms. ei ole tullut...
onko tämä yleistä?
Vastaukset 15
Vanhimmat
moisen miehen kanssa??
jotenkin sitä vain haluaa silti yrittää, ajattelee että ehkä jonain päivänä kaikki vielä muuttuu takaisin hyväksi... ajattelen lähinnä lapseni etua.
toki monesti olen ollut jo pakkaamisajatuksissa, että lähden tästä lätkimään. sekin on kovin työlästä koska kaiken joutuu yksin junailemaan samalla kun hoitaa lasta.
Kyllä miehesi pitäisi aivan täysipainoisesti keskittyä lapseensa, kun sellaisen on kerran halunnut. Mihin miehen aika sitten oikein menee? Hänen pitäisi kuitenkin ymmärtää, että kun saa vauvan, niin omat menot karsiintuvat rankalla kädellä.
Kai olet yrittänyt puhua hänelle vauvan tuomasta vastuusta? Jos ei mikän muu auta, niin lähde viikonlopuksi muualle ja anna miehen hoitaa lapsensa yksin sen ajan. Luulisi vastuun valkenevan siinä vaiheessa.
aika sama homma..muuten en aikaa saa jollen pyydä että katotko nyt vähänaikaa..menee 10-15 min niin jo pitää ite mennä lapsen kanssa..asiasta olen sanonut mutta ei tunnu menevän perille..
kyllä näitä tuntuu löytyvän.. vaikka olen naimisissa silti tuntuu että olen kolmen lapsen yksinhuoltaja...
tuota samaa, tai siis sain kyllä huomiota ja seksiäkin, mutta tuntui miehelle olevan "kamalaa" olla lapsensa kanssa. Juteltiin sitten asiasta ja hän sanoi olevansa niin arka, kun kaikki näytti minulta sujuvan paremmin kuin häneltä. Noh, tietenkin sujui, olenhan lapsen kanssa kotona, niin pakosta rutiinit tulee tutuiksi.
Sitten sovittiin, että yksi viikonloppu menee niin, että olen kotona ns. tukena, mutta lapsi on täysin hänen vastuulla, eli sai kysyä minulta jos jotain ei tiennyt ja sitten teki sen itse ja oppi!
Nyt ei moista ongelmaa ole ja voin täysin luottaa siihen, että mieheni pärjää lapsen kanssa vaikka olenkin poissa kotoa.
Jutelkaa, se voi olla niin pienestä kiinni, jos ei auta niin silloin ei mielestäni tämä sinun miehesi ole mies vaan poika jonka ainakin minä laittaisin ulkoruokintaan.
Kannattaa kyllä todella satsata siihen että miehen saisi olemaan oma-aloitteisesti ja luontevasti lapsen kanssa. Meillä mies on koko ajan hoitanut lasta siinä missä äitikin ja nyt myöhemmin siitä on ollut paljon hyötyä muutenkin kuin vain äidin jaksamisen kannalta. Nykyisin voin olla sellaisessa vaativammassa työssä joka edellyttää myös paljon iltatyöskentelyä, kun mies osaa helposti hoitaa ruoanlaitot, lastenhoidot ja kaikki rutiinit. Ja lapsillekin on rikkaus kun isä on yhtä läheinen kuin äiti.
Mutta kaikkien miesten kanssa se ei kyllä varmaan onnistu. Se vaatii kyllä mieheltäkin halua ja yritystä. Harvoin siihen voi pakottaa tai painostaa jos mieheltä puuttuu oma halu. Miksi se puutuu, ja kannattaako sellaisen miehen kanssa ollenkaan yrittää elää perhe-elämää, onkin jo sitten toinen juttu.
onhan se vaikeaa saada "pakotettua" mies osallistumaan...
kerran kysyin itkusilmässä että "mitä pahaa tuo lapsi on sinulle tehnyt kun et hänestä välitä"... silloin hän pysähtyi ja oli itsekin vähän pelästyneen oloinen, antoi lapselle muutamana päivänä vähän huomiota.
nyt kuitenkin kaikki taas ennallaan.
tälläkin viikolla, jos tunnin yhteensä on "seurustellut" eli istunut vieressä kun lapsi syö tms., niin aika lähellä ollaan totuutta.
eihän sinänsä minusta väliksi, jos ei kiinnosta enään minä niin olkoon. mutta lasta pitäisi ajatella, hän tarvitsee molempia. se itkettää monesti illalla, kun miettii miten isätön lapsi joutuu olemaan jo heti synnyttyään.
tuo viikonlopuksi jättäminen voisi ehkä parantaa (tai pahentaa) asiaa, muttei oikein onnistu koska lapsi vielä osittain tississä kiinni (maitoallerginen joten imetystä jatkoin näin pitkälle).
tosin kokemuksesta voin sanoa, että kun kerran olin poissa ja lapsi oli isänsä kanssa, tuli vihaisia soittoja ja huutoa puhelimessa, haukkumista että olen välinpitämätön äit jne.
sekin laskee kynnystä jättää lapsi isänsä hoiviin, itse siitä joudun kärsimään lapsi koska joutuu kuunnella valittavaa ja hermostunutta isää.
jos jotain hyvää tässä näen, niin yksin olen kasvattanut lapsestani erittäin tasapainoisen lapsen. sille nostan aina itsekseni hattua...
No ei oo yleistä voin sanoa.
No minä itse en pysty edes luokittelemaan paljonko annan aikaani lapselleni... periaatteessa aina kun olen kotona, olen myös lapsen saatavilla. Olen alusta asti panostanut siihen että myös oikeasti kuuntelen lastani. Selkeää yhdessäoloaikaa on ainakin silloin kun harjoitellaan soittamista (tyttö on musiikkiopistossa), soittoharjoittelua on noin 0,5h joka päivä, ja minä olen meistä vanhemmista se musikaalisempi.
Taidan tosin olla hiukan poikkeuksellinen tuossa ajanjaon suhteen, sillä olen ollut myös koti-isänä reilun puolivuotta... vaikka yleistymään päinhän tuokin taitaa olla, onneksi.
Voi olla ettei mikään tehoa.
Yritä hoitaa mahdollisimman paljon lasta samassa huoneessa missä isä oleskelee ja kiinnitä häneen huomiota ainoastaan hänen aloitteestaan. Tee silloin niitä asioita joista lapsi eniten pitää jotta isä väkisinkin huomaa kuinka paljon lapsi on kiintynyt sinuun ja huomaa mitä on menettänyt jättäessään lapsen huomiotta.
Moni isä kiinnostuu lapsestaan vasta kun hänen kanssa pystyy tekemään jotain "järkevää" eli oppii kävelemään ja puhumaan.
Saattaa myös olla että miehesi haluaa sitoa sinut lapseen jotta et pääse yksin mihinkään.
Jos miehesi on narsisti häntä ei muuta mikään, ei edes teidän menettämisen pelko koska hän on omasta mielestä täydellinen ja aina oikeassa ja sinä valitat turhasta.
Voi se asia olla toisinkinpäin. Meillä emäntä jatko-opiskelee, tekee projektityötä, matkustuspäiviä nyt 7-8 päivää kuukaudessa. Kotitöihin ja lasten kanssa olemiseen ei juurikaan vaimolla jää aikaa. Pojat ovat nyt 2- ja 4-vuotiaita, eilenkin yritin erottaa poikia, ja olin viemässä vanhempaa uimaan, koska minusta on hyvä että lapset eivät ole kokoajan toistensa kanssa. Eikä mitä, kyllä molemmat pojat piti ottaa mukaan kun oli emännällä opiskelutehtäviä. Seitsemisen vuotta ollaan oltu yhdessä, joista emäntä on opiskellut korkeakoulututkinon jälkeen nelisen vuotta, nyt toista tutkintoa. Aina vaan uutta tutkintoa pitäisi saada aikaiseksi. Tehtiin yhteinen päätös ja muutettiin alkusyksystä, jotta olisin päässyt harrastamaan nuoruuden metsästysharrastusta. Vaimo oli suopea ja kannusti harrastamaan. Viime syksyn aikana ennätin neljä kertaa metsälle, ja kahdesti niistä oli pienet pojat mukana. Vaimo on mukana työ-, opiskelu- ja yhteiskunnallisessa toiminnassa. Siihen se minun ainut harrastuksenikin jäi, vaimo vain sanoi kyllähän me tiedettiin ettei sun aika riitä kun lapset pieniä.
Minua lähinnä ketuttaa tuo jatkuva opiskelu, olen varma että kun Joulun alla 2010 valmistuu, niin jo on taas uutta opiskeluideaa liikkeellä ja mielessä. Homma varmasti onnistuu, kun lapset kasvavat kouluikään ja vanhemmiksi, mutta tässä tilanteessa homma on näin miehen näkökulmasta aika raskasta, kun se vie aina alkuperäisestä suunitelmasta poiketin paljon enemmän aikaa.
onneksi sinä olet olemassa pojillenne!
näköjään niitäkin äitejä löytyy, joilla tuntuu olevan vain oma elämä ehtona... ehkä hänkin jossain vaiheessa havahtuu että on menettänyt jotain.
oletko varma ettei hänellä ole jokin psykiatrinen sairaus, tunne-elämän heikkoutta esim jäänyt lapsuuden traumoista?
sinä sopisit hienosti puolisokseni, silloin olisi rakkautta kaikilla lapsilla pyyteettömästi ja rajattomasti. mitähän niistäkin lapsista tulisi aikuisina? jotain suurta varmasti. :-)
itseäni harmittaa ihan joka hetki että alan antaa pikkuhiljaa miehelle periksi ja hoidan lapsen itse. samalla koen häntä kohtaan suuttumusta ja se erkaannuttaa meidät vielä enemmän toisistamme.
mutta minkäs teet, jos ei hyvällä eikä pahalla niin milläs sitten??
yritä jaksaa, lapsesi tarvitsevat sinua!
olen pikkuhiljaa alkanut opiskella narsismista, tilasin kirjan jossa ihmiset yms. siitä kertovat.
muutaman kymmenen sivun jälkeen on uskomaton tunne:
ihan kuin minun puolisoni jokaisessa sanassa!
nyt olen vielä enemmän ymmälläni;
väsynyt jatkuvaan riitelyyn ja syyttelyyn ja alan ymmärtää että elän sairaan ihmisen kanssa. Hänen isänsä on alkoholisti joten kait se sairaus on sieltä lähtenyt... ja äiti on tyyliin "lapset on parhaita kun ne ei vaadi aikaa tai huomiota"...
mitä pitää tehdä että narsistin saa hoitoon??
nyt joku sanoo että lähde suhteesta, mutten haluaisi ensimmäiseksi tehdä niin. Ymmärrän että toinen on sairas, hänen pitäisi päästä hoitoon. Ehkä sitten lapsemme voisi saada myös isän??
osaako joku neuvoa mikä on se kiemurainen taival miten nyt pitää lähteä etenemään??
Lapsen sain, niin kaverit sanoivat että nyt sitten loppui vapaa-aika. En kyllä tajua miten sen piti loppua. Yhtä paljon sitä edelleen on, ellei sitten tunnit ole kellosta vähentynyt.