Elän "kulississa" kaiketi. Ulospäin näytellään, että kaikki on hyvin, mutta todellisuudessa mikään ei ole. Lapsia on kaksi, molemmat alta kouluikäisiä ja yhteistä taivalta on tallattu yli 12 vuotta.
Itse saan ystävien kanssa viettämästäni ajasta kuulla erityylisiä letkautuksia, piilov*******a ja ärinää. Kun kysyn mikä vaivaa, vastaus on aina ei mitään...
Seksikään ei kiinnosta, ainakaan samassa sängyssä... Arvostus puuttuu ja kaikki hankinnat on selitettävä sentilleen puolisolle.
Työkaverini sanoi minun olevan "henkisen väkivallan ja alistamisen" uhrina... tiedä sitten onko tuo totta. Eroa olen miettinyt jo kohta kaksi vuotta, mutta en tiedä riittäkö rohkeuteni: lapsien isäntarve on kuitenkin suuri. Itse en tästä avioliitostani saa sitä mitä haluaisin, mutta joskus olen miettinyt, pitääkö minun uhrata oma onneni lasten vuoksi. Vaikka... mitäpä äiti ei lastensa eteen tekisi.
Asiat ovat pahentuneet viimeaikoina ja luottamuspula molemminpuolisesti kasvaa...
Jos jollain ihmisellä on samanlaisia kokemuksia, olisin ERITTÄIN kiitollinen, jos joku kertoisi omista kokmemuksistaan.... Pääseekö tämän yli, vai onko ero sittenkin välttämättömästi edessä???
Itse saan ystävien kanssa viettämästäni ajasta kuulla erityylisiä letkautuksia, piilov*******a ja ärinää. Kun kysyn mikä vaivaa, vastaus on aina ei mitään...
Seksikään ei kiinnosta, ainakaan samassa sängyssä... Arvostus puuttuu ja kaikki hankinnat on selitettävä sentilleen puolisolle.
Työkaverini sanoi minun olevan "henkisen väkivallan ja alistamisen" uhrina... tiedä sitten onko tuo totta. Eroa olen miettinyt jo kohta kaksi vuotta, mutta en tiedä riittäkö rohkeuteni: lapsien isäntarve on kuitenkin suuri. Itse en tästä avioliitostani saa sitä mitä haluaisin, mutta joskus olen miettinyt, pitääkö minun uhrata oma onneni lasten vuoksi. Vaikka... mitäpä äiti ei lastensa eteen tekisi.
Asiat ovat pahentuneet viimeaikoina ja luottamuspula molemminpuolisesti kasvaa...
Jos jollain ihmisellä on samanlaisia kokemuksia, olisin ERITTÄIN kiitollinen, jos joku kertoisi omista kokmemuksistaan.... Pääseekö tämän yli, vai onko ero sittenkin välttämättömästi edessä???
Vastaukset 28
Vanhimmat
Kuulostaa tutulta tuo tilanteesi. Paitsi olen saanut kyllä vapaasti mennä ja tulla ja rahaakin käyttää. Mutta muuten mikään ei ole kiinnostanut vuosiin, siis yhdessä tekeminen.
Henkistä väkivaltaa on ollut ihan riittämiin. Joten n. vuosi sitten tuli eteen siltä osin se "viimeinen pisara".
Aikani minäkin koetin jaksaa lasten vuoksi. Mutta en jaksa enää, ja luotan että lapset selviävät. Ovat molemmat kouluikäisiä.
Minä en päässyt yli, joten jätin erohakemukseni n. kuukausi sitten. Nyt sitten yritän saada asuntoa itselleni ja lapsilleni. Välillä on hyviä päiviä, olen helpottunut, että viimein sain tehtyä ratkaisun. Toisaalta välillä on huonoja päiviä, kun ajattelee tulevaa. Kaikki on aloitettava alusta, lapsille kerrottava jne. Mutta uskon, että kaikki selviää. Mielestäni lapset kärsivät siitäkin, että kotona on tunnelma mikä on. Tsemppiä sulle, olet ison ratkaisun edessä.
Olen täysin samaa mieltä Eroavan kanssa, itse elin lähes 15 vuotta liitossa ja mietin eroani varmaan viimeiset 10 vuotta! Ja elin liitossa vain lasten vuoksi, mitä se ikinä tarkoittaakaan.
Vuosi sitten loppui voimat kokonaan (miehen puolelta henkistä väkivaltaa = mustasukkaisuutta, luottamuspulaa, raivareita, kyttäämistä, yms.) ja ilmoitin haluavani avioeron.
Lapsia on 2, molemmat jo varhaisteinejä, ja heidän puolestaan podin huonoa omatuntoa - olenko liian itsekäs kun haluan hajottaa "onnellisen ydinperheen" oman huonon oloni vuoksi. Pidemmän päälle olen varma, että tekemäni ratkaisu on ainoa vaihtoehto, mut olis varmaan voinut kärrätä johonkin psykiatriseen sairaalaan ennemmin tai myöhemmin.
Lapsille kertominen oli ehdottomasti elämäni se päivä, jonka ilomielin olisin vaihtanut pois. Se oli jotain niin kauheaa etten edes halua sitä muistella.
Nyt asun lasten kanssa vuokrakolmiossa, ex asuu ihan lähistöllä ja välit ovat ensimmäisen puolen vuoden kauheiden vaikeuksien jälkeen jo ihan asialliset. Lapsetkin voivat ihan hyvin ja ovat sopeutuneet tilanteeseen.
En siis suosittele kulisseissa elämistä kenellekään, nautin elämästäni tällä hetkellä niin paljon, etten ikinä kuvitellut sen olevan mahdollista!
Itse mietin omaa ratkaisuani ja en ole katunut.
Lapselle kertominen raastaa ja saa vedet silmiin ja selittelyä tarvitaan. Mutta kerran se kirpaisee, täällä on kestettävä kaikesta huolimatta ja kannettava se vastuu ratkaisustaan. Elämä on oppimista´, kantapäänkin kautta. Virheet on opittava myöntämään itselleen ja vielä hyväksyttävä ne. Ja se totta vie kestää. Mutta on sen väärti. Ole itselle rehellinen. Ja kun tuntuu että kaikki mahdollinen on tehty omalta puoleltasi eikä vastakaikua kuulu, on turha huutaa enää vaan toimia. Se inhimillinen tekijä: pelasta itsesi! Kukaan muu ei tee sitä puolestasi.
Minä olen kohta saman tilanteen edessä, kuin sinä olet ollut. Pitäisi kertoa lapsille erosta. Se pelottaa ja tiedän, että isommat lapset, jotka asuvat jo poissa kotoa, eivät tule sitä ihan heti ymmärtämään. Minua pelottaa myös kertoa vanhemmilleni. Isäni ei tule sitä hyväksymään mitenkään. Tiedän, että sinne minulla ei ole enää asiaa eroni jälkeen, olen pienmmästäkin syystä saanut porttikiellon.
Miten kerroit lapsille? Kerroitko kuinka paljon ennen muuttopäivää? Kerro siitä tilanteesta!
Tiedän että en selviä helpolla, mutta tiedän senkin, että elämäni ei voisi olla enää pahempaa eroni jälkeen. Kulississa elämistä en toivo kenellekään, en ystävilleni, enkä lapsilleni.
Ilo elämästä häviää kun ei voi hyvin puolison kanssa. Minä vain kuihdun.
Kerroimme tulevasta erosta lapsille n. 3 kk ennen erilleenmuuttoa. Siinä vaiheessa olimme vielä niin hyvissä väleissä, että pystyimme asumaan yhdessä - muuton jälkeen asiat "hieman" muuttuivat...
Kyselin perheneuvolasta vinkkejä siitä, miten, missä ja koska lapsille olisi parasta kertoa. Yhtä oikeaa vastausta ei ole, riippuu aika paljon myös lasten iästä. Tässä tapauksessa kun lapset olivat 11-13-vuotiaita suositeltiin kertomista hyvissä ajoin, koska kuitenkin miettivät ja ymmärtävät jo aika paljon. (Pienemmille, siis alle kouluikäisille, ei kuulemma kannata kertoa näin aikaisin koska heidän aikakäsityksensä on aika huono, joku 3 kk voi olla aivan liian kaukana tulevaisuudessa.)
Kerroimme heille yhdessä ja päätimme myös, että eron varsinaiset syyt eivät lapsille kuulu eikä heitä saa käyttää oman pahan olon purkamiseen. Tarkkoja sanamuotoja en enää muista, mutta pääasiassa sanoimme
- ettemme enää halua elää yhdessä
- voimme molemmat huonosti koska riitelemme niin paljon
- tämä ei missään tapauksessa johdu lapsista, ei mistään mitä ovat tehneet tai jättäneet tekemättä
- aikuisten rakkaus voi loppua, mutta vanhempien ja lasten välinen ei.
Lisäksi tietysti vakuuttelua siitä, etteivät menetä kumpaakaan ja saavat nähdä isää niin usein kuin haluavat. Lapset jäivät siis asumaan luokseni, joka myöskin kerrottiin samalla.
Asunnot oli jo siinä vaiheessa hankittu ja ensimmäisen päivän alkujärkytyksen jälkeen he halusivatkin jo seuraavana päivänä lähteä katsomaan "uusia koteja". Koulusta olivat poissa muutaman päivän ja sen jälkeen elämä normalisoitui joten kuten ja arki jatkui.
Seuraavina kuukausina tuli paljon kysymyksiä ihan konkreettisista asioista ja oli ihan hyvä että olimme yhdessä niihin vastaamassa. Vaikeaa se kyllä oli, kun olisi heti halunnut lähteä pois...
Kyllähän lapsista huomasi pitkään, ettei ilo ollut yhtä pinnalla kuin normaalisti. Nyt molemmat ovat jo tottuneita tilanteeseen. Ja huomanneet myöskin sen, että olen nykyään paljon iloisempi ja energisempi kuin koskaan aikaisemmin!
Lasten suhtautuminen asiaan ei varmaan paljoa helpotu iän myötä, onhan vanhempien ero aina kova paikka vaikka olisi aikuinenkin. Mutta älä murehdi, kyllä he sen hyväksyvät jossain vaiheessa. Isäsi suhtautumista asiaan en kyllä ymmärrä, kyllä vanhempien pitäisi olla "lapsensa" puolella eikä pahentaa oloa jollain porttikielloilla!
Toivottavasti elämäsi muuttuu paremmaksi, mulla ainakin muuttui :-)
Kiitos todella paljon vastauksestasi. Siinä olikin asiaa, olisin itse ehkä kertonut vasta kun asunto olisi tyhjentynyt entisistä asukkaista ja muuttopäivä ovella. En kuitenkaan kerro kuin vasta n. 1 kk ennen. Saavat olla vielä hetken vapaana tulevista murheista.
Meillä on myös mieheni kanssa puhevälit vielä kunnossa. Takaovikin jätetään auki, jos vaikka paluu alkaisi jossain vaiheesa kiinnostaa.
Nyt se tuntuu kyllä mahdottomalta ajatukselta mutta elämässä kaikki on mahdollista. En olisi vuosia sitten uskonut eron olevan suunnitelmissa. Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan.
Kerro mikä sai sinut lähtemään avioliitostasi!
Siihen on monta syytä mutta mikä oli konkreettisin? Ja mikä oli se voima?
Minulla ainakin hävisi yhteys mieheeni. Podin ja valitin mutta mies ei välittänyt. Alkoi katkeruus joka lopulta johti tähän. Meillä ei ole enää yhteyttä toisiimme, ei huumoria, ei seksiä, meillä ei ollut enää unelmia. Tulevaisuus loppui.
Ihan kiva kuulla, että teillä on takaovi auki. Itse olen täysin varma, ettei meillä ole paluuta entiseen.
Syy miksi viimein sain itseni irrottautumaan toimimattomasta liitosta oli ihan yksinkertaisesti se, etten jaksanut enää sitä kulissielämää.
Eli yhteys oli täysin poikki, ei huumoria eikä seksiä, siis vuosiin... vaikka yritimme reissata kahden kesken ja käydä terapiassa yms. niin mikään ei vaan enää tuntunut onnistuvan ja välimme vaan kiristyivät vuosi vuodelta.
Siinä vaiheessa kun ystäväni alkoivat huomauttelemaan masennuksestani (ja myös työterveyslääkäri oli työntämässä pillerireseptiä kouraan) päätin, etten voi jatkaa enää näin. Mulla on vaan yksi elämä ja se ei taatusti saa olla tällainen!
Olen edelleen tänä päivänä sitä mieltä, että "masennukseni" johtui vaan siitä pahasta olosta etten uskaltanut kertoa eroaikeistani exälle. Nimittäin sen päivän jälkeen kun kissa nostettiin pöydälle ja asiat käytiin läpi aloin taas nukkua yöni kunnolla ja olo oli aivan erilainen!
Voimaa lähtemiseen tuli varmaan ihan siitä syystä, että olin itsekin huolissani mielenterveydestäni - olen aina ollut ns. vahva ja olotilani oli viimeisen noin kahden vuoden aikana kaikkea muuta kuin normaali.
Saattaa kuulostaa tosi oudolta, mutta elän nyt sitä unelmaani ja elämäni parasta aikaa. Deittailu riittää tässä vaiheessa, en ole valmis lähtemään saman katon alle kenenkään miehen kanssa - ainakaan vielä... ;-)
Voi kiitos taas vastauksestasi, joka oli kuin minun tekstiäni. Kerrankin joku sanoo sitä, mitä minä olen aina epäillyt. Siis että parisuhteen tila on masennuksen syy. Jotkut väittävät että olen masentunut ja siksi minulla on paha olla kotona. Luin juuri lehdestä että kun ihminen on onnellinen, koti on siisti, ruoka on valmiina perheelle ym.
Minulla on mennyt pari vuotta todella kehnosti. Aluksi huomasin ettei mikään innosta. Kävin lääkärissä ja tottakai tilani todettiin masennukseksi. Sain lääkkeitä mutta parisuhteeni ei niistä parantunut. Kävin toistamiseen lääkärissä, sain paremmat lääkkeet. Rauhattomuus loppui mutta yhteys mieheeni vain huononi.
Lopulta ihan oman mielenterveyteni takia aloin hankkia asuntoa, tiesin siis mistä kenkä puristi, niin seko en sentään ollut. Nyt totuttelen ajatukseen muuttaa pois, joka tapahtuu keväällä. Onneksi olen saanut aikaa miettiä. Missään vaiheessa ei ole tullut katumusta asunnon hankinnasta, päinvastoin, taidan hankkia kamman, josta joka päivä irrotan yhden piikin.
Lapseni vain surettaa minua. Mutta huomaan, etteivät hekään onnellisia ole. Kovin monet itkut ovat itkeneet, kun mikään ei tunnu kivalta.
Lapsethan vaistoavat vanhempiensa mielet.
Nuoremmalla varsinkin on oikein etanan tuntosarvet. Miettii jopa mitä voisin tehdä sitten, kun muutetaan pois, vaikka asiasta ei ole heillä harmainta aavistusta.
Ja tiedän minäkin, että takaisin en muuta. Miksi se siitä muuttuisi? Kun ei vuosiin ole ollut yhteyttä toiseen, me emme ole matkustelleet emmekä viettäneet kahdenkeskisiä hetkiä. Vuosi sitten loppui seksi (sekin oli vain velvollisuus monet vuodet) ja huumorin olemassaolon puutetta en ole edes huomannut, koska sitä ei ole ollut. Tuskin muistan mille olemme joskus nauraneet, tuskin millekään.
En enää pysty lähtemään edes ystävillemme kylään, saatikka käskemään ketään meille. En jaksa katsoa heidän onneaan, miten katsovat toisiinsa puhuessaan yhteisiä asioitaan. Minä en pysty katsomaan miestäni silmiin, kartan sitä.
Kävimme myös avioliittoneuvolassa, turhaan. Parin käynnin jälkeen emme saaneet enää aikaa. Varmaan huomasivat ettei meidän takia kannattanut nähdä vaivaa. Kyllä siellä nähdään onko parilla tulevaisuutta, meillä ei ollut.
Pahinta kaikessa on kuitenkin se että mieheni mielestä kaikki on hyvin ja hänelle riittäisi tämäkin elämä tällaisenaan. Sen verran häntä kunnioitan että haluan myös hänelle paremman elämän, hyvän kumppanin joka jakaisi arjen, seksin, huumorin ja vapaa-ajan juhlineen.
Anna toiselle sitä mitä itsekin haluaisit?
Ainakin mun tapauksessa näin kävi, eli unettomuus, apatia ja kaikki muut "masennusoireet" katosivat muutamassa päivässä ja aloin taas nähdä tulevaisuudessa jotain positiivista!
Niitä lääkkeitä hain kyllä apteekista ja söinkin muutaman viikon, mutta se ei jotenkin ollut mun juttu. Kun mielestäni ei kuitenkaan ollut kyse mistään pillereillä parannettavasta vaivasta (sitä paitsi sivuoireena oli ruokahalun lisääntyminen = lihominen ja ajattelin, että kohta olen paitsi onneton, niin myös lihava ;-))
Ja kuten sullakin, mies olisi ollut valmis elämään edelleen yhdessä vaikka loputtomiin...
Osta vaan se aamukampa!
Olet elänyt juuri samanlaista elämää, kuin minä, joten olet sukulais-sieluni. Kiitos vaan kehoituksesta ostaa aamukampa, teenkin sen heti kun lähden kauppaan.
Tuli vielä mieleen yksi tärkeä asia.
Olin viikon A-luokan matkalla ja vaikka sanotaan, että murheitaan ei voi paeta, niin voi sitä rauhaa, joka minussa oli koko ajan. Ei mua masentanut mikään.
Ja huomasin myös toisen asian matkallani. Joudun käyttämään rasvaa huuliini n. 10 kertaa päivässä. Huomasin vasta lähtöpäivänä pakatessa, että missäs mun rasvani on, sitä tarvitaan. Olin vielä maassa, kun oireet alkoivat, siispä ihan psyykkinen juttu sekin.
Ja minä näen jo nyt tulevaisuuden, vaikka ei ole muuta tehty kuin asunto hankittu. Ei ole työpaikkaa tiedossa, mutta silti elämä hymyilee. Olin ennen asunnonhankintaa aivan hermoheikko masennuspillereistä huolimatta. Hypin seinille ja olin kuin takapuoleen ammuttu karhu. Sekin hävisi, kun aloin nähdä valoa tulevasta.
Olitko huolissasi miehestäsi ja miten hänen asiansa ovat nykyään? Pelottaa aina kun lukee näitä juttuja itsensä ja lapsensa ampuneista miehistä.
Onnea sinulle että olit rohkea ja pidit itsestäsi huolta. Kukaan muu ei sitä voi tehdä.
Kumma miten paljon voimaa ihmisessä on silloin, kun sitä tarvitaan.
voi voi onkohan se elämä helppoa ja ihanaa kun löytää uuden. Voinpa kertoa kokemuksesta että helppoa ei ole. Uudet sukulaiset uudet tavat siis kaikki erilaista mihin olet tottunu. En nauti. Minä en kyllästynyt vaan paljon vaikeemmat asiat vei meidät eroon. Ärsyttää tuo muotisairaus nimeltään masennus. Saa heti sairaslomaa. Tietäisittepä mitä se oikea masennus on? Lopettaisitte leikkimisen vakavalla sairaudella.
Saitko sinä meistä sen käsityksen että olemme uutta etsimässä? Minulle ei tulisi mieleenkään ottaa uutta miestä, aion nauttia yksinolosta yksin, koska olen saanut elää monta vuotta yksin avioliitossani. Toisesta vieraantuminen on sitä että ei osaa olla kotona oma itsensä, kun siellä asuu vieras ihminen kanssani.
Onko kyllästyminen ja vieraantuminen sama asia?
Kyllästymiselle voi tehdä jotain mutta vieraantumiselle ei. Vieraantuminen on kahden ihmisen suhde, jolle minä yksin en voinut mitään. Minä itse yritin etsiä yhteistä tekemistä, mutta mies ei halunnut. En viitsinyt polkea jalkaa kuin pikkulapsi "oo mun kans edes joskus".
En minäkään koskaan ymmärtänyt masennuksesta mitään. Sitten kun se itsellä alkoi pikkuhiljaa, pyysin miestäni kuuntelemaan murheitani. Toinen viittasi kintaalla. Mitä olisin voinut sen jälkeen voinut tehdä? Kuvittelen että puolisoni on minun kanssani niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Turha luulo!
Ja minä en ole saanut päivääkään sairaslomaa masennuksen takia.
Oikeastaan olen kiinnostunut mikä vaikea asia sai teidät eroamaan. Minusta on aina tuntunut, että kenelläkään ei ole sellaista syytä, joka johti tähän minun tulevaan erooni. Jos sanoisin että en ole ollut päivääkään yhdessä (vain kaksin) puolisoni kanssa niin uskoisitko?
Kannattaa miettiä tarkkaan sillä elämä on aivan liian lyhyt tuhlattavaksi väärän ihmisen kanssa.
Lapset kyllä sopeutuvat "yhteishuoltajuuteen"
paljon paremmim kuin kotiin jonka ilmapiiri on
kyllästetty epäluuloilla, riidoilla ja piilov*tt*ilulla.
... eikä sen tarvitse olla edes yhteishuoltajuus..
Itse aikoinani vaadin lasten huoltajuuden yksin itselleni ja se toimi hyvin, koska ent. puolisoni avioitui heti kohta eromme jälkeen eikä uusi kumppani olisi halunut liian tiivistä yhdessäoloa ent. puolison kanssa.
Lasten asiat olemme aina pystyneet sopimaan ja lapsille olemme pystyneet selittämään sen, miksi äiti ja isä eivät asu yhdessä.
Nyt kun erosta on kulunut jo yli kymmenen vuotta, olen todella vakuuttunut, että tein oikean ratkaisun aikanaan. Olen koko ajan ollut puheväleissä entisen puolisoni kanssa eikä lasten asioissakaan ole ollut ongelmia. Napit vastatusten emme ole lasten kasvatuksessa tai heidän muissakaan asioissa koskaan olleet. Ongelmat ovat olleet ihan vain meidän välillä ja se on myös lapsille kerrottu. Enemmän on kuunneltu, mitä lapset haluavat ja eletty itse sitten sen mukaan. Koskaan lapsen ei ole tarvinnut olla ilman isää tai äitiä silloin, kun hän on sitä tarvinnut. Lapselle on tärkeää tietää, että hän on haluttu ja toivottu ja se, että ei ole hänen vikansa, että vanhemmat eivät tule toimeen keskenään.
MUISTAKAA! tapaamisoikeus on lapsen oikeus, ei äidin tai isän oikeus!
Tsemppiä kaikille ja rakastakaa lapsianne.
Suuret kiitokset kaikille teille jotka kommentoitte. Oikeasti painin vielä oman rohkeuteni kanssa ja mietin, mikä todellisuudessa on paras ratkaisu. Itse tiedän, ettei tämä voi näinkään loputtomiin jatkua. Välillä mielessäni käy ajatus, että lapsetkin saattavat kärsiä siitä, että olemme "onnettomasti yhdessä".
Eropaperit olen jo ladannut koneelleni, täyttöä ja jättöä vaille siis ovat. Vain rohkeus tunnustaa epäonnistuneensa estää... Itselleni olen luvannut, että juhannukseen mennessä teen ratkaisuni ja siitä en lipsu... Tulevaisuus pelottaa, mutta taidan uskaltaa hypätä sinne tuntemattomaan, jossa uskon minullakin olevan oikeuden olla onnellinen... Kiitos vielä kerran!
LAPSET KÄRSII EHKÄ ENEMMÄN, KUN NÄKEE JA KUULEE TEIDÄN RIIDAT....
Niin samanlainen tilanne on meillä.. Meillä 12vuoden suhde. Olen miettinyt eroa jo monta vuotta, ja nyt taitaa olla ratkaisun aika..en jaksa enää=(
Oikein tekee kipeää, mutta samalla helpottaa lukea, että en ole ainoa. Vaikka olenkin mies.
Ettet vain olisi vaimoni? 12v? 2 alle kouluikäistä lasta?
Mulla on tismalleen sama tilanne kuin sinulla ja aikaisemminkin tänne kirjoittelin. Voi olla, että mullakin vuosien turhautuminen ja kulissiavioliitto saa välillä aikaan jonkinlaista piilov****a ja varmasti ärtymystä. En jaksa aina olla enää ystävällinen hymyilevä onnelliselta näyttävä aviomies, kun en sitä ole.
Välillä tuntuu ihan hyvältä kuten nyt taas. Mutta jos on kuukauden verran vuodessa kivaa ja muuten on enemmän tai vähemmän helvettiä niin kannattaako?
Olen varma, että sitten jos ja kun eroaa, muistaa sen hyvän kuukauden...ja katuu.
Lapsiani en halua antaa yksin äidille, koska perheessämme lapset ovat hyvinkin isäriippuvaisia - lienenkö minä tiedostamattani heistä sellaisia tehnyt vai äiti, joka ei usein ole lapsille fyysisesti läsnä - henkisesti vielä harvemmin. Mutta Suomessa ei isä käsittääkseni käytännössä saa lapsia huollettavakseen edes nk. yhteishuoltajuudessa muuten kuin poikkeustapauksissa, joissa äiti on kelvoton tai ei nimenomaan halua yksinhuoltajuutta.
Kuten moni muukin on täällä sanonut, alan uskoa, että lapsille tervein ympäristö kasvaa on sellainen, jossa myös vanhemmat ovat tyytyväisiä myös omaan oloonsa. Asutaan sitten saman katon alla tai erillään. Kummankin vanhemman on kuitenkin oltava saatavissa, kun lapsi tarvitsee. Eli lapselle lienee erotilanteessa paras, jos asutaan edes samassa kaupungissa, jos ei sitten aivan näköetäisyydellä... En voi millään uskoa, että perhe, jossa on kohtuuttomia jännitteitä, näyttelemistä ja tunteettomuutta, olisi paras kasvuympäristö. Kieroutunut enemmänkin.
Aina voi yrittää vielä kerran, ja vielä kerran ja vielä kerran... Oma (yhteinen?) päätös kuitenkin on, koska on aika itse lopettaa yrittäminen. Mulla tuo päätös alkaa lähestyä - en halua jatkamallakaan loukata toista. Tuntuu, että petän, kun näyttelen. Ehkä loukkaan vielä yhden kerran ja pahasti, jos otan eron puheeksi, mutta se kirpaisee vain kerran vaikkakin pitempään. Ehkä sen jälkeen alkaa taas elämäkin voittaa.
Muista, että elämä on lyhyt. Jos et ole onnellinen nyt, voisitko olla onnellisempi omillasi? Vai olisiko nykyinen tilanteesi sittenkin sellainen, että voisit jatkaa muutoksin. Tee päätös kuitenkin melko pian - jos venytät päätöstäsi tarpeeksi kauan, huomaat pahimmassa tapauksessa vasta vanhainkodissa, että päätöksen aika meni ohi ja että elit onnettoman elämän.
En ole itse vielä saanut kerätyksi tarpeeksi rohkeutta aloittaa keskustelua vaimoni kanssa nykyisestä avio-onnestamme - vai pitäisikö sanoa avio-onnettomuudestamme. Keskustelu on kuitenkin pakko käydä vaikka kipeää tekee. Lapset mummolaan ja kissa pöydälle... En saattaisi tehdä mitään niin raukkamaista, että lähtisin ja jättäisin kirjeen pöydälle.
Meillä ehkä tilanne poikkeaa hiukan toisistamme. Olin pitkään ollut onneton ja menettänyt uskoni tulevaisuuteen. Silmäni onnekseni aukenivat, kun puoli vuotta sitten tapasin nykyisen hyvän ystävättäreni. Välillä jopa ihastuin ellen peräti rakastunut, mutta nyttemmin tunne on tasaantunut ystävyydeksi. Joka tapauksessa aloin tuntea, että maailma ei ole vain näiden seinien sisällä. Ystävättäreni mursi jonkin raskaan ja näkymättömän kahleen minun ja vaimoni väliltä. En tule jakamaan ystävättäreni kanssa yhteistä tulevaisuutta, mutta tapaamisemme antoi uskoa tulevaisuuteen myös yksin ja omin eväin. Heräsin Ruususen unesta. Hänelle kiitos!
Ehkä yritän vielä kerran muuttaa avioliittoamme onnellisemmaksi. Astun tuleen ja käyn vakavan keskustelun. Itken. Raivoan. Halin. Työnnän pois. Mitä kaikesta sitten seuraa, on se todennäköisesti parempaa kuin nyt. Elämää onnellisempina joko yhdessä tai erikseen. Onnettomampana en jatka yhteiselämää.
Tee samoin. Vie lapset mummolaan ja nosta kissa pöydälle. Ole avoin kummallekin vaihtoehdolle.
Kerro kuinka kävi. Kerron takuulla itsekin, kun rohkeuteni riittää keskustelun aloittamiseen...
Tiedän, etten ole yksin, mutta rohkeutta nostaa kissa pöydälle ehkä viimeistä kertaa ei tunnu riittävän. Lisäksi kun toinen osapuoli EI tahdo selvitellä asioita.
Olen ajatellut, että juhannukseen mennessä rohkeuteni on niin suuri, että tulkoon raivo, itku tai mikä tahansa niin asiat selvitetään. Olen sen velkaa lapsille ja itselleni tottakai..
Kiitokset ihan oikeasti tuesta, neuvoista ja kaikesta.. Aurinkoista kevättä ja koppa kaupalla rohkeutta ihmissuhdeasioihin :)
Minä uskon että sinun tulisi taktikoida miehesi kanssa, ja alkaa olla oikein seksikäs, sillä useimmiten jos mies näkee että vaimo on vain velvollisuudesta miellyttääkseen miestä, niin mies alkaa automaattisesti olemaan ilkeä puheissaan, ja jopa joskus menemään vieraisiin.
Mutta ei nainen voi itseään saada seksikkääksi, jos mies on jo kaiken pilannut. Mutta taktitkoimalla hitaasti eteenpäin, niin että alkaa ottamaan vaikka pillereitä jotka tekevät seksihaluja, ja pukemalla itsensä oikein seksikkäästi, niin että mies näkee, että sinulla on todellakin haluja, etkä ole vain velvollisuudesta seksissä. Niin se muuttaa miehen
mielen.
Osku
Voi poika pieni..hyvää tarkoitat, tietenkin=)
Kuule Annika!
Jos tietäisit kuka minä olen, ja missä minä olen.
Niin et sanoisi poika pieni.
Minä voisin olla sinun isäsi, ja siksi minä annan
sinulle viisaita neuvoja, koska olen itse kokenut.
Osku
En pyri loukkaamaan. Mutta kun itse olen vastaavassa tilanteessa kuin alkuperäinen, koen ehdotuksesi loukkavana. Kun on henkisesti jo täysin romahtanut, on vaikea ajatella seksikkyyttä tai muuta sellaista.Elämässä on kyllä aika paljon tärkeämpiäkin asioita, kuten lasten hyvinvointi.
Naisten mielestä seksi on vain pikkuasia,
mutta miesten mielestä, se on yksi avioliiton
tärkeimpiä asioita.
Ja kun naiset tätä vähättelevät, niin saattavat itsensä haaksirikkoon, ja joku mies lähtee sinne, missä tapaa seksiasioissa samalla tasolla olevan naisen, ja useimmat heistä on eronneita naisia, ja heillä halut jyllää, mutta monilla naisilla jotka ovat saaneet jo miestä tarpeeksi, ei enää jyllää, ja siksi mies lähtee paremmille "kalavesille"
Osku
naisena voin yhtyä siihen mitä Osku sanoi eli halut jyllää minulla eronneena naisena todella kovasti, mutta liitossa pihtasin seksiä. Itseäni en ymmärrä, mutta niin ravistelluksi tulin erosta, että löysin naiseuteni erokriisissä. Toivon, että avioliitossa olevat naiset tajuavat kuinka tärkeää seksi on miehelle eivätkä aja toisen naisen syliin. Kyllä seksi nyt minusta on ihanaa ja haluan sitä mutta miksi kummassa havahduin liian myöhään, sitä en tiedä.
Vuosierosta nimimerkille!
Se on piinallista miehelle, jos mies huomaa että vaimoni on kanssani seksissä vain velvollisuudesta. Ja jotkut naiset sanovatkin että "Taasko" Mutta kun sitten nainen joutuukin itse eron tähden samaan tilanteeseen, ettei saa
vaikka halut jyllää, niin sitten onkin itse piinallisessa asemassa. Mitä ihminen kylvää sitä hän saa myöhemmin niittää.
No mitä pitää tehdä? Pitää hoitaa seksihaluja, vaikka lääkärin tai hormoonipillerien avulla, sillä se on kuitenkin halvempi ratkaisu kuin avioero, josta jää vielä haavatkin sydämeen.
Osku
Voi Osku hyvä!
Jos perustat suhteesi pelkkään seksinautintoon, niin säälin. Tai sitten minä olen jotenkin omituinen... Totta kai seksi on mahtava asia ja nautin hyvästä aktista enemmän kuin mistään muusta - se vie taivaisiin! Mutta älä ihmeessä yleistä omia seksiriippuvuuksiasi muihin miehiin!!!
Vakavasti otettava suhde perustuu kaikkeen muuhun kuin seksiin. Siihen kuuluu henkinen sitoutuminen - tunne siitä, että on tarpeellinen ja että tarvitsee toista ollakseen täydellisempi. Kunnon suhteessa kumpikin tuntee jakavansa elämänsä hyvät ja huonot asiat, hyväksyy toisen puutteet eikä häpeä omia puutteitaan sekä rakentaa tulevaisuutta samaan suuntaan. Hyvä seksielämä on merkki hyvästä suhteesta. Huono seksielämä taas on oire jostain viasta tai puutteesta.
Tai sitten pitää puhua seksisuhteesta, joka ei perustu yhteiseen tulevaisuuden ja kodin rakentamiseen. Eikä siinäkään mitää pahaa ole, jos kumpikin tietää, missä mennään ja nauttii siitä. Puhtaasti seksikumppanista ei kuitenkaan tule hyvää vaimoa.
Älä siis sekoita seksisuhdetta ja rakkaussuhdetta/avo-/avioliittoa keskenään. Jookos? Pilaat meidän kaikkien miesten maineen.
37 v. miehelle kirjoitan, Katsoppa vaan näitä naisten kirjoituksia täällä, niin kyllä on surkeat olot, kun Suomalaiset miehet ei osaa käsitellä vaimojansa, eivätkä anna vaimoilleen tarpeeksi sitä hyvvää, niin sitten vaimo tulee onnettomaksi avioliitossa, ja suunnitelee avio-eroa. Voi Voi Suomen miehiä, miksei ne tajua että vaimoa pitää kohdella kuin kukkasta, ja antaa heille enemmän arvoa, täällä eräällä statessa oli niin tarkkaa naisen kunnioittamista, että kun nainen astui huoneeseen, niin kaikki miespuoliset nousivat seisomaan ja jos oli hattu päässä, niin heti hattu pois päästä.
Ja sitten nainen sanoi että istukaa vaan, ja vasta sitten mies tai miehet kävivät istumaan.
Onko mies 37 jo niin pitkällä naisen kunnioittamisessa? Hän puhuu rakkaudesta, tottakai
rakkaus on numero yksi, mutta siihen kuuluu myöskin seksi. Ja se tekee puolisot yhdeksi lihaksi. Mutta mies37 lue enemmän näitä naisten valituksia, ja ala kunnioittamaan naisia, ja etenkin vaimoasi niin kovasti, että jos sinä olet kotona ja vaimosi tulee sisään, niin heti nouset seisomaan ja otat hatun pois päästäsi, etkä istu
ennenkuin vaimosi sanoo että istu vaan.
Osku