Hei olen Heli Liimatainen Oulaisten ammattiopistossa, opiskelen lähihoitajan kaksoistutkintoa. Tehtäväni on kirjoittaa työ kriisistä ja sen hoidosta. Työhön pitää liittää kokemuksia, joita minulla ei kuitenkaan ole. Joten olisi mukavaa, jos kertoisitte teidän kokemuksistanne. Mistä kriisinne johtui, miltä tuntui, millaista hoitoa saitte tai miten pärjäsitte ilman hoitoa. Voitte kertoa kokemuksestanne niin paljon tai vähän kuin haluatte. Pienikin tieto olisi tärkeää.
Kiitos!
(Olisi kiva saada vastauksia ennen perjantaita 11.12.2009)
Kiitos!
(Olisi kiva saada vastauksia ennen perjantaita 11.12.2009)
Vastaukset 4
Vanhimmat
olisi mukavaa jos kunnuioittaisi vastapuolta sen verran että kirjoittaisi oikein.
Et ole antanut sp-osoitettasi. Itse en ainakaan kirjoita kokemuksiani millekään foorumille.
Anteeksi, oikeinkirjoitustaitoni ei taida olla hallussa. Sähköpostini on siis [email protected] ja en siis julkaise henkilöiden nimiä työssäni.
Hei ! Vanhin poikani 33 v kuoli joulukuussa 2007 äkillisesti. Sain tiedon hänen kuolemastaan ensin puhelimitse (hän kuoli kotonaan). Poliisi tuli kuitenkin vielä kotiimme kertomaan asiasta ja yritti todennäköisesti samalla selvittää, missä tilanteessa olemme. Meiltä kysyttiin,haluammeko kriisiapua ja myönsimme haluavamme. Poliisi todennäkäisesti hälytti kriisiryhmän ja meille soitetiin vielä samana päivänä ja sovimme tapaamisen seuraavalle päivälle. Kokoonnuimme siellä sitten muu perhe, psykologi ja kriisityöntekijä. Saimme purkaa tuntojamme ja saimme myös ohjeita, jonkinlaisia näkymiä surun kulusta. Tapasimme vielä muistaakseni parin viikonpäästä uudelleen. Vielä kolmattakin tapaamista ehdotettiin, mutta sanoimme jo selviävämme. Kiriisiavusta oli kyllä hyötyä, mutta jotenkin perheemme miehet, mies ja veli eivät enää olleet innostuneita. jatkoin sitten yksikseni vielä kriisityöntekijän kanssa ja kävimme yhdessä sellaista surunkäsittelyohjelmaa vielä n. pari kuukautta. Aluksi sain nukahtamislääkettä, jota käytin ehkä noin parin viikon ajan poikani kuoleman jälkeen. Lopetin ne sitten. Muita rauhoittavia en ole syönyt, vaikka olisi ehkä jossakin vaiheessa tarvinnutkin. Ruoka ei maittanut, laihduin ainakin 6-7 kg. (muutenkin olen hoikka). Olen paljon kirjoittanut täällä surupalstalla ja meillä on ihan oma ketjukin täällä ja vertaistuki on toiminut loistavasti meidän kirjoittajien kesken. Minulle parasta terapiaa on ollut kirjoittaminen, surukirjoja luin paljon, samoin kaikkea kuoleman jälkeistä elämää käsittelevää kirjallisuutta. Nyt jo kirjavalikoimani on palannut tavalliseksi. Ensimmäinen vuosi meni sumussa, toinenkin on ollut vielä vaikea, mutta jo hieman helpompi. Vakeinta on ollut saada takaisin aito kiinnostus tekemisiin, pojan mukana meni niin iso osa elämää ja sen tarkoiutusta. Paljon on ollut vain sellaista ajelehtimisen tunnetta, sitä vain on , hengittää ja on elossa, mutta ei oikeasti elä. Näennäisesti kyllä, näytän normaalilta, toimin normaalisti, teen työtä ym., mutta sisältä ei tällaisen menetyksen jälkeen enää ole sama. Tätä ei ympäristö kylläkään voi nähdä.
Halusin kertoa tämän, vaikka en tiedä onko tästä mitään hyötyä sinulle. Hyvää jatkoa toivon kuitenkin sinulle ja voimia opiskeluusi.
Kiitos tästä on paljonkin hyötyä. Hyvää jatkoa ja vointia myös sinulle!