Niin, ei auttanut vaikka tein kaikkeni. Mies hakee eron ja lähtee.
Kuinka kauan kestää ennen kuin olo alkaa yhtään helpottamaan? Hankala on töissä istua, kun asia pyörii koko ajan päässä. Ja pelkkä ajatuskin siitä, että puoliso on vain helpottunut kun pääsee pois ei yhtään paranna oloa.
Kolme lasta saa nyt sitten viikonloppuisän ja oikein huonolla tuurilla joudutaan vielä vaihtamaan asuinpaikkaakin ja lasten kaverit jää vanhaan osoitteeseen.
Mädäntyköön helvetissä itsekäs paskiainen.. Multa on turha odottaa mitään "liennytyksiä" tässä erossa..
Kuinka kauan kestää ennen kuin olo alkaa yhtään helpottamaan? Hankala on töissä istua, kun asia pyörii koko ajan päässä. Ja pelkkä ajatuskin siitä, että puoliso on vain helpottunut kun pääsee pois ei yhtään paranna oloa.
Kolme lasta saa nyt sitten viikonloppuisän ja oikein huonolla tuurilla joudutaan vielä vaihtamaan asuinpaikkaakin ja lasten kaverit jää vanhaan osoitteeseen.
Mädäntyköön helvetissä itsekäs paskiainen.. Multa on turha odottaa mitään "liennytyksiä" tässä erossa..
Vastaukset 13
Vanhimmat
Uskon että on paha olla, eikä ole helppoa nähdä missään mitään postiivista ... sitä kestää aikansa. Toivottavsti onnistut kuitenkin olla "kroonisesti katkeroittamatta" itseäsi, koska sillä editen teet vahinkoa itsellesi ja lapsillenne. Joitain ajatuksia kirjoituksesi herätti, tai paremminkin kysymyksiä;
- oliko suhteenne mielestäsi toimiva ennen kuin miehesi eroa haki, tai mikä ei toiminut ?
- kerroit yrittäneesi kaiken ... miten ?
- koetko, että miehesi ei yrittänyt ?
- rakastitteko toisianne ? (vai, oliko yksipuolista, jos sitäkään?)
- olitko onnellinen suhteessanne ... miehesi ilmeisesti ei ollut ?
Ymmärrän ellet halua asiaa "repostella", mutta muutoin hieman vaikea saada aikaan keskustelua.
Paljon jaksamista ja voimia joka tapauksessa.
Ja tässäpä vastauksia kysymyksiisi:
- omat ongelmansa oli olemassa mutta niistä oli jo alettu keskustelemaan ja ongelmia ratkomaan. Esim. miehen mielestä en puhunut tarpeeksi omista tunteistani, otin opikseni ja aloin kertoa hänelle, mitä hän minulle merkitsi ja kuinka tärkeä minulle oli.
- otin miehen enemmän huomioon sekä sängyssä että sängyn ulkopuolella, puhuin asioistani/tunteistani, koska tiesin, että hän sitä halusi. Tein kotonaolemisen "helpoksi", vaadin vähemmän apua kotitöissä jne.
- omasta mielestäni ei. Yritin ehdottaa perheneuvolaa yms. ulkopuolista kuuntelijaa mutta ei tullut kysymykseenkään. HÄN oli niin masentunut tilanteesta, ettei muulla perheellä tuntunut olevan väliä
- kyllä, ainakin minä rakastin häntä ja viimeksi toissapäivänä hän sanoi rakastavansa minua ja pitävänsä minua parhaana naisena, mitä hän voi eläessään saada (ne valheet, ne valheet..)
- viime syksy oli minulle vaikea ja silloin tuntui, että hälläväliä koko suhteelle mutta tavallaan "heräsin" siihen, kun mies kertoi, ettei hänkään ole enää onnellinen. Ja sitä myöten yritin "parantaa tapani" kuten edellä jo kerroin.
Kiitos kiitos kommentistasi! Vaikka pahalle tuntuukin niin ei kai tästä auta kuin yrittää eteenpäin, lastenkin takia..
Järjellistä tekstiä, mutta varsin ikävän kuvan liitostanne saa. Parisuhteeseen tarvitaan (ja korjaamiseen) aina kaksi, eroon riittää yksi. Ellei miehelläsi ole tahtoa, taitoa tai voimia elää kanssanne ... niin silloin ero on paras vaihtoehto.
Lukemani perusteella voisin paremminkin "arvata" (tietämättä alkuperäistä viestiäsi) että sinä olisit voinut olla se joka eroa hakee. Raskasta varmasti on, ja monet käytännön asiat hoidettavana ... mutta ehkä lopulta niin paras, ellei toinen halua yhdessä yrittää ja korjata suhdetta.
Muutakaan et voi, kuin hyväksyä tapahtunut ... mites se yks iltarukous menikään ... "Luojani, anna minulle nöyryyttä hyväksyä asiat joihin en voi vaikuttaa, rohkeutta vaikuttaa niihin asioihin joihin voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan."
Juteltiin asiasta vielä viikonloppuna ja yritetään yhdessä vielä kerran =) Tämähän se on varmaan jonkinlainen ongelma jokaisessa perheessä, jossa on pieniä lapsia - nimittäin oman ja kahdenkeskisen ajan puute. Mutta yritetään vielä siis korjata tilannetta ja antaa toisillemme aikaa olla myös yksin ja hyvällä tuurilla myös edes joskus saatais olla kaksin.
Katsotaan miten tässä nyt sitten käy mutta toivotaan kuitenkin parasta. Hymy on korvissa, meillä on sittenkin vielä toivoa =)
.......kaikkeni ettei liittomme hajonnut.
Olen ollut samassa tilanteesa kuin sinä. Poikkeus oli et X-puoli haki eron, en minä.
Se kalvaa mieltä pitkään, polttaa sisällä, ei ruoka maita,ei uni tule , töistä ei tuu mitään, miten minä pärjään ja niin edelleen. Näitä ajatuksia aluksi,sekä paljon muita.
Ihmisestä se on kiinni kuinka pitkään eron tuska kalvaa mieltä. Toisilla se vie vuosia , toiset pääsee vähemmällä. Väitän ,ettei kukaan selviä ettei se kolauttaisi jollakin tavalla. Toiset vaan peittävät sen tunteen. Itke jos itkettää.
Älä kuitenkaan jää nurkkaan vaan koeta etsiä valoisia puolia , tiedän että se on vaikeata , mutta sillä Sinä selviät. Älä jätä ystäviäsi vaan rakenna niitä suhtita lujittaen.
Onhan sulla kuitenkin lapset joita ei kukaan voi sinulta pois ottaa, uusiakin kavereita heille varmasti löytyy jos muuto on edessä.
Tsemppiä eteenpäin
Kyllä ne nuo puolisot osaavat toisinaan olla pirullisia =)
Huumoria kehiin, jospa sitä sillä tästäkin selvittäis..
25 vuotta olin naimisissa, josta viimeiset 3 vuotta todellista helvettiä. Perheen isä "viikonlopputöissä".Puhelin suljettuna. Totuuden tultua selville olin itse hermoromahduksen partaalla, mutta selvisin siitä. Valheita valheen perään jatkuu edelleen, mutta sinnittelen piru vieköön.
Mä pelkään et sama tilanne on edessä. Ollaan oltu yhdessä 10 vuottä, ihan kakarasta asti. On ostettu talo, menty naimisiin, saatu kaksi ihanaa lasta (nuorempi vasta 1kk) ja nyt mies sanoo, että ei ole onnellinen. Miehellä on kertomansa mukaan "nuoruus elämättä" ja nyt kova polte lähteä sitä elämään, silläkin uhalla että tuhoaa perheensä. Mä rakastan miestäni ja olen täysin sitoutunut perheeseen mut miten pidät toista väkisin jos se ei halua. Tuntuu et pää hajoaa... Onko kenelläkään vastaavaa?
moi!
Mulla tilanne että on oltu 17 vuotta yhdessä.Välillä on ollut tosi vaikeaakin,mutta viime ajat on ollu seesteisimpää.Lapsia on kolme ja ihana oma talo ja velkaa...Ollaan oltu yhdessä tosi nuoresta.Nyt kuulin että mieheni on tapaillut naista ja ihastunut häneen.Se oli meidän yhteisen elämän loppu.Niin paljon yritettiin selvittää ongelmia,mutta koskaan kumpikaan ei ollut uskoton.Tajusin vihdoin,että mieheni on parasta muuttaa yksin asumaan ja minä jatkan lasten kanssa.Hänen on korkea aika aikuistua ja ruveta ottamaan vastuuta itsestään ja elämästään.Tällä hetkellä mä oon elämääni tyytyväinen.Asun meidän ihanassa talossamme ja olen tiukilla,mutta pärjään.Varmasti monet itkut vielä itken,mutta joka päivä tunnen olevani vahvempi.Mieheni uusi suhde loppui ennenkuin alkoikaan ja hän elää nyt elämättä jäänyttä elämäänsä.Meillä on hyvät välit ja otin alkuunsa sen kannan,että riitelemään en ala.Lasten kannalta on parempi kun välit säilyvät ja tunnen olevani hänen yläpuolellaan kun en alkanut riehua ja huutaa kun suhde selvisi.Toivon koko sydämestäni että jaksat kerätä voimia ja selvitä kaikesta.Varmasti olet teistäkin se vahvempi osapuoli lopulta.Ei se poikamiehen elo pitemmän päälle niin herkkua ookkaan!TSEMPPIÄ!!!
Rohkaisevaa kuulla että joku on selvinnyt vastaavasta tilanteesta. Sitä mullekin on ystävät ja muut hokeneet että olen vahvempi osapuoli meistä, mutta tietysti tällä hetkellä olo tuntuu että on niin heikoilla. Mua myös pelottaa taloudellinen tilanne, talosta on velkaa vaikka muille jakaa ja nyt kun olen äitiyslomalla niin tulot ei päätä huimaa ja aina olis haaveillut että voin hoitaa lapset kotona muutaman vuoden, mutta nyt ei edes uskalla ajatella asiaa. Mieskin tuntuu välillä olevan kahden vaiheilla kun toisinaan on sitä mieltä että tää meidän suhde ei voi jatkua mut sit yht'äkkiä sanoo et jos vielä yritettäis. Itseä pelottaa että jos vielä lähdetään yrittämään niin milloin tulee seuraava "eropuuska" miehelle ja miten sen taas kestäisi. Tuntuu vaan niin kohtuuttomalta tämä ajoitus, mies kertoi tuntemuksistaan kaksi päivää ennen vauvan syntymää!!! Eli vauvan syntymästä ei kyllä osannut nauttia niin täysillä kun olisi halunnut. Tilanne on meillä vielä auki, mutta jotain ratkaisuja pitää kohta tehdä, ei tämmösessä epävarmuudessa voi kauaa elää ja lapsetkin vaistoaa tilanteen. Sen vaan sanon että jos mies "valitsee" yksinäisen poikamieselämän ja "jättää" vaimonsa ja kaksi ihanaa lasta, niin hän se on se osapuoli joka häviää ja paljon. Mutta jos se tuntuu oikealta hänestä niin minkäs teet, ketään ei voi väkisin pitää. Vai mitä?
Olen ehdottomasti sitä mieltä,että miehesi häviää todellakin,et sinä.Mullaki on ihan hirveesti velkaa,eikä mikään suuri palkka.Hoitoon sä ehkä joudut lapset laittamaan,mutta mä en itse koe sitä huonona asiana.Mun lapset on olleet hoidossa ihan pienestä ja kehittyneet mielestäni tosi sosiaalisiksi.Tietysti hyvä hoitopaikka ja mieluisa työ ovat tärkeitä,että se onnistuu.Kyllä munkin mies olis jo monta kertaa ollu takaisin tulossa,mutta oon purru hammasta ja pitäny pääni.Mulla oli ihan tuo sama tunne,että en kestä enää uusia vastoinkäymisiä,jos jatkan ja kaikki meneekin taas kerran pieleen.Raha-asioiden kanssa saa olla tarkkana,mutta kyllä sitä pärjää kun tarkkaan laskee.Toivottavasti saat asiat järjestykseen.En kehota ketään eroamaan koska onhan se raskasta aina,mutta ei oo myöskää järkevää pitää liittoa kulissina.Siitä kärsii kaikki.eix niin!Hyvää pääsiäistä kaikille!!!
Mädäntyköön helvetissä itsekäs paskiainen...niin kirjoitit tekstisi lopussa. Noinko kohdellaan toista ihmistä? Meillä jokaisella on arvomme tässä maailmassa...yrittäkää elää sovussa ja sopia asianne toista haukkumatta.
Olin todella sekaisin ja vihainen kyseisenä päivänä viestiä kirjoittaessani ja sanoin/ajattelin paljon sellaista, mitä en todellakaan tarkoittanut.
Olet täysin oikeassa, ihan asiatonta tekstiähän tuo on. Ja anteeksi käytöstäni pyysin myös puolisoltani.