Suomalaisuus on pantu viimeisen kahdensadan vuoden aikana kokoon eri aineksista, omista ja vieraista. Omia ovat olleet ruotsalaiset, Ruotsin ajalta periytyvät traditiot, vieraampia Venäjältä ja Saksasta noudetut vaikutteet. Suomalaisuuden synnyn aiheutti Suomen erottaminen Ruotsista ja liittäminen Venäjään autonomisen suuriruhtinaskuntana, ja Suomen uusi herra, Venäjän keisari, puhui mahtipontisesti Suomen "kohottamisesta kansakuntana kansakuntien joukkoon". Ennen pitkää Suomessa keksittiin, Preussin suunnasta Pohjolaan säteilevän saksalaisen romantiikan ja filosofian vaikutuksesta, että tätä autonomista valtiota täytyi asuttaa yksi kansa, "suomalaiset". Mutta se puhui kahta kieltä, mikä ei sopinut romanttiseen taikka hegeliläiseen kaavaan. Suomenkielistä kirjallisuutta ja kulttuuria ollut, vaikka enemmistö maan asukkaista puhui erilaisia suomalaisia murteita, eikä ollut muuta pohjaa yhtenäiselle suomenkielelle ollut olemassa kuin suomalainen Raamatun käännös.
Uskontoon liittyviä tekstejä lukuunottamatta suomenkielistä kirjallisuutta ei ollut. Saksalaisten oppien mukaan jokaisen kansan kirjallisuushistoria alkaa eeppisestä runoudesta. "Suomalaisilta" puuttui sellainen, niinpä Lönnrot meni ja teki Kalevalan. Kyseessä ei ollut aito alkuperäinen kansalliseepos, vaan enemmänkin sellainen mytologiaan pohjautuva sepitelmä kuin 1700-luvun lopussa suosittu Ossianin laulut tai jopa vaikkapa J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta. Tarvitsemansa runomateriaalin Lönnrot joutui keräämään Suomen suurituhtinaskunnan ulkopulelta, toisin sanoen Venäjältä. Kansallisromanttinen suomalaisuusaate juotui kehittämään teorian siitä, miten alunperin Suomen alueella syntynyt "alkusuomalainen" eeppinen runous olisi muka vuosisatojen aikana kulkeutunut Suomen ulkopuolelle ja säilynyt ainoastaan siellä hajonneessa muodossa. Huvittavaa kyllä tähän suureen siirtymiseen uskotaan Suomessa yleisesti vieläkin.
1800-luvun taitteessa länsisuomalaiset, eli oikeammin itäiset ruotsalaiset, elivät "Suomessa" samanlaisissa taloudellisissa ja kulttuurisissa oloissa kuin läntiset ruotsalaiset "Ruotsissa". Valtion, uskonnon ja kulttuurin yhteys oli todellinen, kielierot sen sijaan eivät olleet esimodernissa yhteiskunnassa vielä merkittävä tekijä. Suomi oli vielä 1800-luvun vaihteessakin pelkkä maantieteellinen käsite. Suomen jokivarsien, tasankojen, rannikkojen ja saaristojen asukkaat, niin suomen- kuin ruotsinkielisetkin, niin maalaiset kuin kaupunkilaisetkin, muistuttivat elintavoiltaan ja kulttuuriltaan suuresti riikinruotsalaisia Pohjanlahden toisella puolella. Suomen asujamiston enemmistön perinteinen elinpiiri ja maisema ei ollut järviä ja metsiä, vaan jokia, tasankoja ja merenrannikoita. Mutta siitä maisemasta tuli 1800-luvun mittaan liian epäoriginelli kelvatakseen "suomalaiseksi" kansallismaisemaksi. Jälleen haettiin romanttis-esteettistä inspiraatiota idästä, Savosta, Karjalasta ja vieläkin kauempaa, Venäjän puolelta saakka, mistä vastalöydetty "suomalainen" runoperinnekin oli tuotettu tai oikeammin varastettu uuden kansakunnan tarpeisiin.
Silti vasta kaksi asiaa mahdollisti todellisen suomenkielisen "suomalaisuuden" vakiintumisen, niin että keinotekoisesta ja rakennetusta tuli ihmisten mielessä luonnollista ja välttämätöntä: 1) kieliasetus, jossa suomi kohotettiin ruotsin rinnalle ja jonka Snellman oikeastaan laittomasti hankki suoraan keisarilta, 2) kansakoululaitos, jonka puitteissa suomalaisuutta voitiin opettaa yhteiselle rahvaalle. Suomen kirjakieli ehdittiin juuri ja juuri saada valmiiksi siihen mennessä. Sen sanavarastosta piti suuri osa keksiä aivan tyhjästä, ja lauseopin looginen rakenne jäljennettiin ruotsista, koska nekin oppineet jotka 1800-luvun keskivaiheilla suomea taisivat, ajattelivat vielä ruotsiksi ja pyrkivät järjestämään suomenkieliset lauseet ruotsalaisella tavalla. Mutta "suomalaisuuden" koneisto oli nyt joka tapauksessa koossa ja saattoi alkaa tuottamaan ja uusintamaan suomalaisuutta kasvavalla kapasiteetilla. Tulokset olivat yleiseurooppalaisessakin mittakaavassa tarkasteltuna melkoisia.
Uskontoon liittyviä tekstejä lukuunottamatta suomenkielistä kirjallisuutta ei ollut. Saksalaisten oppien mukaan jokaisen kansan kirjallisuushistoria alkaa eeppisestä runoudesta. "Suomalaisilta" puuttui sellainen, niinpä Lönnrot meni ja teki Kalevalan. Kyseessä ei ollut aito alkuperäinen kansalliseepos, vaan enemmänkin sellainen mytologiaan pohjautuva sepitelmä kuin 1700-luvun lopussa suosittu Ossianin laulut tai jopa vaikkapa J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta. Tarvitsemansa runomateriaalin Lönnrot joutui keräämään Suomen suurituhtinaskunnan ulkopulelta, toisin sanoen Venäjältä. Kansallisromanttinen suomalaisuusaate juotui kehittämään teorian siitä, miten alunperin Suomen alueella syntynyt "alkusuomalainen" eeppinen runous olisi muka vuosisatojen aikana kulkeutunut Suomen ulkopuolelle ja säilynyt ainoastaan siellä hajonneessa muodossa. Huvittavaa kyllä tähän suureen siirtymiseen uskotaan Suomessa yleisesti vieläkin.
1800-luvun taitteessa länsisuomalaiset, eli oikeammin itäiset ruotsalaiset, elivät "Suomessa" samanlaisissa taloudellisissa ja kulttuurisissa oloissa kuin läntiset ruotsalaiset "Ruotsissa". Valtion, uskonnon ja kulttuurin yhteys oli todellinen, kielierot sen sijaan eivät olleet esimodernissa yhteiskunnassa vielä merkittävä tekijä. Suomi oli vielä 1800-luvun vaihteessakin pelkkä maantieteellinen käsite. Suomen jokivarsien, tasankojen, rannikkojen ja saaristojen asukkaat, niin suomen- kuin ruotsinkielisetkin, niin maalaiset kuin kaupunkilaisetkin, muistuttivat elintavoiltaan ja kulttuuriltaan suuresti riikinruotsalaisia Pohjanlahden toisella puolella. Suomen asujamiston enemmistön perinteinen elinpiiri ja maisema ei ollut järviä ja metsiä, vaan jokia, tasankoja ja merenrannikoita. Mutta siitä maisemasta tuli 1800-luvun mittaan liian epäoriginelli kelvatakseen "suomalaiseksi" kansallismaisemaksi. Jälleen haettiin romanttis-esteettistä inspiraatiota idästä, Savosta, Karjalasta ja vieläkin kauempaa, Venäjän puolelta saakka, mistä vastalöydetty "suomalainen" runoperinnekin oli tuotettu tai oikeammin varastettu uuden kansakunnan tarpeisiin.
Silti vasta kaksi asiaa mahdollisti todellisen suomenkielisen "suomalaisuuden" vakiintumisen, niin että keinotekoisesta ja rakennetusta tuli ihmisten mielessä luonnollista ja välttämätöntä: 1) kieliasetus, jossa suomi kohotettiin ruotsin rinnalle ja jonka Snellman oikeastaan laittomasti hankki suoraan keisarilta, 2) kansakoululaitos, jonka puitteissa suomalaisuutta voitiin opettaa yhteiselle rahvaalle. Suomen kirjakieli ehdittiin juuri ja juuri saada valmiiksi siihen mennessä. Sen sanavarastosta piti suuri osa keksiä aivan tyhjästä, ja lauseopin looginen rakenne jäljennettiin ruotsista, koska nekin oppineet jotka 1800-luvun keskivaiheilla suomea taisivat, ajattelivat vielä ruotsiksi ja pyrkivät järjestämään suomenkieliset lauseet ruotsalaisella tavalla. Mutta "suomalaisuuden" koneisto oli nyt joka tapauksessa koossa ja saattoi alkaa tuottamaan ja uusintamaan suomalaisuutta kasvavalla kapasiteetilla. Tulokset olivat yleiseurooppalaisessakin mittakaavassa tarkasteltuna melkoisia.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.