Olen nelikymppinen mies, rakastuin kesällä tulisesti ja intohimoisesti. Meillä oli aivan upea suhde ja ihanaa aikaa yhdessä. Kunnes salaman lailla kaikki hajosi palasiksi. Sain teksterin, jossa kerroit ettet rakasta minua enää. Kului muutama viikko ja sain uuden tekstarin, jossa kysyit vihaanko sinua vai voimmeko olla ystäviä. Rakkauteni sinua kohtaan ei ollut loppunut tapasimme ja päädyimme luokseni kaikki tuntui hyvältä. Sovimme uuden tapaamisen, jota itse ehdotit luoksesi. Ennen tapaamista laitoin viestin, että olen lähdössä luoksesi. Sain paluuviestin, että olit unohtanut ja ystävättäresi ovat tulossa luoksesi katsomaan linnanjuhlia. Soitin sinulle ja pahoittelit, en vain voi ymmärtää miten niin olit unohtanut. Sanoit ettei minussa ole vikaa ja haluat aikaa selvitellä omia ajatuksiasi, kun et tiedä missä menet. En tiedä mitä pelkäät. Tiedän, että minun pitäisi arvostaa itseäni ja laittaa piste tälle jutulle. Mutta jotenkin olen seonnut, kun rakastan sinua niin, etten haluaisi luopua.
On minulla aiemminkin suhteita ollut jotka ovat päättyneet, mutta koskaan aiemmin ei ole tuntunut näin raastavalta.
Päätän olla ajattelematta sinua, silti huomaan ajatusteni vain kulkeutuvan sinuun ja niihin ihaniin hetkiin.
Olen aikuinen mies ja en voi tajuta miksi toimin näin!!!
On minulla aiemminkin suhteita ollut jotka ovat päättyneet, mutta koskaan aiemmin ei ole tuntunut näin raastavalta.
Päätän olla ajattelematta sinua, silti huomaan ajatusteni vain kulkeutuvan sinuun ja niihin ihaniin hetkiin.
Olen aikuinen mies ja en voi tajuta miksi toimin näin!!!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Sattuu niin saatanasti... kirjoitat lähes kuin minun tarinaa, paitsi että meidän juttu kesti 10 vuotta.. eikä minua jätetty tekstarilla mutta uus löytyi heti... itse ihan rikki enkä vo kuvitellakaan uutta miestä aikoihin...
Tiedän, miltä jätetystä tuntuu ja miten epätoivoisesti haluaa saada vastauksia niihin avoimiin kysymyksiin.
Itsekin ihastuin ja yllätyin heinäkuun lopulla - lähes vuoden sinkkuna oltuani ja juuri kun en mitään osannut odottaa, elämääni ilmestyi ihana mies eräänä heinäkuisena perjantai-iltana lavatanssi-meiningeissä. Katsoimme toisiamme kerran ja siinä se oli, kumpikin tiesi, että tuohon ihmiseen haluaa tutustua lähemmin. Aloimme tapailla tiiviillä aikataululla - minä lapseton 45-v. kaupunkilaistyttö ja hän, komea, myös lapseton 44-v. maajussi. Koko syksyn vietimme tiiviisti kaikki pidennetyt viikonloput hänen tilallaan, minä innolla tilan töihin osallistuen, suunnittelimme, tai enemmän hän puhui, yhteisestä tulevaisuudesta. Otin esille myös lapsiasian ja sen oliko hän miettinyt haluaako lapsia? Halusi olla kanssani ja asia jäi taustalle, aloin jo uskoa yhteiseen tulevaisuuteen ja siihen, että ehkäpä meidät on tarkoitettu toisillemme, vanhenemme yhdessä ja olemme onnellisia. Sitten...kuin salamana kirkkaalta taivaalta hän reilu viikko sitten ilmoitti, että tunteet minua kohtaan ovat muuttuneet. Selitystä vaatiessani kertoi, että haluaa omia lapsia jne. Tästä järkyttyneenä keräsin osan tavaroistani ja pakenin paikalta - yli viikkoon en kuullut hänestä mitään. Tänään tekstarilla asiaa ja loppuja tavaroitani kysellessäni kertoi tyynen rauhasti, että tuo kamani ja that's it. Tapasimme ja kysyin edelleen selitystä tunteiden muutokselle - vastauksena oli, että ellei saa omaa perhettä ei halua naistakaan, mielummin sitten vaikka yksin....keskustelimme face to face ihan asiallisesti ja rauhallisesti eikä kertonut näitä asioita mitenkään kylmästi tai tunteettomasti, tunteita minua kohtaan edelleen on, mutta perhe kuitenkin haaveena ja parempi päästää irti nyt kuin vielä myöhemmin...lisäksi erittäin stressaantunut omista töistään ja kaikesta siihen liittyvästä.
Minulle jäi tunne, että burn out taitaa olla lähellä - halusiko ehkä minut pois ennen kuin pinna liian kireällä? Ikävä ei kuitenkaan mihinkään puoleltani hävinnyt, välitän yhä, tunnen huolta ja kaipausta vaikka tiedän, että oikean ratkaisun hän teki....
Silti...miks tää elämä on aina näin vaikeaa..?