Mercatorin projektio
Olen itseni ympärillä tajunnan kolmiulotteinen tasokuvaelma. Ymmärrän ensimmäistä kertaa navigoinnin olevan mahdollista matemaattisesti. On vuosi 1602, Antwerpen. Katson ikkunasta ulos näkemättä satamaa. Lasken paperit pöydälle ja ne kiepahtavat itsestään rullalle. Tunnen huolen sydämelläni. Niin huoli kuin kartat ovat pöydälle pyörähtäneen projektion pienoismalli. Rintani kipristyy kasaan.
Rouva Graf huutaa porraskäytävän alapäässä. Hän teettää minulla aina kaikenlaisia juoksevia asioita. Hänellä on ruma ääni ja hän on niin lihava, etten koskaan ole nähnyt hänen käyvän huoneessani. Portaat ovat jyrkät, kaiteettomat ja ahtaat nousta. Piika hoitaa huoneeni siivoamisen. Näsäviisas langanlaiha punapää, joka ei koskaan pese essuaan eikä päähinettään, vaan pyyhkii niihin jatkuvasti käsiään, jopa puhuessaan kaikenlaisia joutavia.
Työnsin paperini pahvirullaan ja suljin rullat lipastoon. Katsahdin peiliin ennen kadulle menoa.
Olen aikuinen, kahdenkymmenen ja neljän, neljä kuukautta ja kolme päivää vielä päälle. Syntymäni tunteja ei äitini muistanut, vaikka kyselin niitä häneltä hänen kuolemaansa asti. Hän puhui vain meren nielleestä isästäni, hirviöistä ja kauhuista, joihin hän ja itse oli vajoamassa. Ainoa lohtu loputtomien rukouksien ja manauksien jälkeen oli tieto siitä, että hän saapuisi päivänä minä tahansa paikkaan, jossa voisi tavata miehensä.
Alakerran käytävässä ei näkynyt ketään. Rouva Graf saattoi olla talon takana levittelemässä pyykkejä naruille, sillä siihen eivät piian likaiset kädet olleet tarpeeksi puhtaat eivätkä vahvat. Huomasin tiskille jätetyn llapun, lukaisin sen nopeasti lävitse, eikä siinä ollut mitään uutta eikä ihmeelistä: käynti torilla, avaimentekijällä ja herra Grünsteinin luona. Olen sen verran vahva, että minuun luotetaan. Minulle uskoudutaan.
Astelin kadulle. Oli hyvin kaunis kesäpäivä, kadut täynnä ihmisiä, hevosvaunuja ja lapsia. Seisoin hetken portaiden yläpäässä, mutta katsoin parhaimmaksi kadota väkijoukkoon, sillä en välittänyt rouva Grafin loputtomista ideoista näännyttää minua joutavilla asioillaan. Tunsin ennemminkin meren tulvivat satamasta kuin hyöky puhdasta ilmaa. Tunsin miten takapihan pyykit heilahtivat. Melkein haistoin ne, häikäistyin niiden puhtaudesta ja valkeudesta, lähes huumaavasta tuoksusta.
http://www.youtube.com/watch?v=Nnup7op12FQ
****
Pälinä liittyy kadonneeseen tekstiin, jonka kadonneisuutta en ymmärrä. Mutta ajteelin ymmärtäväni sen tämän kirjoittamani tekstin kautta. Ainakin toivon niin.
Olen itseni ympärillä tajunnan kolmiulotteinen tasokuvaelma. Ymmärrän ensimmäistä kertaa navigoinnin olevan mahdollista matemaattisesti. On vuosi 1602, Antwerpen. Katson ikkunasta ulos näkemättä satamaa. Lasken paperit pöydälle ja ne kiepahtavat itsestään rullalle. Tunnen huolen sydämelläni. Niin huoli kuin kartat ovat pöydälle pyörähtäneen projektion pienoismalli. Rintani kipristyy kasaan.
Rouva Graf huutaa porraskäytävän alapäässä. Hän teettää minulla aina kaikenlaisia juoksevia asioita. Hänellä on ruma ääni ja hän on niin lihava, etten koskaan ole nähnyt hänen käyvän huoneessani. Portaat ovat jyrkät, kaiteettomat ja ahtaat nousta. Piika hoitaa huoneeni siivoamisen. Näsäviisas langanlaiha punapää, joka ei koskaan pese essuaan eikä päähinettään, vaan pyyhkii niihin jatkuvasti käsiään, jopa puhuessaan kaikenlaisia joutavia.
Työnsin paperini pahvirullaan ja suljin rullat lipastoon. Katsahdin peiliin ennen kadulle menoa.
Olen aikuinen, kahdenkymmenen ja neljän, neljä kuukautta ja kolme päivää vielä päälle. Syntymäni tunteja ei äitini muistanut, vaikka kyselin niitä häneltä hänen kuolemaansa asti. Hän puhui vain meren nielleestä isästäni, hirviöistä ja kauhuista, joihin hän ja itse oli vajoamassa. Ainoa lohtu loputtomien rukouksien ja manauksien jälkeen oli tieto siitä, että hän saapuisi päivänä minä tahansa paikkaan, jossa voisi tavata miehensä.
Alakerran käytävässä ei näkynyt ketään. Rouva Graf saattoi olla talon takana levittelemässä pyykkejä naruille, sillä siihen eivät piian likaiset kädet olleet tarpeeksi puhtaat eivätkä vahvat. Huomasin tiskille jätetyn llapun, lukaisin sen nopeasti lävitse, eikä siinä ollut mitään uutta eikä ihmeelistä: käynti torilla, avaimentekijällä ja herra Grünsteinin luona. Olen sen verran vahva, että minuun luotetaan. Minulle uskoudutaan.
Astelin kadulle. Oli hyvin kaunis kesäpäivä, kadut täynnä ihmisiä, hevosvaunuja ja lapsia. Seisoin hetken portaiden yläpäässä, mutta katsoin parhaimmaksi kadota väkijoukkoon, sillä en välittänyt rouva Grafin loputtomista ideoista näännyttää minua joutavilla asioillaan. Tunsin ennemminkin meren tulvivat satamasta kuin hyöky puhdasta ilmaa. Tunsin miten takapihan pyykit heilahtivat. Melkein haistoin ne, häikäistyin niiden puhtaudesta ja valkeudesta, lähes huumaavasta tuoksusta.
http://www.youtube.com/watch?v=Nnup7op12FQ
****
Pälinä liittyy kadonneeseen tekstiin, jonka kadonneisuutta en ymmärrä. Mutta ajteelin ymmärtäväni sen tämän kirjoittamani tekstin kautta. Ainakin toivon niin.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Tämä taas on niin minua...
http://www.youtube.com/watch?v=BAl6izz_V0w
Sanat on todella tärkeitä tässä biisissä...
Mä en niin välitä sanojen kuvista. Se on vähän outoa, mutta näin mennään.
Kivat byysat kundilla, noi liitikset. Mutta oliko se mopinvarsi johon röökitasku nojaili?
huomiota sellaiseen, mutta sen lauluäänen ottais koska tahansa...
Mutta eikö ole outoa että ihmiset kiinnittävät huomionsa täysin erilaisiin asioihin? Musta se on yhtä aikaa sekä lohdullista että lohdutonta. Tämä siksi, että lohsullista siinä on se että toisaalta se rikastuttaa maailmankuvaa, ja taas toisaalta tekee meistä täysin erilaisia.
"lohdullista
prkl stna
on aivan upeeta, että kiinnitetään huomiota aivan eri asioihin, huomioimalla silti kokonaisuuden...
Mä tykkään sanoista. Sanoista, mitkä upotetaan hienosti sävelmiin...
http://www.youtube.com/watch?v=aYSTICPqlo8&feature=related
jotain, miten sen sanoisi, sä löytäisit varmasti sen sanan nopeasti, ehkä huumaavaa on lähellä, ehkäpä...
Mä näin eilen itseni sun kanssasi kahvilla siinä pienessä pizzeriassa Kolmannella linjalla, sen viimeisen alamäen yläpäässä oikealla puolella tietä, oliskohan siinä vastapäätä joku soitinkauppa, tai ainakin risteyksessä. Tai ei kai se mikään pizzeria ole, mutta ei se mitään...
No, siinä me istuttaisiin ja puhuttaisiin, vaikka kuinka pitkään. Sitten lähdettäisiin, sä lähdet ylöspäin, mä alaspäin, kun mun auto on kauppahallin nurkalla parkissa ja mun pitää napata vielä säkki riisiä sieltä alempaa mukaan...
Siinä kun mä odottelen, että valot vaihtuu, että pääsee Hämeentien yli, sä odottelet samaan aikaan hissiä ja kumpikin yrittää epätoivoisesti miettiä, että mitä se toinen oikein oli sanonut...
Moinamottia, sitä Nepskua? Mä pidän Tandoorista. Mutta Oivassa en dokaa, kun siellä on karaoke, ja mä vihaan karaokea ja muuta rääkymistä.
Taidat kokata?
sieltä päinkään, joten en käy niissä missään, mutta riisini ostan siitä alhaalta...
Heh, sillä paikalla ei varsinaisesti ole merkitystä, kunhan vaan tupsahti mieleeni, tiedäthän, jonkun mielikuvan tullessa siihen rakentuu konteksti yht äkkiä joistain murusista, joita siellä ummehtuneessa kirjastossa pyörii hyllyjen alla irrallisina. Johtuneeko sitten assosiaatiosta kirjoituksiisi, hämärä oletus, että asut niillä nurkilla...
Noh, en saa helvetinkään tolkkua kirjoituksistasi, vaikka tunnen, että niissä on jotain minulle tuttua sieltä 60-70-lukujen taitteen stadista... joka tapauksessa kirjoitat hyvin...
Ja se kiusaa... mutta menee kyllä ohi...