En tiedä kuuluuko kysymys juuri tälle palstalle, mutta muutakaan paikkaa en oikein keksinyt.
Tapaus:
- keski-ikäinen naimisissa oleva lapseton pari
- selkeä narsisti/uhri-kuvio
- uhri pitkään uupunut, nyt eroaikeissa
- tapaa yllättäen juuri uuden ihmisen ja rakastuu
- puoliso sairastuukin yllättäen parantumattomasti mutta omatoimisuutensa säilyttäen
Mitä tekisitte vaikeassa ja ahdistavassa tilanteessa?
Jäädä vaiko lähteä? Oma vai toisen elämä?
Kommentteja ja asiallisia, toivon...
Tapaus:
- keski-ikäinen naimisissa oleva lapseton pari
- selkeä narsisti/uhri-kuvio
- uhri pitkään uupunut, nyt eroaikeissa
- tapaa yllättäen juuri uuden ihmisen ja rakastuu
- puoliso sairastuukin yllättäen parantumattomasti mutta omatoimisuutensa säilyttäen
Mitä tekisitte vaikeassa ja ahdistavassa tilanteessa?
Jäädä vaiko lähteä? Oma vai toisen elämä?
Kommentteja ja asiallisia, toivon...
Vastaukset 6
Vanhimmat
Olet aika guru, jos ajattelet, että tässä joku voi toisen ihmisen elämää elää. Me muut yritetään elää ihan vain sitä omaa ja sekin menee usein pieleen.
Leikki leikkinä. Kaikki se, jota teemme ns. toisten puolesta, uhrautuen ja marttyyrinä on väärin - se on pelkuruutta ja itsepetosta jota haluamme kutsua epäitsekkyydeksi, vaikka se on mitä suurinta itsekkyyttä.
Paskin vaihtoehto on jäädä parisuhteeseen, koska "uhrautuu" toisen puolesta ja sitten jauhaa loppuelämä sitä, miten Suuri Rakkaus minulta karkasi kun niin olen hyvä ihminen jotta.
Jos lähtee, lähtee sen takia että parisuhde ei toimi. Ei Uuden Rakkauden takia.
Jos jää, jää sen takia ettei osaa lähteä, että haluaa jäädä. Ei säälistä.
ehdottomasti. Olisi kannattanut lähteä jo aikaa sitten, mutta viimeistään nyt. Vaikka ei olisi uutta rakkautta siintämässä, vaikka ei olisi puolison sairastumista. Vaikea sitä on näin yks'kantaan selittää, jos asianomaiset ei itse ymmärrä omaa parastaan.
Eli ehdottomasti lähteä elämään sitä omaa elämää!
Kiitos vastauksista!
Olen samaa mieltä ystäväni tilanteesta, eli että hänen tulisi lähteä siitä huolimatta että puoliso on nyt sairastunut. Mutta tuo uhrin rooli istuu niin kovin syvässä ja uhri kun saadaan alistettua/syyllistettyä vielä lisää sairauden varjolla. Luulen että itsemurhalla uhkailujakin on, koska niitä on ollut jo aiemminkin.
Ja kuten yleensä, tässäkin uhri häpeää eikä mielellään edes kerro asiasta kenellekään. Tiedän kuitenkin, että ystäväni sukukin on suhteeseen jäämisen kannalla. Myös he siis syyllistävät uhrin... :(
Kyselin täällä siksi, koska epäilin jo olenko itse ainoa joka olisin lähtemisen kannalla vakavasta sairaudesta huolimatta.
Itse jokainen päättää siitä mitä sietää. Jos toinen haluaa kärsiä huonossa parisuhteessa, niin se on hänen valintansa. Ei siihen ole kellään muulla sanomista. Kummallista jos joku valittaa, kuinka kamalaa on olla huonossa suhteessa, kun on vapaus lähteä. Jos antaa narsistin pomottaa, niin sehän tekee sen. Kyllä alistettu puoliso alistumalla antaa luvan kohdella itseään huonosti. Jos puoliso ei ole koskaan kunnioittanut niin miksi häntä pitäisi kunnioittaa tai sairaana hoivata? Mistä näitä itsetunnottomia hoivaaja-marttyyreita oikein sikiää? Tai voihan olla että tämä "uhri" viihtyy asemassansa, eikä halua pois. Ystävä voi vaan kuunnella ja kommentoida, että hän itse tekee valintansa, sen mukaan mikä hänestä tuntuu hyvältä. Virheitä tai ratkaisuja kun ei voi tehdä kenenkään muun puolesta.
Tai oikeastaan voisin jopa olla tuo kertomanne uhrautuja-vaimo. Toisessa ketjussa vilossohvi on muuten jo kommentoinut ratkaisuitani melko kärkkäästi.
Luulen, että me "uhrautujat" ilman muuta kärsimme itsetunto-ongelmista, me janoamme hyväksyntää, ja kun sitä saamme, emme oikein osaa ottaa sitä tosissamme.
Mistä tuo epävarmuus sitten itse kullakin juontaa on toinen kysymys.
Minäkin elän avioliitossa, jonka olisi pitänyt loppua jo aikoja sitten omaan mahdottomuuteensa. Ja juuri noista syistä, joista aloittaja puhui.
Sillä erotuksella ehkä (?), että olen alkanut kyseenalaistaa ratkaisujani.
Ei, että lähtisin ja jättäisin nyt "uppoavan laivan", vaan niin, että tästä uppoavasta laivasta huolimatta olen alkanut opetella olla itsekkäämpi ja etsiä itselleni elämässäni tyydytystä. Tuleeko siihen sisältymään jonakin päivänä irtautuminen suhteesta, joka on ollut tähän asti vain yksipuolisesti toimiva (eli minä toiminut mieheni kulloistenkin toiveiden/oikkujen mukaan) tai, tuleeko mieheni muuttumaan, niinkuin hän nyt on antanut ymmärtää. Ja mihin en oikein jaksa uskoa. Sillä eiköhän tuo "muuttumisen tarve" liity vain haluun varmistaa, että pysyn hänen rinnallaan. Kun hän taas on varmistunut siitä, palaamme entiseen.
Rakastaja?
Hieno idea. Mutta tuolla toisellakin miehellä on tunteet - joten miten voin riskeerata sen, että satutan jotain toista miestä samalla tavalla kuin mieheni on satuttanut minua.
Jää siis vain ero.
Mutta sen jälkeen minun on elettävä, ei vain omien itsetunnon puutteesta kumpuavien mietteiden kanssa: miten selvitä siitä, että on hylännyt vanhenevan, sairaan miehen. Vaan myös sen kanssa, että tuo sama kysymys esitetään minulle lukuisilta tahoilta.
Näin on - sillä hyvin harva tietää, minkälaista on elää täysin itsekkään, omaan napaan tuijottavan puolison kanssa - sillä ulospäin nämä ihmiset vaikuttavat yleensä täydellisiltä puolisoilta.
Vaakakupissa on siis irtautuminen huonosta parisuhteesta ja sen myötä koko laajan yhteisömme puolelta tuomituksi tuleminen.
Revi sitten siitä.