Nyt on tyhjyys vallannut mielen. Avomieheni kuoli kesällä ja nyt alkaa tuntua että kaikki ajatukset menevät vuoristorataa (tai on mennyt kokoajan). Mulla on hyviä ystäviä, jotka olivat myös mieheni ystäviä ja heillä varmasti on myös paha olla. Mutta kun minä, ainut joka haluaisis puhua siitä ja joka ainoana meistä osaa ilmaista tunteita ja ajatuksia kerron niitä heille he ikäänkuin laittaa luukut kiinni. Oonko mä kohtuuton kun haluan heidän kuuntelevan mua? Sain juuri tietää,ettei kukaan halua kuulla asiasta mitää eikä varsinkaan halua kuulla miltä musta tuntuu. Jos olen ilmaissut tuntemuksista jollekkin on minut oitis ymmärretty väärin ja sanottu että olen SEKAISIN. Olenko mä sekaisin kun kerron että tunnen olevani yksinäinen vaikka mulla on lapsi ja tyhjä koska osa mua on poissa? Tai kun musta tuntuu että olen muuttunut moraalittomaksi ja pelkään, että musta tulee ihan kamala ihminen? En ikinä voisi tehdä perheelle tai ystäville mitään pahaa tai muutenkaan edes ajatella mitään negatiivista, mutta muuten välillä tuntuu etten ole yhtä "kiva" kuin ennen, enkä yhtä pitkäpinnainen jne...Mites mieltä, onko mikään tässä "prosessissa" loppupeleissä niin epänormaalia? Kukin ottaa asian ja käyttäytyy eritavalla, mutta kun ilmaisen asioita mitä mielessäni käy, koska haluan kaiken ulos saan vastauksena teksiä-"älä ajattele"!Kuinka joku edes voisi olla ajattelematta elämää ja kaikkea sen ja taivaan väliltä juuri kun joku läheinen on poistunut täältä ja ollut osa elämää?
Tuntuu ettei kukaan tajua. Mä yritän saada päähän ajatuksen että olisinkin normaali ja ettää tämä kaikki kuuluu asiaan ja menee ohi. Tulisi jo se valo tunnelin päähän ja loppuis tää tyhjyys...Voiko sitä tyhjyyttä korjata muu kuin aika? vai voiko sitä täyttää joku? yksinäisyys ja tyhjyys on 2 eri asiaa, enkä yksinäisyyttä pelkää (siihen alan jo tottumaan) vaan sitä tyhjyyttä.
Tajuaako kukaan?
Tuntuu ettei kukaan tajua. Mä yritän saada päähän ajatuksen että olisinkin normaali ja ettää tämä kaikki kuuluu asiaan ja menee ohi. Tulisi jo se valo tunnelin päähän ja loppuis tää tyhjyys...Voiko sitä tyhjyyttä korjata muu kuin aika? vai voiko sitä täyttää joku? yksinäisyys ja tyhjyys on 2 eri asiaa, enkä yksinäisyyttä pelkää (siihen alan jo tottumaan) vaan sitä tyhjyyttä.
Tajuaako kukaan?
Vastaukset 6
Vanhimmat
ymmärtäväni sinua. Minä itse menetin rakkaan pikkuveljeni 2 vuotta sitten. Vieläkin itku pyrkii kurkusta ja silmistä ulos, kun muistan hänet. Varsinkin ennen joulua, koska hän kuoli juuri silloin.
Voisiko tuo tyhjyyden tunne olla sitä, kun rakkaasi ei ole vierelläsi konkreettisesti antamassa rakkautta sinulle? Olet sillä tavalla jäänyt yksin. Vain saman kokenut voi sinua ymmärtää. Muut eivät voi käsittää, koska he eivät ole kokeneen samaa. Jos sulla ei ole ketään, kuka haluaa kuunnella sua oikeasti, varaa aika psykplogille, ettei sisällesi jäisi "möykkyä". Silloin on hankala elää normaalia elämää, kun menetyksen raskas koura on sinussa kiinni. Puhuminen helpottaa. Se voi olla vaikka juuri tuo ammattiauttaja.
Onnekseni minulla on sisaruksia, joiden kanssa voin puhua veljestäni. Me kaikki olemme siinä asiassa samassa veneessä. Siitä on valtavasti apua, kun ei tarvitse selittää tuntemuksiaan, sisar tai veli tietää jo puolesta sanasta, mitä aion sanoa.
Voimahalaus sinulle, ystväni!
Ehkäpä näillä "ystävillänikään" ei sit ole ollut helppoa auttaa. Kaipa se auttavan rooli on vaikeaa yhtälailla kun ei tiedä miten voisi edes auttaa ja just nimenomaan koska ei ole omaa kokemusta.Ne vaan ajattelee että mun pitäisi osata pyytää heiltä apua. Oon kyllä sanonut ettei mikään muu ole mua auttanut kun se,että he ovat olemassa ja se että he ovat kuunnelleet. Nyt ne ei jaksa enään sitäkään. Kun yksi niin päätti, päätti koko piiri tehdä sen yhdessä. Tiiän et ei ne oo mua hylännyt, mutta tuntuu silti hiukka kurjalta, ettei voinut pitää turpaansa kiinni. Kai se on normaalia kun oma perse on turvassa niin ei halua enään paskaa sitten kuullakkaan.
Kävin juttelemassa ammattiauttajan kanssa 10 kertaa ja ryhmäkeskustelussa kerran kaikkien joita se kosketti ja satutti. Tän psykiatrin (?) kanssa juteltiin ja hän ei, niinkuin en minäkään kokenut enään tarvitsevani ammattiapua,menihän mulla ja menee vieläkin olosuhteisin nähden hyvin. Pitää mennä vissi tonne nuoret lesket loossiin tsekkaamaan. Se että kukaan ei ymmärrä ja tuomitsee on kauheeta.Varsinkin kun sen tekee omat ystävät (?). On minulla ihana lapsemme, joka kyllä on se valo mun elämässä jo jonka takia tekisin mitä vaan. En jää tuleen makaamaan ja päätin itseni ja lapseni takia, että käytän kaikki oljenkorret että pääsisin taas täysin ruotuun ja kokisin rauhan ja tuntisin,että pystyisin iloitsemaan ilman sitä möykkyahsistusta tuolla sisällä-aidosti, ilman kilpeä.
Meneppäs kirjautumaan "nuoret lesket" yhteisöön. Siellä on monia, jotka ovat käyneet läpi noita samoja tuntemuksia.
minäkin tunsin aluksi, ettei ketään tajua ja vaikeahan sitä tajuta on ellei ole kokenut jotain vastaavaa. Sen takia tälle palstalle välillä kirjoittelen tai tunnen ainoan tuntemani lesken kanssa minun lisäkseni.
Suurimmalle osalle ihmisistä on ns. turha koittaa puhua jos on nuori leski, ei ketään tajua.
Tiedän vuoristoradan ja siihen ei auta pösilöiden kommentit jos noin ajattelet niin vedän sua turpaan...joo siispä oon hiljaa...ompa hienoa
Luulen ymmärtäväni.
Asuin ulkomailla, ja menetin kaverini siellä. Hän kuoli nuorena auto-onnettomuudessa. Siitä on kulunut kohta 2v, itken edelleen. Se sattuu vielä niin paljon. Nyt kun asun taas Suomessa, tuntuu vaikealta puhua kavereille asiasta, koska kukaan muu ei tuntenut tätä kaveria. Kyllä he aikansa kuuntelivat ja arvostan sitä, mutta nykyään kukaan ei tunnu enää jaksavan kuunnella. Sain itse asiassa vähän aikaa sitten kuulla, että muutama kaverini oli todennut että "se suurentelee asiaa", "se hakee vaan huomiota", "luulisi että olisi päässyt jo yli!".
Olen yrittänyt vähentää asiasta puhumista. Joskus tuntuu niin yksinäiseltä, kun ei voi kenenkään kanssa puhua ja jakaa tuntemuksia (paitsi netin kautta niiden ihmisten kanssa, jotka tunsivat ihmisen). Masentaa ja surettaa, joskus raivostuttaa. Haluaisin vaan puhua ja että joku kuuntelee, mutta enää en uskalla edes mainita koko ihmistä. Joskus iskee sellaisia raivopuuskia, että tekisi mieli sanoa kavereille kovat sanat. Varsinkin niille, jotka ovat sanoneet että "kyllä jo pitäisi alkaa päästä tosta yli!". Tiedän kuulostavani ylimieliseltä typerykseltä, mutta välillä tuntuu että he eivät tiedä mistään mitään, mitä oikeutta heillä on sanoa mulle että pitäisi päästä jo yli, kun he eivät ole ikinä menettäneet ketään. Toisaalta kyllä hävettää tällaiset ajatukset, koska antaisin mitä vaan jotta en itsekään olisi menettänyt tätä kaveria. En tod. halua miksikään kärsiväksi martyyriksi heittäytyä, joskus vaan purkaudun.
Kyllä se tästä. Vaikka edelleen itkettää, surettaa ja on kamala ikävä, kyllä tajuan että hän on poissa. Joskus vaan tahtoisi puhua asiasta...
Toi on tosi loukkaavaa tai ainakin mä aloin kyseenalastamaan ystävyyden vahvuutta toisten puolelta ku tollasta kuulee. Mut ei voi tietää ku on ite eläny pumpulissa, eikä oo tapahtunu mitään vastaavaa. Mut silti, eikö silti pitäs edes yrittää ymmärtää?Eikä se mun mielestä oo ylimielistä aatella noin.Fakta mikä fakta.
Mä oon sanonut kyllä kaikille et mä en kaipaa mitään sääliä ja et kyl mä pärjään. Ja se et oon pärjännyt, ni johtuu suurilta osin heistä, mut nyt kun on asiota tullut selville, en enään kyllä tiedä mitä niistä aattelisin.
Noita raivonpuuskia tulee kyllä ajoittain ja sen voi laukasta ennen ihan naurettavana pidetty juttu. On tää ihmismieli aika ihmeellistä. Miten voi osittain kaikki ajatuksetkin muuttua päinvastaiseksi kuinka ennen olisi asiat järkeilly. Sit jonain päivänä menee ihan hyvin, ei itketä, alkaa olemaan parempi mieli, pystyy jopa nauttimaan siitä mitä on jne...Mutta sitten hetkessä se voi muuttua ja mikä fiilis! Se on kuin salama kirkkaalta taivaalta olisi iskenyt ja se paha olo vaan kaivaituu sisään, eikä sitä saa kuin itkemällä ja puhumalla ja huutamalla pois. Se on niin ihmeellistä miten mieli voi muuttua noin äkkiä ääripäästä toiseen.
Onko sulla tullut pelkoa siitä ettet ikinä palaa ns.normaaliksi? Mulla tulee aikaajoin sellainen tunne,että oon mennyt pilalle, enkä koskaan palaa ennalleen. Sitten toisena päivänä pystyn jopa haaveilemaan paremmasta ja aattelen, että menetys toisi jo ihan reiluuttaan jotain uutta ja parempaa joka "korjaisi". En tarkoita uutta miestä, siihen en rupea, vaan.. JOTAIN.
Ja vaikka en ollut syyllinen siihen, miten mieheni päätti lähteä, jossittelen kuitenkin asioita mitä olisi pitänyt tehdä toisin jne...Ja välillä on syyllinen olo.Paska olo!(huom välillä.)