Kuinka voin ikinä saada sielunrauhaa kun omat vanhempani ovat kohdelleet minua hävyttömästi.
Juoppo isäni on haukkunut ja huutanut, oksennellut ja räyhännyt aina.
Äiti ollut marttyyri ja kerjännyt kaikilta säälipisteitä täydellisenä kodin hengettärenä jolla on kamala juoppo mies, minä hänelle "psykiatrina" toiminut ja ollut monen monta kertaa henkisenä ja käytännön tukena avioeroa varten joka on ollut pelkkää puhetta vain, siisei aikomustakaan erota koskaan vaikka "asuntoja on etsitty, autoon tavaroita pakattu, kerran jopa teltan kanssa lähdetty uhmakkaaasti" jne jne...
Mitään ei ole koskaan anteeksi pyydetty vaan vanhempani luulevat ihan oikeasti että ovat koko suvun älykkäin pari, se "kukkoilu" on jotain aivan uskomatonta..jopa omia lapsiaan arvostellaan negatiiivisesti eikä heissä itsessään ole mitään vikaa!
Koskaan ei ole kannustettu elämässä eteenpäin, mottona on: "mitä kurjempi elämä niin hyvä niin" ei siis suoranaisesti sanottuna mutta tavallaan näin ovat ilmaisseet, esim: omille haaveilleni ns: siisitistä naiselle sopivasta sisätyöstä on hymähdelty..eihän sellainen käy vaan työn pitää olla jotain "kurjaa ja raskasta".
Miljoona kertaa on tuntunut siltä että hyvin ei saa mennä tai isi ja äiti kääntävät selän, aina kun olen jotain yrittänyt ja iloinnut on piilovittuiltu tai kostettu esim: niin ettei haluta olla tekemisissä minun kanssani.
Kun alkoi olemaan seurustelu elämää niin minuun alettiin suhtaumaan lutkamaiseti, ei siis suoranaisesti vaan taas sitä kyräilyä ja sellaista "hiljaista mielenosoitusta", hirveän vaikea selittää näitä asioita mutta ihmettelen miksi tehdään lapsia jos heitä ei osata kasvattaa rennolla ja iloisella elämänasenteella rakastaen
Uusi piirre äidissäni on kateus, ties kuinka kauan ollut mutta nyt vasta vanhemmalla iällä olen huomannut sen, miten oma äiti voi kadehtia omaa tytärtään?!?!
Haukkumisia ja halveksuntaa ym. voisin kirjoittaa vaikka kuinka paljon mutta en jaksa.
Vaikenita on se etteivät he myönnä tehneensä mitään väärrää...
Juoppo isäni on haukkunut ja huutanut, oksennellut ja räyhännyt aina.
Äiti ollut marttyyri ja kerjännyt kaikilta säälipisteitä täydellisenä kodin hengettärenä jolla on kamala juoppo mies, minä hänelle "psykiatrina" toiminut ja ollut monen monta kertaa henkisenä ja käytännön tukena avioeroa varten joka on ollut pelkkää puhetta vain, siisei aikomustakaan erota koskaan vaikka "asuntoja on etsitty, autoon tavaroita pakattu, kerran jopa teltan kanssa lähdetty uhmakkaaasti" jne jne...
Mitään ei ole koskaan anteeksi pyydetty vaan vanhempani luulevat ihan oikeasti että ovat koko suvun älykkäin pari, se "kukkoilu" on jotain aivan uskomatonta..jopa omia lapsiaan arvostellaan negatiiivisesti eikä heissä itsessään ole mitään vikaa!
Koskaan ei ole kannustettu elämässä eteenpäin, mottona on: "mitä kurjempi elämä niin hyvä niin" ei siis suoranaisesti sanottuna mutta tavallaan näin ovat ilmaisseet, esim: omille haaveilleni ns: siisitistä naiselle sopivasta sisätyöstä on hymähdelty..eihän sellainen käy vaan työn pitää olla jotain "kurjaa ja raskasta".
Miljoona kertaa on tuntunut siltä että hyvin ei saa mennä tai isi ja äiti kääntävät selän, aina kun olen jotain yrittänyt ja iloinnut on piilovittuiltu tai kostettu esim: niin ettei haluta olla tekemisissä minun kanssani.
Kun alkoi olemaan seurustelu elämää niin minuun alettiin suhtaumaan lutkamaiseti, ei siis suoranaisesti vaan taas sitä kyräilyä ja sellaista "hiljaista mielenosoitusta", hirveän vaikea selittää näitä asioita mutta ihmettelen miksi tehdään lapsia jos heitä ei osata kasvattaa rennolla ja iloisella elämänasenteella rakastaen
Uusi piirre äidissäni on kateus, ties kuinka kauan ollut mutta nyt vasta vanhemmalla iällä olen huomannut sen, miten oma äiti voi kadehtia omaa tytärtään?!?!
Haukkumisia ja halveksuntaa ym. voisin kirjoittaa vaikka kuinka paljon mutta en jaksa.
Vaikenita on se etteivät he myönnä tehneensä mitään väärrää...
Vastaukset 11
Vanhimmat
Et suinkaan ole yksin, meitä on kuule monta.
Oletko lukenut Tommy Hellstenin Virtahepo olohuoneessa? Kyllä porasin kauheasti kun luin sen, siinä oli niin monta kohtaa jotka tunnistin omasta elämästäni.
Kerran aikuisena olen sanonut äidilleni (sille marttyyrille) että on ihme, ettei kukaan meistä lapsista ole tehnyt itsemurhaa, niin kamalaa oli elämämme. Ei hän siihen mitään vastannut, hänhän oli "uhri". Ei voi keskustella mistään tuommoisen kanssa.
Muista kuitenkin, että sinulla on oma yksilön arvosi joka ei ole riippuvainen siitä, minkälaisia vanhempasi ovat. Tee pesäero heti kun voit! (Usko kokenutta. Itse pidin valitettavasti yhteyttä aivan liian kauan kuunnellen äitini ruikutusta ja maksellen sisaruksieni laskuja yms.)
En tiedä ikääsi, mutta jos et asu enää kotona, niin lopeta yhteydenpito kokonaan. Tai olet sen ikäinen, että sinulla on mahdollisuus muuttaa pois, niin muuta.
Tänään tuli viimeinen pisara.
81-vuotias äitini on haukkunut minua siitä lähtien kun isäni kuoli, käytti minua isän korvikkeena (jonka kanssa aina riiteli).
Olen kuitenkin aina käynyt hänen luonaan, paljon siinä on sitä että sai minut tuntemaan aina syylliseksi.
Jouluaattona taas soitti ja haukkui, meni joulu pilalle. Sitten soitti tänne ja en vastannut.
Ajattelin kuitenkin soittaa ja sanoa, että nyt et enää hauku (siis olin ajatellut, että oli yrittänyt soittaa ja pyydellä anteeksi).
No soitin ja sanoin että tuli taas paha mieli ja että yritä nyt jatkossa olla haukkumatta kun olet jo 81-vuotta jne.
Ei edes ymmärtänyt, sanoi vain että kyllä hän sanoo ja että on se vain kuunneltava jne
Eli ei edes itse huomaa mitään. On täysin narsisti vielä 81-vuotiaana.
Tämä oli kuitenkin se viimeinen tippa.
Oloni on huojentunut, kun kaikesta huolimatta yritin vielä ja soitin.
Mutta se olikin sitten se viimeinen kerta.
Eläköön vaikka 100-vuotiaaksi, mutta en mene enää haukuttavaksi ja en soita.
Hän on myös tehnyt itsensä marttyyriksi kaikki vuodet. No. kaikki tietää miten, sama stoori.
Kun täytti 50- vuotta niin rupesi "tekemään kuolemaa", jos jotain oli eri mieltä, niin heti tuli "sydänkohtaus".
Minun pitää vain päästä tästä yli.
Ei ole siskoja eikä veljiä. Serkkujen kanssa olen voinut jutella tilanteesta, tietävät kaikki minkälainen on ollut.
Miten muut ovat päässeet yli?
On koko ajan tämä "kun kohta kuolee"- momentti.
Kaikkihan me kuolemme, miksi joku akka olisi poikkeus? Harmi vain kun juuri tuollaiset veemäiset tavallisesti elävät niin hirveän kauan.
Mulla on kanssa äiti joka on vihjaillut pian kuolevansa varmaan ootas noin 35-40 vuotta. En muista enää milloin se syyllistäminen oikein alkoi.
Tiedä vaikka lapset kuolisivat ennen ilkeää äitiään...
pistä välit poikki ennenkuin alat syyttää itseäsi ja luisut alamaihin.niin minäkin pistin välit poikki ja nyt on arvostusta tullut. vuosiahan siinä meni mutta kannatti.anopille sama temppu.
On siinä yksi hyvä, jota et ehkä kykene näkemään, koska asianosaisena olet ns. liian lähellä sitä sokeuspistettä. Ainakin opit elämää. Se se vasta arvokas asia on elämässä, sillä ihminen ei opi elämästä yhtään mitään, ellei ole omia kokemuksia.
Niin tuttua kirjoittelua oudosta vanhemmuudesta. Jota ei voi lapsi ymmärtää. Mikä tämä kumma suomalainen asetelma oikein on? Omat lapset koetaa pahimmiksi *kilpailijoiksi*. Vanhemmat eivät voi iloita lapsensa menestyksestä. Saati, että kannustaisivat jotenkin jälkikasvuaan, jonka/jotka ovat maailmaan saattaneet.
Kadehditaan, parjataan, alistetaan ja urakalla mitätöidään kaikki mahdollinen lapsen tekeminen. Onneksi omat lapset voi kasvattaa terveemmältä pohjalta, kun on kerran tämän *koulun* käynyt.
Kysypä laajemmin: Mikä tämä yhteiskunta on, jossa kukaan ei tunnu välittävän toisesta?
Lapsia laiminlyödään, puolisoa hakataan, vanhuksia kohdellaan kaltoin. Esimerkkejä voi lukea päivän lehdestä. Maassa makaavaa potkitaan, joukolla käydään yhden kimppuun ilman syytä.
onko tällä kansalla todellakin näin huono itsetunto ettei eletä eikä anneta toistekaan elää.
Liiskataan itsensä hengiltä ja muut ympäriltä myös.
Katkaise välit vanhempiisi. Muuta pois kotoa ja älä pidä heihin mitään yhteyttä enää. Kukaan ei ansaitse kertomaasi kohtelua. Voit vain sanoa vanhemmillesi suorat sanat ja kääntää heille selkäsi loppuelämäksesi. Älä katkeroita mieltäsi vanhemmillasi, mieluiten unohda heidät. Pidä huolta, ettet jatkaa heidän "perintöään" lasten kohtelussa, kun perustat oman perheen.
Ihmiset joiden piti olla voimavarani, veivätkin kaikki voimani sairastumiseen asti. Edelleenkin toivoisin, että välit heihin olisivat kunnossa, mutta eivät koskaan tule olemaan ja yksin on elettävä.