Mitä mieltä olette? Kun vahinko on jo sattunut, niin mitä on järkevintä tehdä?
Oon surustellu nyt 9 vuotta normaalissa parisuhteessa, eli ylämäki-alamakisuhteessa. Itellä oli parin kuukauden suhde yli 3 vuotta sitten ja tunnustin sen omantunnontuskissani ja kiinnijäämisen pelossa ja lopetin koko irtosuhteen. Siitä tietenkin seurasi kuukausien riitoja ja minun haukkumistani ja syyllistämistä (ylläri, ja kyllä olen syyllinen ja kusipää). Mutta sovimme kuitenkin, että jatketaan tätä suhdetta, koska rakastan tyttöystävääni todella paljon ja hän minua ja että koitetaan päästä yhdessä yli tästä kaikesta.
No, kuinkas ollakkaan. Viimeisten kolmen vuoden aikana jokainen pikku väittely on päätynyt silloiseen pettämiseeni ja siihen kuinka olen psykopaatti kun teen moista. Ja luottamus on täysin mennyt. Yhdessävälissä tyttöystäväni petti minua, mutta en tietenkään voinut suuttua koska olin tehnyt saman. Kaikkein naurettavin syytös häneltä oli, että harrastan kesämökillä ryhmäseksiä serkkujeni kanssa!! Kaikenlaisia syytöksiä tuli 2 - 3 viikon välein. Näiden viimeisten kolmen vuoden aikana kohteliaisuus lähti suhteesta täysin jatkuvan syyttelyn ja epäilyjen takia, vaikka hyviä aikojakin on ollut ja rakastan edelleen tätä naista. Ja nyt lopulta tuli ero.
Lopputulos: Mielestäni kannattaa kiistää kaiken aina loppuun asti! Tai sitten lopettaa koko suhde ajoissa, koska nämä kolme vuotta eivät olleet sen arvoisia.
Mitä mieltä itse ootte? Kokemuksia?
PS. Pettäminen on aina väärin, enkä puollusta sitä, mutta kun maito on jo kaatunut...
Oon surustellu nyt 9 vuotta normaalissa parisuhteessa, eli ylämäki-alamakisuhteessa. Itellä oli parin kuukauden suhde yli 3 vuotta sitten ja tunnustin sen omantunnontuskissani ja kiinnijäämisen pelossa ja lopetin koko irtosuhteen. Siitä tietenkin seurasi kuukausien riitoja ja minun haukkumistani ja syyllistämistä (ylläri, ja kyllä olen syyllinen ja kusipää). Mutta sovimme kuitenkin, että jatketaan tätä suhdetta, koska rakastan tyttöystävääni todella paljon ja hän minua ja että koitetaan päästä yhdessä yli tästä kaikesta.
No, kuinkas ollakkaan. Viimeisten kolmen vuoden aikana jokainen pikku väittely on päätynyt silloiseen pettämiseeni ja siihen kuinka olen psykopaatti kun teen moista. Ja luottamus on täysin mennyt. Yhdessävälissä tyttöystäväni petti minua, mutta en tietenkään voinut suuttua koska olin tehnyt saman. Kaikkein naurettavin syytös häneltä oli, että harrastan kesämökillä ryhmäseksiä serkkujeni kanssa!! Kaikenlaisia syytöksiä tuli 2 - 3 viikon välein. Näiden viimeisten kolmen vuoden aikana kohteliaisuus lähti suhteesta täysin jatkuvan syyttelyn ja epäilyjen takia, vaikka hyviä aikojakin on ollut ja rakastan edelleen tätä naista. Ja nyt lopulta tuli ero.
Lopputulos: Mielestäni kannattaa kiistää kaiken aina loppuun asti! Tai sitten lopettaa koko suhde ajoissa, koska nämä kolme vuotta eivät olleet sen arvoisia.
Mitä mieltä itse ootte? Kokemuksia?
PS. Pettäminen on aina väärin, enkä puollusta sitä, mutta kun maito on jo kaatunut...
Vastaukset 4
Vanhimmat
No jos tyttöystäväsi ei kolmessa vuodessa ole asian yli päässyt, niin pääsekö ikinäkään? Sinuna lähtisin läiskimään, molemmille parempi.
Ei kannata tunnustaa, mikäli salasuhde ei jatku eikä se muuta tunteita omaa kumppania kohtaan.
Sori en lukenut ihan loppuun viestiäsi, eli ehkä kaikille paras että ero tuli!
Ikinä ei pidä mennä tunnustamaan, ei koskaan, tämä on aivan alkeita! Kuolinvuoteellanikin vannon etten ole koskaan pettänyt!
ja kysymättäkin. Ehkä siksi, että oli huono omatunto. Ehkä siksi, että mietin, että on parasta tunnustaa "tuoreeltaan" kuin kenties sen jälkeen, että joku pöpö pesiytyisi perheeseen ja tunnustaminen olisi myöhäistä.
Kenties myös siksi, että olin väsynyt. Väsynyt vuosikausien itsekkyyteen, välinpitämättömyyteen, haluttomuuteen puhua yhdessä parisuhteemme ongelmista (jotka minusta olivat merkittäviä - miehen mielestä ei: koska elimme "hänen säännöillään"). Minulle oli siis oikeastaan jo melkein yhdentekevää, johtaisiko tunnustaminen eroon. Minä siis tunnustin.
Toisin kävi. Mies ei syyllistänyt. Hän heräsi vihdoin tajuamaan ja tunnustamaan, että todellakin oli laiminlyönyt minua ja minun tarpeitani hyvin pitkään aikaan. Hän oli kenties saanut jonkinlaista henkistä tyydytystä kyykyttämisestä, ken tietää, mutta nyt, kun tuloksena olikin uskottomuus ja kenties vaimon lähteminen toisen miehen matkaan, muuttui miehen suhtautuminen täysin.
Onko tämä "uusi vanha mieheni" nyt pysyvästi uudenlainen - sen näkee sittemmin.