Pitkäaikaisella avopuolisollani puhkesi täysin yllättäen noin puoli vuotta sitten vakava krooninen sairaus. Vaikka sairaus on myöhemmin saatu melko hyvin kontrolliin, välimme eivät ole ennallaan. Olemme vieraantuneet toisistamme, ja hänen sairautensa ällöttää minua. Lisäksi suhdettamme ovat repineet rajut riidat. En ole pystynyt hyväksymään sitä, että hän kärsii sairaudesta todennäköisesti koko loppuikänsä. Tunnen huonoa omatuntoa siitä, etten ole pystynyt olemaan hänen tukenaan vaikeina hetkinä. Minulla on koko ajan jalka kynnyksellä ja kassit pakattuina. Olen harkinnut suhteen lopettamista jo useasti, mutta vanhat muistot vievät aina vähän eteenpäin ja antavat toivoa.
Ennen sairastumista meillä meni hyvin, olimme menossa naimisiin. Pitäsikö ajatella, että kyllä se siitä, kaikkeen tottuu, vaiko lähteä vain kävelemään? Olenko raukkis, jos häivyn? Hän ei voi sairaudelleen mitään, mutta miten minä voisin muuttaa suhtautumistani? Olen ottanut kyllä selvää sairaudesta, mutta taitaapa olla niin, että tieto tosiaan vain lisää tuskaa. Mitä tekisitte minun asemassani?
Ennen sairastumista meillä meni hyvin, olimme menossa naimisiin. Pitäsikö ajatella, että kyllä se siitä, kaikkeen tottuu, vaiko lähteä vain kävelemään? Olenko raukkis, jos häivyn? Hän ei voi sairaudelleen mitään, mutta miten minä voisin muuttaa suhtautumistani? Olen ottanut kyllä selvää sairaudesta, mutta taitaapa olla niin, että tieto tosiaan vain lisää tuskaa. Mitä tekisitte minun asemassani?
Vastaukset 16
Vanhimmat
yllättävä reaktio sinulta. Sinua ahdistaa, mutta ei sen takia mitä puolisosi joutuu kärsimään, vaan sen takia että sinua ällöttää hänen sairastumisensa ja sairautensa.
Empatian puutteesi on ainakin minulle hieman vaikeaa ymmärtää.
Koska en tiedä sinusta mitään, en asiaan pysty muuta sanomaan kuin että voisit ehkä jutella jonkun ammattilaisen kanssa reaktiostasi.
Kysyt, oletko raukkis jos lähdet kävelemään. No et sinä ainakaan mikään arkipäivän sankari ole. Tuskin kukaan toivoo kohdalleen sinunkaltaistasi kumppania, joka ajattelee hylkäämistä silloin, kun toinen tarvitsee sinua ehkä enemmän kuin koskaan. Et varmaan itsekään toivoisi.
Tuskin kukaan sinua kuitenkaan tuomitsee siitä, ettet kykene pysymään kumppanisi rinnalla. Onhan se inhimillistä, vaikkakaan ei ihailtavaa.
Sinun itsesi ja tulevaisuutesi kannalta olisi kuitenkin tärkeintä, että selvität, miksi reagoit toisen onnettomuuteen ällötyksellä.
Raukkis olet jos ET häivy, kun kerran muualla olisit tyytyväisempi.
Hanki nuori ja terve puoliso, ja jatka elämääsi.
Minkähän ikäinen lienet ? Epäkypsä ja vielä pahempi ällötys kuin kysyjä. Se "nuori ja terve" voi myös sairastua, mitä sitten ehdotat tekemään. Sinunlaisiasi henkisesti tyhjiä on valitettavasti liikaa maailmalla.
Tekstistäsi ei käy ilmi ikäsi. Sairaus on aina henkisesti kova kolaus, niin sairastuneelle kuin läheisillekin, kun on vakavasta kyse. Nuorella iällä aihe on vielä raskaampi, kun elämänkokemus puuttuu eikä vielä odoteta vakavia asioita.
Sinulla on kasvun paikka edessä. Jos lähdet karkuun, helpompaan olotilaan, et ikinä kasva etkä kehity ihmisenä - ihmiseksi. Kyllä sinun pitää selvittää ensin, miksi sinä suhtaudut niin kuin suhtaudut, miksi sinua "ällöttää". Kun saat sen selville, niin sitten voit uudestaan miettiä, haluatko ja onko tilanne sellainen, että on lähdön paikka.
Mieti myös minkälainen tilanne olisi, jos sinä olisitkin se, joka sairastuu ...
Olen samoilla linjoilla kirjoituksesi kanssa. Henkistä kasvamista tuo tilanne todellakin tarjoaa ja vaatii molemmilta. Parisuhteessa kumppani valitaan aina siinä uskossa ja toivossa, ettei mitään sairausdraamaa tms. koskaan tule eteen. Siksi harva osaa edes kuvitella mitä tekisi jos sellanen tilanne yhtäkkiä olisikin todellisuutta.
Mun mielestä se, että pysyy siinä toisen rinnalla, siitäkin huolimatta ettei hän voi enää olla se sama terve yksilö johon muinoin rakastui, on juuri sitä rakkautta jota jokainen meistä toivoo itsestään ja siipastaan löytyvän tollasen tilanteen eteen tömähtäessä. Ei kukaan halua, että joku sairaus vaan tulee ja muuttaa kaiken. Me halutaan ohjailla ja hallita omaa elämäämme joten puolison sairastuessa herää väkisinkin tarve antaa periksi ja "jatkaa omaa elämää" jottei tarvis muuttua itsekin sen uuden elämäntilanteen mukana.
Mutta ei myöskään se sairastunut osapuoli tee mitään ihmisellä, joka ei kerta kaikkiaan vaan pääse sinuiksi sen uuden tilanteen kanssa. Sairastuneen koko elämä pyörii aluksi vain sen itsen ja sairauden ympärillä, ja siinäkö sitten vielä toista paijaamaan... Siksi voin kuvitella ne riidat joista aloittaja kirjoitti. Se sairaus on kamala pettymys molemmille ja jo sen pettymyksen käsittely rassaa parisuhdetta. Mutta pitääkö antaa periksi jo heti alussa? Mitäs jos sen oman elämän tarkoitus on nimenomaan oppia tukemaan sairastunutta rakasta...?
Tunnen yhden ihmisen joka jätti MS-tautia sairastavan puolisonsa sillä asenteella, että "mä en sovi hoitajaksi." Siis pelko voitti sen puolison mielessä. Eron jälkeen olen tavannut molempia ja pannut vaan merkille, ettei se lähtenyt osapuoli vaikuta pystyvän olemaan onnellinen sittenkään, vaikka on jo uusi perhe ja kaikkea.
Siispä, jos päättää poistua paikalta, pitää sekin päätös ensin käsitellä kunnolla ja realistisesti, ettei siitä syntyvä syyllisyydentunne tee katkeraksi. Ja se käsittely vie paljon aikaa, kenties yhtä paljon kuin päätös jäädä siihen puolison rinnalle oppimaan uutta, niin itsestään kuin siitä puolisosta ja sen sairaudestakin.
voi pakottaa eikä kukaan pelkästään yleisen mielipiteen takia voi alkaa omaishoitajaksi ,jollei se yhtään kiinnosta ja se on vastenmielistä. Jos tällaisella asenteella alkaa hoitaa toista niin se on kamalaa hoidettavalle. Tiedän yhden vaimon, joka lähti ja jätti ja vielä petti puolisoaan, kun tämä loukkaantui ja joutui pyörätuliin. Tuntien tään ihmisen niin ei siitä olis koskaan ollu hoitajaksi, jos se olis alkanut hoitaa miestään niin se olis ollu pelkkää vi...ua potilasta kohtaan siinä olis potilas henkisesti murtunut.
Toisaalta oli hyvä että lähti.
Parempi erota. Puolisosi ei sairauden lisäksi kaipaa mitään kitisevää ja keskenkasvusta teiniä kotiinsa.
Nii-in, sekin on totta: puoliso todella tarvitsisi ihan jotain muuta kotiinsa kuin "kitisevän, keskenkasvuisen teinin". Olet ajatellut asiaa, kiva miehen textiksi. - Mutta ei se ero 'kasvata' sitä teiniä yhtään. Aikuisen ikäisiä lienevät kun ovat / olivat avioitumassa, kyllä kaverin on aika 'kuivata korvantaustat'.
Erohan saattaa tulla jokatapauksessa mutta eikö olisi paree, että sen tekee kaksi oikeasti aikuiseksi kasvanutta, jotka tietävät vastuunsa erotessakin. Osaavat erota oikein, ystävinä, kavereina, pitää yhteyttä erosta huolimatta kun yhteistä elämää on kuitenkin takana. - Miksi kaverin pitäisi 'lyödä' lyötyä, sairastunutta, vielä lisää? Eikö ihminen (mies) muuhun pysty?
Olen myös sitä mieltä että ota hatkat. Puolisollasi on varmasti ihan tarpeeksi vaikeaa ilman sinuakin, ja sinä siinä vielä kitiset.
Oikeasti, tuollaisia ihmisiä pitäisi lyödä. Kovaa.
Suosittelen ehkä jotain hyvää pariterapauttia ja ajatuksien esiin tuomista. Asut siellä tai ei.
Joo, ehkä toi on inhimillistä, enkä nyt tiedä, mitä sitten se sairaus on, mutta ilmeisesti kroonistunut ebola tulee mieleen?? Joo, hyvä, ettette mennyt naimisiin, koska sähän et edes tajua, mitä olisit luvannut: siinä kun sanotaan että tahdon myötä ja vastoinkäymisissä kunnes kuolema erottaa, eikä että tahdon ehkä, jos puolisoni pysyy aina terveenä ja kivana, ja mun ei tartte koskaan kärsiä mistään sen jutuista.
"En ole pystynyt hyväksymään sitä, että hän kärsii sairaudesta todennäköisesti koko loppuikänsä."
No, voi, siis SÄ et ole pystynyt hyväksymään. Sori, mun entinen avomies ei kans pystynyt kestämään, kun mut on nuorempana raiskattu ja kärsin siitä sitten silloin vielä painajaisten ym. muodossa. Hän ei halunnut tietää mitään, koska HÄN ei ehkä kestäisi. Vitun luuseri, ei voi muuta sanoa. Ole tai eroa, mutta sä sentään voit valita, se ei voi. Siltä ei kysytä, et hei viittisitkö kestää tän kohtalon, vaan sen on kestettävä ja elettävä. Tottakai sä olet rakkaumainen jo nyt. Tottakai sun asenteesi on täysin hanurista ja sä olet rintamakarkuri, ja mitä sä luulet olevasi? Tottakai sä voit ja sun pitää valita, ja lähde nyt ihmeessä menemään jos toinen oikein ällöttää, mutta älä nyt kerjää sääliä sentään sen takia ja selkään taputuksia, hyväksy ittes, että sä olet sellanen kun olet ja siedätkin hävetä. Vaikka se inhimillistä olisikin.
Se on sen toisenkin parhaaksi, turha siihen on säälistä jäädä, vai luuletko sä kenties olevas sitten ainoa joka sen puolison ikinä enää huolii ja joka sen kanssa voi elää ja sun pitää uhrautua? Ei tarvitse, anna mennä vaan. Nimittäin on eräskin sairas ihminen, jonka rinnalle on siltikin löytynyt puoliso, joka rakastaa, vaikka mikä olisi, joten ei sun sentään ittestäs liikoja tarvitse kuvitella. Sä et tue sitä edes ystävänä, sä olet nyt niin sokeutunut tälle tilanteelle, että mieti se sun ystävänä, noinko sä tekisit? Ei pelkästään se, että sä harkitset eroa, vaan se, että sä vaan käännät selkäs.
Sairaus pelottaa ja sairaudet on epämiellyttäviä, mutta kun ne kuuluu ihmisen elämään, ja mä ymmärtäisin, jos sä oisit kamalan nuori ja kokematon, ehkä sä olet, ettei ole oikein nähnyt mitään, silloin sitä herkästi tuomitsee ja asiat kuvottaa. Mutta jos sä olet jo aikuinen ja sulla on vertauspohjaa, niin sitten sun pitää jokatapauksessa ryhdistäytyä.
No, siis, kuten sanottua, inhimillistä. Siinä se. Mutta ei siitä huolimatta joka asiaa ymmärtää tarvitse eikä siitä kiitoksia sada. Pitää ottaa itsekin vastaan se, mikä tulee. Sä pyörit lähinnä itsesäälissä ja mietit itseäsi. Kaikilla mahdollisilla tavoin. Sä et edes tajua, että ehkä sen toisen ois parempi ilman sua siinä haastamassa riitaa ja ällöttelemässä, ja kitisemässä. Sä et edes tajua, että todella, puolison sairastuminen on rankkaa myös sille, joka ei sairastu, mutta ei se sentään ole ihan pääosassa kuitenkaan. Ja siis, usko pois, mä ymmärrän, että toi on rankkaa ja vaikeeta (sullekin), mutta nyt sä kyllä pyörit jotenkin ihan väärien ajatusten kanssa.
Sä joudut nämä asiat käsittelemään joka tapauksessa, voi nimittäin olla, että sun uusikin puoliso sairastuu, ja sille sä et mahda mitään.
Suosittelisin parisuhdeterapiaa teille, vaikka eroaisitte. Nimittäin tosta jää todella paskan maku suuhun molemmille jos te eroatte noin. Ja usko huviksesi, se tulee suakin vainoamaan, koska tosiaan, vaikka toi ois se juttu, mihin teidän suhde päättyy, ja ne riidat, niin et sä voi noin puukottaa ihmistä selkään, kyllä teidän täytyy parempaan pystyä.
Puoli vuotta on kuitenkin lyhyt aika ja kuten sanoit sairaus on saatu suht hyvin kontrolliin.... Ehdottaisin, että odotat vielä, keskitytte niihin ihaniin ja mukaviin asioihin, joista ennenkin olette yhdessä nauttineet ja tilanteen mukaan kokeilette uusia asioita yhdessä.
Elätte edelleen molemmat sopeutumisvaihetta sairauden suhteen, eikä siitä ole tullut kummallekaan vielä arkinen ja luonnollinen asia. Ajan myötä, joko opit tai et elämään sen asian kanssa, mutta puolen vuoden jälkeen "kriisistä" (sellainen se ilmeisesti kuitenkin oli) et osaa siihen vielä vastata.
Raukkis et mielestäni ole (muista vastauksista huolimatta), et vain osaa varmaan käsitellä sitä, eikä taida tuttujakaan olla, joilla olisi samantapaisia kokemuksia. Ihminen, joka ei ole moista kokenut ei ole mielestäni kovin jäävi haukkujakaan sinulle antamaan.
Suosittelisin, että menisit juttelemaan jollekin ammattiauttajalle pahasta olostasi, se voi myöskn olla se mikä teidät ajaa erilleen, ei niinkään itse sairaus.
Anna itsellesi aikaa käsitellä asiaa rauhassa, eiköhän pohjimmiltaan kumppanisikin ymmärrä järkytyksesi.
Älä lähde hyvästä suhteesta hätiköden, voit haluta siihen vielä takaisinkin. Aikaa se ottaa, mutta toivottavasti se on sen väärti :)
Kaikkea hyvää teille, ei se paha olosi varmasti helpota, vaikka sairaudesta pääsisit eroon, menettäisit silti sen miehen, jota kuitenkin rakastat.
Haaa, ma olen pitänyt aloittajaa miehenä. Luin 'alustuksen' uudestaan, jooo, ei siinä sanota kummasta puolesta on kyse. Onko mulla siis asennevamma?
Jopas täällä on hienoja ihmisiä kommentoimassa...Varmasti kaikki noista arvostelijoista alkaisivat itse omaishoitajiksi tai vähintäänkin pysyisivät puolison rinnalla vakavankin sairauden sattuessa, joopa joo...oikein näen sädekehät päiden yläpuolella!
Helppoa on olla maalla viisas kun merellä sattuu vahinko eli ei teistä kukaan osaa edes kuvitella OIKEASTI, mitä tekisitte puolison sairastuessa. Jokainen ihminen on yksilö ja erilainen ja käsittelee asiat omalla tavallaan. Eikä kenelläkään ole oikeutta tuomita toisen ratkaisua, suuntaan tai toiseen.
Kuka tahansa voi sairastua vakavasti ja/tai pysyvästi, ihan kuka tahansa. Vie aikansa tottua ajatukseen ja opetella elämään sairauden kanssa, niin sairastuneen itsensä kuin puolison ja muidenkin läheisten. Mutta jos puolisosta tuntuu siltä, ettei kestä tilannetta, niin ei mikään pakota suhteessa pysymään. Sen enempää ketään syyllistämättä totean, että parempi lähteä kuin jäädä puoliväkisin, ainakaan ympäristön (kuvitellun) painostuksen vuoksi. Ei sekään helpota sairastuneen oloa, jos tietää että toinen on vierellä vain velvollisuudesta.
Anna itsellesi aikaa ja pyri saamaan keskusteluapua lähipiirin ulkopuolelta. Vaikuttaa siltä, ettet (vielä) osaa käsitellä asiaa eikä se ole mikään ihmekään. Vakava sairaus on aina kriisi. Vain sinä itse tiedät, mihin voimasi riittävät. Älä tee hätiköityä päätöstä suhteen lopettamisesta, mutta älä jää vuosiksi katkeroitumaan jos ahdistus vain jatkuu.
Kyseessä on SINUN ja puolison (vaikkette naimisissa olekaan vielä) elämä, ei näiden sankarikommentoijien.
Etkö sinä lukenut "sankarikommentoijien" tekstejä ? Vai etkö sinä ymmärtänyt ? Ja sitten sanot, että et "syyllistä ketään". Hah !
Lässyn lässyn lää "te ette tiedä" ai jaa, ja sinäkö tiedät, mitä muut kommentoijat ei tiedä, ja sinä sitten tiedät? Lähes jokainen sanoi, että inhimillistä, mutta perseestä että sun mielestä ilmeisesti tosi kiva juttu? Kyllä sä oletkin melkonen ymmärtäjä ja täysin muitten yläpuolella, joopa joo. Että eiköhän se teennäisyyden sädekehä loista ihan sun oman pään yläpuolella, jos nyt yhtään luit mitään tai edes mitä itse kirjoitit.
Jopas sä olet hieno ihminen kun näin pystyt ymmärtämään ja ilmaisemaan itseäsi niin kovin viisaasti, ihan tässä ihmetyttää, että kuinka paljon sä varmaan oletkaan maailmaa nähnyt.
:D Just joo. Taisit lukea hieman valikoiden ja niin kovin itsellesi sopivasti. Mutta ainahan se jostain löytyy syy nostaa itseään hieman, vaikka sitten täältä.