Olen parisuhteessa josta meillä on yhteinen lapsi (kohta 3 vuotta). Nykyisin minusta tuntuu, että olen vain äiti, joka pitää huolta kodista ja taloudesta. Mieheni ei enää puhu minulle asioistaan ja mieltään painavista asioista. Jos yritän aloittaa keskustelun se yleensä päättyy sanaharkkaan.
Läheisyyttä ei ole kuin seksin muodossa muutaman kerran viikkoon.
Meiltä katosi parisuhteesta jotain, kun aloimme rakentaa ja alamäki vain jatkui kun saimme perheenlisäystä. Olin käytännössä lapsen kanssa kotona kahdestaan suurimman osan ajasta. Olen kysynyt mieheltäni että onko hän kanssani vain lapsen takia, onko hän onnellinen näin ja että haluaako erota. Vastaus on näihin kaikkiin; en tiedä.
Minä haluaisin yrittää, koska kuitenkin vielä rakastan miestä, mutta tuntuu mahdottomalta kun en saa häntä puhumaan, avautumaan minulle.
Missä vaiheessa menee raja siihen, että olisi itsekästä tehdä ratkaisuja, että itse olisin onnellinen. Vai jatkanko tähän samaan malliin ja huomaan 10 vuoden päästä olevani niin väsynyt, että mikään ei enää huvita. Ei edes enää teeskennellä, että meillä on onnellinen perhe.
Läheisyyttä ei ole kuin seksin muodossa muutaman kerran viikkoon.
Meiltä katosi parisuhteesta jotain, kun aloimme rakentaa ja alamäki vain jatkui kun saimme perheenlisäystä. Olin käytännössä lapsen kanssa kotona kahdestaan suurimman osan ajasta. Olen kysynyt mieheltäni että onko hän kanssani vain lapsen takia, onko hän onnellinen näin ja että haluaako erota. Vastaus on näihin kaikkiin; en tiedä.
Minä haluaisin yrittää, koska kuitenkin vielä rakastan miestä, mutta tuntuu mahdottomalta kun en saa häntä puhumaan, avautumaan minulle.
Missä vaiheessa menee raja siihen, että olisi itsekästä tehdä ratkaisuja, että itse olisin onnellinen. Vai jatkanko tähän samaan malliin ja huomaan 10 vuoden päästä olevani niin väsynyt, että mikään ei enää huvita. Ei edes enää teeskennellä, että meillä on onnellinen perhe.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.