Vaikka kuinka sanotaan, että pitäisi hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, niin eipä se mielialaa
kohota, tai päinvastoin vetää alaspäin aina pukeutuessa, riisuutuessa, vaatteita ostaessa, peilistä
katsoessa, liikuntaa harrastaessa jne. nämä kaksi roikkuvaa lätkää tuossa etumuksessa. En tiedä
voiko ne siitä enää pahemmin pilalle mennä vaikka leikkaus ei onnistuisi täysin, rohkeutta kuitenkin vielä keräilen. Ja rohkeutta mennä konsultaatioon, tuntuu että kai ne sielläkin katsoo että miten on "antanut" rintojen mennä tuohon kuntoon..
kohota, tai päinvastoin vetää alaspäin aina pukeutuessa, riisuutuessa, vaatteita ostaessa, peilistä
katsoessa, liikuntaa harrastaessa jne. nämä kaksi roikkuvaa lätkää tuossa etumuksessa. En tiedä
voiko ne siitä enää pahemmin pilalle mennä vaikka leikkaus ei onnistuisi täysin, rohkeutta kuitenkin vielä keräilen. Ja rohkeutta mennä konsultaatioon, tuntuu että kai ne sielläkin katsoo että miten on "antanut" rintojen mennä tuohon kuntoon..
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hei, mulla oli ihan sama tilanne ja fiilikset viime kesän lopussa, ja lopulta rohkasin itteäni soittamaan konsultaatioon. Vähän itekin arvoin kehtaanko mennä, mutta jotenkin uskalsin. Konsultoija oli todella hienotuneinen ja homma oli nopeasti ohi :)
Nyt on ensi kuussa leikkaus. Jännittää kovasti, vaikka olen itsestäni samaa mieltä, ettei metsempään voida mennä...
Mutta anna mennä, jo tämä tunne että muutosta tulee pian tuntuu mahtavalle!
Hei. Kuulostaa niin tutulta. Itse kävin kohottamassa (pelkästään, ei silikooneja) riipparit lokakuussa tänä vuonna yksityisellä. Jännitin leikkausta ihan hirvittävästi (pelkään, jopa pyörryn pelkän veren näkemisestä), mutta kun jotain kovasti haluaa, jää pelko kakkoseksi. Leikkaus meni upeasti. Se kesti 2,5 tuntia ja olin yön yli sairaalassa. Sain 4 viikkoa saikkua ja teippejä täytyy pitää vielä pitkään, ettei arvet venähdä. Kuvia on otettu ennen ja jälkeen leikkauksen, jopa kesken leikkauksenkin ;) Kuppi kokoni oli ennen leikkausta 75 F ja jotensakin samana ovat nytkin. Muoto vaan on täysin erilainen. Nyt voisin jopa olla ilman liivejäkin (tosin ei vielä), mitä ennen ei tullut kuuloonkaan, kun mahan päällä roikku piiiiitkät nahkapussit.
Eikä siellä konsultaatiossa tartte hävetä mitään. Sitä suurempi muutos mitä roikkuvammat rinnat. Tsemppiä kaikille kohotusta harkitseville.
Itselläni oli myös nahkaläpyskät imetyksien jälkeen. Olin aina kauhistellut silikoneja ja pitänyt sitä erittäin turhamaisena asiana. Mutta joka kerta kuin katsoin peiliin ja näin riipputissini, rupesin melkein itkemään. Kaikillahan imettäminen ei vaikuta kauheasti rintohin, mutt itselläni ei ollut enää jäljellä kuin kaksi nahkapussia. Omia periaatteitani vastaan leikkautin rintani Suomessa. Leikkaus ei ehkä onnistunut niin kuin halusin, mutta korjaaminen ei tule kuuloonkaan. Rahaa ei ole ja en halua enää kokea sitä kipua ja toipumista enää. Arvet ovat siistit, mutta en kehtaa mennä ystävieni kanssa enää saunaan. Pelkään jääväni kiinni..En tiedä kumpi on parempi, kärsiä vai mennä leikaukseen. Jos nyt olisin valitsemassa kokemukseni perusteella, en ehkä enää menisi. Toisaalta ovathan rintani nyt paremmat kuin ennen. Päätös on sinun!
Tosiaan mietittävää asiassa on ensin. Millä tavalla mielestäsi oma leikkauksesi ei onnistunut täysin? Onhan ne arvet silloinkin, kun rinnat pienennetään..eikä ne muille kuulu. Liikaa mystfoidaan koko silikoniasiaa, ne ovat niin yleisiä, ettei pitäisi tuntea niistä häpeää, sen enempää kuin paikoista hampaissa tai väristä hiuksissa jne. Jos josku niitä kritisoi, voidaan sanoa että onneksi itse olet joka suhteessa täysin ja ainoastaan luomu...