Hei!
Olen ollut nykyisen mieheni kanssa reilun 5 vuotta yhdessä ja meillä on puolitoistavuotias poika. Nyt minua on jo jonkin aikaa "ahdistanut" tämä suhde enkä tiedä miksi.. Usein en halua läheisyyttä, en seksiä ja minusta tuntuu, etten ole onnellinen tässä suhteessa. Kuitenkin tunnen rakastavani miestäni ja ero ei tunnu oikealta vaihtoehdolta. Olen paljon pohtinut tätä asiaa ja jonkin verran olemma jutelleetkin.. Olen tullut siihen tulokseen, että tämä voisi johtua siitä, että muutimme pian (5kk jälkeen) yhteen seurustelun alettua eikä meillä ehtinyt olla ns. rakastumis-/huumavaihetta kauaa. Lisäksi emme ole oikeastaan matkustelleet tai tehneet muuta "jännää" yhdessä ennen lasta eli yhteiset vähän erilaiset kokemukset puuttuvat. Ja nyt kuitenkin elämä on sitä tavallista arkea, työtä ja kodinhoitoa. Haluaisin vain kuulla onko muilla samanlaisia kokemuksia ja ovatko ne hävinneet joskus vai miten kävi??

Vastaukset 4
Vanhimmat
Eiköhän se miehesi ole vain käynyt arkiseksi siinä kodinhoidon lomassa. Nyt kaipaisit vähän jännittävämpää ja karismaattisempaa miestä, joka saisi mahanpohjasta kutkuttamaan. Aika näyttää, miten käy!
Minulla on moisia ahdistushetkiä ehitnyt olla jo 2-vuotisen suhteen aikana monesti, mutta omalla kohdalla olen laittanut ne masennukseni ja heittelehtivän hormoonieni piikkiin. Minun on pitänyt hakea terapiaan, mutta moninaisten asioide vuoksi en ole tähänkään mennessä, 23v, päässyt/mennyt. Avomieheni on 24, ja kovin ymmärtäväinen suhteeni, onneksi.
Pahimmat ahdistus ja masennushetket ovat iskeneet, kun on talvi, p*ska työpaikka (minulla ei vakituista), ja jos suhteeseen ei olla panostettu. Silloin mies alkaa ahdistaa, vaikkei muuten, niin seksianelun suhteen. Toisen läheisyys ahdistaa, kosketus on kuin jonkun ällön vieraan...Silloin sanon suoraan, että nyt ei kannata pyydellä, ja keskitymme parantamaan suhteen muita puolia, enemmän "kivaa" yhteistä tekemistä, minulle omaa aikaa Kivojen asioiden parissa (lukeminen, hömppäelokuvat, hyvää ruokaa ja juomaa, ehkä pientä shoppailua, kasvonaamio tms).. Ja useimmiten tämä verho väistyykin, ja silloin Minä teen aloitteen, ja ilmoitan, että hei, nyt on taas hyvä fiilis jne..
Tuli tosi sekava kirjoitus, eikä kuulosta yhtään siltä kuin piti. Mutta kaippa tästä voisi lyhyesti sanoa, että tehkää jotain "jännää", panostakaa myös teidän kahden suhteeseen, molemmille omaa aikaa.. Lapsen kanssa voi olla vähän haasteellisempaa, olisiko tukirinkiä, jotakuta ketä auttaisi ? Terve "sielu", terve ruumis.. Hemmotelkaa itseänne ja toisianne budjettiin sopivasti, kyllä se "kipinä" sieltä löytyy, se vaan piiloutuu välillä arjen harmauden taakse piiloon :) Tsemppiä Sinulle
tai pikemminkin masennustunteita ja välillä synkimpinä hetkinä ajattelen mikä olisi helpoin tapa tappaa itsesnä. Olen ollut mieheni kanssa avioliitossa 5v. ja yhdessä kaikkiaan noin 10 vuotta. Lapsia kaksi 3,5v ja 1,5v. Olen ollut kotiäitinä ja mulla oli määräaikainen työsuhde, joka päättyi kun odotin esikoislastamme (olin silloin 6kk raskaana). Mieheni on pitkiä päiviä töissä ja hänellä paljon harrastuksia. Minä koen olevani jotenkin sivustaseuraaja omassa elämässäni ja en tiedä mikä auttaisi. Talviaika on pahinta aikaa. Arjen askareet sujuvat ja seksiäkin on mutta jotenkin olo on kuin sisältä kuollut. Meillä ei ole ollut yhteistä kahdenkeskistä aikaa kuin ennen lasten syntymää. Isovanhemmat vanhoja ja eivät jaksa hoitaa lapsia. Ystäviä vähän ja heillä omat kiireet. Ainoa vaihtoehto olisi hankkia ja maksaa vaikka MLL-lastenhoitajalle, jos haluttaisiin lähteä johonkin kahdestaan hetkeksi. Tietty tuo hoitajakin kyllä maksaa aika mukavasti mutta kuitenkin.
Kyllä tälläisessä tilanteessa on tärkeää hakea apua noihin tappoajatuksiin.
Lisäksi puolison pitää ymmärtää, ettei perhettä voi jättää vain toisen harteille. Eli miehesi voisi hyvin vähentää harrastuksiaan ja antaa sinulle omaa aikaa harrastuksiin ja ystävien tapaamisiin. Ehkä voisi saada ystäviä samassa tilanteessa olevista esimerkiksi perhepiiristä tms. mitä teidän alueella on.
Tuon ikäiset lapset voi ottaa jo matkoillekin mukaan eli eikun maisemaa vaihtamaan vaikka pariksi viikoksi Intiaan. Ei ne niin pahoja paikkaja ole, jos ei pelkää elämää.
Eihän sulla ole tunnetta, että kaiken pitää koko ajan olla hallittua ja kontrollissa? Silloin auttaa se, että tekee aivan sponttaaneja päätöksiä ja katsoo, miten käy. Ei jokaisen päivän tarvitse olla samanlainen, ei lapsiperheessäkään. Ottakaa vaikka äkkiloma kylpylään. Ottakaa se lastenhoitaja ja menkää yhdessä hotelliin.