Olen 20-vuotias, äitini luona vielä asuva. Meidän lisäksemme asunnossa asuu vielä pikkuveljeni. Asunto on kaksion kokoinen, omaa rauhaa ei ole yhtään ellei joku ole poissa kotoa.
Tämän vuoden keväällä muutin hetkeksi toiselle paikkakunnalle asumaan valmennuskurssin vuoksi. Pyrin yliopistoon, en päässyt. Osittain se johtui paniikkihäiriöstäni, joka taas laukesi vanhempieni vuoksi -isä käy haukkumassa äitini hänen omassa kodissaan, äiti soittaa minulle ja itkee/huutaa. Vanhempani ovat siis eronneet. Riitaa käydään molemminpuolin: joskus äiti soittaa isälle, pyytää rahaa koska isä ei maksa elatusmaksuja: tuon vuoksi minä ja pikkuveljeni olemme kärsineet monet haukut, joista on sitten aiheutunut ongelmia itsetunnolle.
Äiti ei pidä huolta pikkuveljestäni. Äiti tykkää juoda ja riidellä. On kai niin masentunut, mutta minä en jaksa enää välittää.
Mietitte, miksi asun vielä äitini luona. Ongelma on se, että en uskalla muuttaa yksin asumaan. Pelkään että saan kohtauksen ja kuolen, vaikka tiedän että on erittäin pieni tod.näköisyys kuolla paniikkihäiriöön. Jotenkin en vain saa niskasta kiinni. Toinen huolenaihe on raha: minulla ei ole oikeasti varaa maksaa 500 euron vuokraa (plus muut menot) ja tässäkin asiassa isäni pelottelee minua minkä kerkeää. Käyn töissä, mutta en tiedä miten pärjäisin kevään yli kun pääsykokeisiinkin pitäisi lukea.
Olen menossa plastiikkakirurgiseen leikkaukseen, jonka isäni alunperin lupasi maksaa. No, tänään kävi ilmi, että joutuisin itse ottamaan pankista lainaa ja maksamaan kenties osan koko kustannuksista. Sanoi, että pystyn hyvin maksamaan sen tulevista opiskeluvuosista ja pienestä opintotuista huolimatta. Vittu mikä kusipää. Ja tätä leikkausta on suunniteltu jo monta vuotta ja asia vaivaa minua -uskoisin, että leikkaus kohentaisi itsetuntoani ja on sillä muutakin merkitystä. Ihmiset, joilla ei ole kokemusta tällaisesta asiasta harvoin ymmärtävätkään.
Olen ollut koko syksyn erittäin masentunut. Itsemurhaakin olen miettinyt yllättävän usein, kun mikään ei tunnu onnistuvan. Kavereilla on hienot asunnot ja opiskelupaikat, minä olen aina joutunut sietämään sen huonoimman osan elämässä. Olen aina joutunut pitämään huolta vammaisesta pikkuveljestäni, koska tiedän että vanhempani eivät ole kykeneväisiä häntä hoitamaan. Olemme aina asuneet ahtaasti ilman rauhaa ja aina on ollut viinaa ja riitoja.
Tuntuu, että vanhempani vain hyötyvät minusta. Minä maksan, teen, hoidan ja kuuntelen vielä vittuilut päälle ja turhat lupaukset, joista ei yksikään ole toteutunut. Kukaan ei tue, kuuntele tai auta.
Anteeksi tällainen vuodatus, toivottavasti täältä löytyisi kultaisia ihmisiä jotka ymmärtäisivät...
Tämän vuoden keväällä muutin hetkeksi toiselle paikkakunnalle asumaan valmennuskurssin vuoksi. Pyrin yliopistoon, en päässyt. Osittain se johtui paniikkihäiriöstäni, joka taas laukesi vanhempieni vuoksi -isä käy haukkumassa äitini hänen omassa kodissaan, äiti soittaa minulle ja itkee/huutaa. Vanhempani ovat siis eronneet. Riitaa käydään molemminpuolin: joskus äiti soittaa isälle, pyytää rahaa koska isä ei maksa elatusmaksuja: tuon vuoksi minä ja pikkuveljeni olemme kärsineet monet haukut, joista on sitten aiheutunut ongelmia itsetunnolle.
Äiti ei pidä huolta pikkuveljestäni. Äiti tykkää juoda ja riidellä. On kai niin masentunut, mutta minä en jaksa enää välittää.
Mietitte, miksi asun vielä äitini luona. Ongelma on se, että en uskalla muuttaa yksin asumaan. Pelkään että saan kohtauksen ja kuolen, vaikka tiedän että on erittäin pieni tod.näköisyys kuolla paniikkihäiriöön. Jotenkin en vain saa niskasta kiinni. Toinen huolenaihe on raha: minulla ei ole oikeasti varaa maksaa 500 euron vuokraa (plus muut menot) ja tässäkin asiassa isäni pelottelee minua minkä kerkeää. Käyn töissä, mutta en tiedä miten pärjäisin kevään yli kun pääsykokeisiinkin pitäisi lukea.
Olen menossa plastiikkakirurgiseen leikkaukseen, jonka isäni alunperin lupasi maksaa. No, tänään kävi ilmi, että joutuisin itse ottamaan pankista lainaa ja maksamaan kenties osan koko kustannuksista. Sanoi, että pystyn hyvin maksamaan sen tulevista opiskeluvuosista ja pienestä opintotuista huolimatta. Vittu mikä kusipää. Ja tätä leikkausta on suunniteltu jo monta vuotta ja asia vaivaa minua -uskoisin, että leikkaus kohentaisi itsetuntoani ja on sillä muutakin merkitystä. Ihmiset, joilla ei ole kokemusta tällaisesta asiasta harvoin ymmärtävätkään.
Olen ollut koko syksyn erittäin masentunut. Itsemurhaakin olen miettinyt yllättävän usein, kun mikään ei tunnu onnistuvan. Kavereilla on hienot asunnot ja opiskelupaikat, minä olen aina joutunut sietämään sen huonoimman osan elämässä. Olen aina joutunut pitämään huolta vammaisesta pikkuveljestäni, koska tiedän että vanhempani eivät ole kykeneväisiä häntä hoitamaan. Olemme aina asuneet ahtaasti ilman rauhaa ja aina on ollut viinaa ja riitoja.
Tuntuu, että vanhempani vain hyötyvät minusta. Minä maksan, teen, hoidan ja kuuntelen vielä vittuilut päälle ja turhat lupaukset, joista ei yksikään ole toteutunut. Kukaan ei tue, kuuntele tai auta.
Anteeksi tällainen vuodatus, toivottavasti täältä löytyisi kultaisia ihmisiä jotka ymmärtäisivät...
Vastaukset 1
Vanhimmat
mieleeni että muuttaisit kimppakämpään, asuin itekkin ihan 3 hengen opiskelijasolussa vaikka töissä vaan kävinkin ja muina kertoina mm: eri kursseilla ollessani, opiskeluaikoina jne... olen varsinainen "kommuunielämän" konkari.
Saat turvaa kämppiksistä ympärilläsi ja silti sinulla on oma rauhalllinen huone jonka oven saat lukkoon.
Ne ovat paljon halvempiakin tietty kuin yksiöt.
Mulla on ratkiriemukkaita kokemuksia monista kimppakämpistä, on pelattu illalla korttia ja naurettu kyyneleet poskilla, aina on ollut lenkkiseuraa mukaan lähtemään, käyty baarittelemassa, shoppailemassa jne...
toki joukkoon monista, monista soluista mahtuu muutama epämiellyttävä kämppiskin mutta silloin kannattaa alkaa harkita asunnon vaihtoa vaan.