Pitääkö ihastuksesta kertoa?

Viimeistään kun näkee kumppaninsa ihastuksensa kohteen seurassa (ilmeet, eleet), niin ei voi olla tietämättä ja kyllähän se hirveältä tuntuu.

Toisaalta pitkässä suhteessa voi ihastua kumpikin osapuoli, mutta itsensä tulisi ohjata pois ihastuneista ajatuksista. Kun ei tee mitään eikä ihastumista lämmitä täyteen liekkiin se haalistuu ja häviää.

Vastaus kysymykseesi: Ei.

Asia toisinpäin, eikö sinusta olisi reilua ja rehellistä jos puolisosi olisi ihastunut toiseen, että saisit tietää?
Eli siis kerro.

Jos ihastuksesi ei johda mihinkään seksuaaliseen tai rakastumiseen, onko sinun mielestäsi suhteellenne hyväksi, jos kerrot? Jos ajattelet puolueettoman, ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta? Itse en kertoisi. Päänsisältöni on oma asiani, aina.

Puolisoni on ihastunut ensimmäisen kerran vakavammin pitkän suhteemme aikana. Ei kertonut, mutta huomasinhan mä sen ihan selvästi. Sopivassa paikassa kysyin, ja lopulta hän oli ihan helpottunut, kun pääsi kertomaan.

Mä en pidä ihastumista henkisenä pettämisenä, jollei sitten ihastus mene sen vakisuhteen yli. Eli jos toinen on valmis jättämään kaiken, eikä järki sano mitään, aletaan olla lähellä pettämistä. Mutta normaaleja, pieniä ihastumisia tulee ja menee, niistä en ole millänikään. Itse olen kerran ollut ihastunut yhteiseen tuttuumme, ja tämäkin oli minuun. Siitä kerroin heti miehelleni, koska kertominen takasi sen, etten edennyt siinä ihastumisessani mitenkään.

Ei pidä. Jos haluaa luoda epävarmuutta, niin sitten vaan kertomaan. Toisaalta voihan sitä olla ihastunút tämän tästäkin, mutta silloin ollaankin jo kaltevalla tasolla. Kannattaa vain toivoa(siis jos haluaa), että ihastus menee pian ohi. Jos ei ole mennäkseen, pitää päättää sen menevän ohi, niin se menee. Mutta jos ei mene? Se ei mene eikä ehkä tulekaan, jos ei anna sille lupaa.

Riippuu myös henkilöistä. Joillekin on tyypillistä olla aina jkv. ihastunut, mutta vain kauempaa. Jos on ihastunut vain ulkonäköön, ei se liikuttaisi, sillä maailma on täynna kauniimpia ja nuorempia, mutta jos on ihastunut itse henkilöön (on sitten tehnyt itsensä niin tykö, että tietää ja tuntee paremminkin mihin/minkälaiseen henkilöön on ihastunut) olisi se paljon kurjempaa. Silloin toinen on jo antanut itselleen luvan tutustua siinä mielessä toiseen, että voi ihastua.

Edellinen ei tiettykään päde pintaliitäjiin. Mutta syvällinenkin tyyppi voi seota ihastuksiinsa - rakastumisia ei järjellä selitetäkään. Voi rakastua, vaikkei ole toisen pään sisälle päässytkään, ja sekin voi olla menoa se. Varmaan juuri sitä monissa avioeroissa on tapahtunut. Pitkiä suhteitahan juuri ne usein ovat. Ja silloin, jos avioliitto ei ole riittävän arvokas sinänsä.

Mitä ihastunut priorisoi? Itseään, omia tunteitaan, oman egonsa pönkittämistä, uutta valloitusta...

On henkistä pettämistä. Varmasti toinen näkee. Miten se vaikuttaa, riippuu ihmisistä ja suhteista. Jos ne ovat mallillaan, eivät viattomat ihastumiset ihmisten välisiä hyviä suhteita kaada. Huono ja epävarmalla pohjalla oleva suhde on kuin olisi kytiksellä odottamassa altitusta, johon koko kaatumassa oleva korttitalo voi kaatua. Monet ovatkin mieluummin on yksin, kuin kiusaisivat itseäään sellaisella "vaihtoehdolla". Ehkä siksi monet aikuisemmat naiset ovat yksin ja keskittyvät muihin asioihin, kun miehet pakkomielteenomaisesti etsivät niitä nuorempia ja kauniinpia ja sitten sallivat itsensä ihastua, kun sinnikkäästi ovat juuri sen eteeen "töitä" tehneetkin.

Mutta teoistaan mies/nainen tunnetaan.
Ihastuminen on täydellisen OK, usein käy niin että tapaa ihmisen jonka hienoja ominaisuuksia voi paljon arvostaa. Tuohon ihmiseen kohdistuva ihastus ja kunnioitus on paikallaan.

Se on vain omaa ajattelua varten eikä siitä tarvitse tehdä numeroa puoleen tai toiseen. Kertoa aviopuolisolle ihailunsa kohteesta on hiukan lapsellista. Sen voi toinen myos ymmärtää hyvin väärin ja seurauksena on negatiivisia tunteita täysin tarpeettomasti. Tuo aikaansaatu negatiivisuus on omiaan hajoittamaaan kauniinkin liiton.

koska siitä ei ole mitään hyötyä vaan lähes aina päin vastoin. Me ihmiset, olimmepa pitkässä parisuhteessa tai emme, ihastumme koko ajan johonkin viehättävään ihmiseen. Ja ihailemme monia muitakin ihmisiä kuin vain puolisoitamme. Mitä pahaa siinä on? Ei ihastus ole keneltäkään pois mitään.

Miehenikin on varmasti ollut ihastunut yhteisten vuosiemme aikana monta kertaa, samoin minä. Mutta ihastukseen se jää, me rakastamme toisiamme. Ja luotamme myös. Ihastuminen on suht viatonta eikä suinkaan henkistä pettämistä. Henkinen pettäminen on toisen rakastamista ja kunnioittamista, sekä ikävöintiä johonkin muuhun kuin puolisoon.

Luottamus lisää luottamusta, rakkaus rakkautta!

Eihän tuolla ole mitään merkitystä. Vain kakaroille on, ja niille joilla on tuhottoman heikko itsetunto. Itse olen ollut ihastunut nyt jo 9 vuoden ajan yhteen työkaveriini. Eikä muuten haittaa parisuhdettamme mitenkään. Ja minä olen rehellisesti kertonut, olen yhtä rehellisesti kertonut r a k a s t a v a n i edelleen puolisoani.

Kai se ihastus lakkaa sitten joskus kun vaihdan työpaikkaa, mitä en nyt aio tehdä.

kun näkee ja tuntee kaikesta toisen tekemisestä, että on syvästi ihastunut toiseen ja se muuttuu rakastumiseksi, eikä tästä olla omalle puolisolle rehellisiä. Näin kävi meillä. Kaksi vuotta tässä on mennyt tätä seuratessa, minulle on valehdeltu ties mistä tähän kyseiseen työkaveriin liittyvästä. Mies suojelee työkaveriaan, eikä minua. Olen tuhlannut kaksi vuotta elämästäni. Nyt alan nähdä itse, että ei ole mitään mieltä enää yrittää tai jatkaa. Luottamus ja usko, kunnioitus toista kohtaan on mennyt.

Minua on siis petetty kaksi vuotta ainakin henkisellä tasolla. Kyllä on vaikuttanut meidän arkielämäämme eikä mikään ole enää samanlaista. Tuskaahan se on ollut, mutta tyhmänä olen jaksanut uskoa, että kyllä tämä tästä. Nyt kun mies alkoi elää omaa elämäänsä ja toivoo minun tekevän samaa, tajuan että tämä on vain osaetappi siinä että ero on tulossa.

Kerro siis ihmeessä, jos luulet että se vaikuttaa parisuhteeseesi. Sinulla ei ole oikeutta varastaa toisen aikaa olemalla epärehellinen.

Jos ei itsekään haluaisi olla ihastunut, niin ei ole syytä kertoa. Joskus sitä vain tuntee ohimenevää vetoa johonkuhun henkilöön, halusi tai ei, eikä sillä ole mitään syytä pahoittaa puolison mieltä. Nielaisee, hengittää syvään, ravistelee päätään ja jatkaa matkaa.

Jos taas pitää ihastumisen tunteesta, leikittelee ajatuksella suhteesta tms., niin silloin voi miettiä, onko omassa suhteessa jokin pielessä, mikä pitäisi korjata. Ja jos sen korjaaminen edellyttää ongelman julkituomista, ihastumisentunteineen, niin sitten asiasta on aiheellista keskustella.

Jos mitään pettämistä (nussiminen, suutelu, halailu tai näiden tunteiden ilmaisu niiden kohteelle) ei ole tapahtunut niin minkä takia pitäisi väkisin tehdä omaan parisuhteeseen ongelmia? Ihmisen elämässä toiset ihmiset herättävät kaikenlaisia tunteita. Sitä ei voi välttää. Pointti on siinä mitä niiden kanssa tekee.

Nämä, jotka vaativat ihastuksen kertomista puolisolle voisivat samalla itse kertoa missä se rehellisyyden raja kulkee. Pitääkö kumppanille todeta rehellisyyden nimissä jokaisesta vastaan tulevasta seksikkäästä ihmisestä, että olipa tuo seksikäs? Niinkö?