Vielä vuosi sitten minulla oli useita (5-8) kavereita. Olimme enemmän tai vähemmän tiivis porukka, useimpien kanssa melko läheisiäkin. Sitten jokunen viikko sitten masennuksen kourissa tulin "järkeilleeksi" että heidän on parempi ilman minua ja ainaista masentuneisuuttaani. Sitä, etten jaksa rakastaa heitä tarpeeksi ja olla tukena. Tai sitten liikaa, niin että jokainen epähuomiossa lausuttu ilkeä sana satuttaa minua paljon. Ajattelin myös että jos jään totaalisen yksin niin ei olisi enää mitään syytä elää, eikä kukaan jäisi myöskään suremaan kuolemaani.
Päätin kuitenkin pitää lupaukseni ja elää niin kauan kuin vain saan niillä voimilla mitä on. Silti vahinko oli jo tapahtunut. Kaikki ne tarkoituksella sanotut loukkaukset joilla yritin "suojella" ystäviäni itseltäni ja karkottaa heidät toimivat. Olen nyt ollut yksin useita viikkoja ja olo koulussa tuntuu kurjalta kun nään heidän nauravan ja puhuvan keskenään, mutten voi itse osallistua. Haluaisin sanoa lohdutuksen sanoja eronneelle ja onnitteluja viimein ajokortin suorittaneelle kaverille, mutten voi.
Olisi ihana kertoa ajatuksiaan ja kaikkia hassuja tapahtumia, mutta joudun pitämään kaiken sisälläni. Välillä tulee tunne "tämä pitää kertoa hänelle ja hänelle". Ja sitten muistan. En voi koska minulla ei ole kavereita. Mikä on ihan omaa syytäni, mutten voi korjata sitä. En pysty vain menemään puhumaan heille, sillä jos he torjuvatkin minut, sitä en kestäisi. Ja he myös näyttävät niin onnellisilta ilman minua, etten ole varma halusivatko he seuraani alunperin. Onkohan heidän parempi ilman...
Jos joku jaksoi lukea edes osan niin pistäisitko vastauksen, pyydän. En todella tiedä mitä voin tehdä vai antaakko vain olla ja kestää se mitä tuli tehtyä.

Vastaukset 6
Vanhimmat
Itselläni tuntuu tuo olevan vähän niinkuin toisin päin, joskus minulla oli neljä kaveria, joista kaksi minut hylkäsi, ja loput kaksi vieraantui.
Lienet tehnyt yhden elämäsi suurimmista virheistä, ystäväiseni. Kavereita tarvitsee aina.
Tämän sanon: Mene ex. kavereidesi luokse, ja pyydä anteeksi. Kyllä he ymmärtävät. Vielä parempi, jos osaat näyttää tunteesi. Ei haittaa vaikka itkeä tirauttaisit siinä samalla. Jos he 'torjuvat sinut', vika (ainakaan kaikki vika) ei suinkaan ole sinussa, vaan heissä. Tämä osoittaisi, että he ovat itsekeskeisiä, sydämettömiä lurjuksia.
Saattaapi olla, että he näyttävät onnellisilta. Tai ehkä se johtuu siitä, että oma pelkosi ja ahdistuksesi on sumentanut näkösi? Ehket huomaa, kun he välillä vilkuilevat sinua haikailevasti.
Itse olen aina ollut porukassa se pieni outo kummajainen, jota kukaan ei ota todesta. Mitä väliä? Se todistaa sen, ettei 'ystäväni' ole oikeita ystäviä.
Ja mitä itsetuhoisiin ajatuksiin tulee, elä turhia mieti tuollaisia. Aina, toistan: AINA, löytyy joku, joka välittää siitä, mitä teet tai jätät tekemättä. Oli se sitten tuttava, poliisi, tai mielikuvitusystävä.
Tilanteesi on hankala, enkä tiedä mitään patenttiratkaisua jolla kaikki muuttuisi hetkessä hyväksi. Pystyisitkö kuitenkin kirjoittamaan kavereillesi vaikka sähköpostin, jossa selittäisit aiempaa käytöstäsi ja pyytäisit sitä anteeksi? Sinun ei täytyisi ehdottaa paluuta vanhaan kaveruuteen, jos pelkäät tulevasi torjutuksi, mutta asioiden selittäminen auttaisi ainakin kavereitasi ainakin ymmärtämään mistä on kyse. Luulen että sellainen tekisi hyvää kaikille.
Mistä päin olet? Saisinko ryhtyä ystäväksesi? Olen myös kokenut paljon.. Voitais jakaa surumme. En hylkää sua sen takia jos sulla on vaikeaa, jos et mua :)
voidaan ruvetakin, ja jos asut kaukana Joensuun seudulta, niin mese on keksitty.
Minulla ei ole meseä, mutta jos sähköpostin kautta pystyt viestittelemään?
Onnistuisiko :)
laita viestiä tulemaan: mihana @ windowslive. com