Hei, haluaisin kysyä onko muilla tämänkaltaisia tunteita taikka onko jollakin vastauksia minulle tähän aiheeseen liittyen. Olen seurustellut tyttöystäväni kanssa noin vuoden verra, aloimme seurustelemaan omasta mielestäni liian nopeasti ja päätös seurustelustakin tuntui tulevan vähän "paineen" alla. Seurustelu suhteemme alkutaipaleet eivät olleet mitää herkkua, johtuen tyttöystäväni menneisyydestä ja siitä että olen tottunut olemaan niin paljon yksin. En ole katunut että aloimme seurustella. Aluksi vannoin monet kerrat että tämä suhde ei tule jatkumaan pitkään ja olin muutaman kerran jopa aikeissa erota mutta en vain pystynyt siihen. Kerran jopa erosimme, mutta ei kauaa kun tein omasta mielestäni "järjettömiä" tekoja että saisin tytön takaisin, en halunnutkaan erota ja se ei tuntunutkaan oikealta. Ajan möytä kun olen oppinut tuntemaan tyttöystäväni olen nähnyt hänessä uusia hienoja puolia ja alkuaikamme riidat on jääneet taakse. Rakastan tyttöystäväni persoonaa ja hänen hymyään, haluan olla hänen kanssaan mutta välillä epäilen tunteitani, se pelottaa koska en halua satuttaa häntä. Mutta ihmettelen, miksi epäilen omia tunteitani? miksi koen vielä pelkoja? johtuuko se siitä etten uskonut aluksi suhteeseemme? Miksi minun on vaikea sitoutua? Joskus tuntuu että haluaisin "ihastua" uudelleen mutta tiedän että jos eroaisimme en haluaisi sitä. Minusta tuntuu oudolta että pelkään, koska tyttöystäväni on juuri sellainen kun olen pieeeenestä asti toivonut, sekä olemme hyvä tiimi. Haluan olla hänen kanssaan, mutta miksi pelkään? onko normaalia?
Pelkoja seurustelussa
Why2Fear
6710
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Itsekin olen kohta vuoden seurustellut erään kanssa. Alku oli hyvin vaikeaa henkisesti ennen vakavaa seurustelua...en vain kertakaikkiaan uskaltanut antaa tunteiden viedä täysillä, en antanut itseni rakastua toiseen, olin tottunut olemaan yksin paljon ja ahdisti kun toinen vaikutti niin päättäväiseltä ja umpirakastuneelta. Pelkäsin hylätyksitulemista ja pelkään sitä yhä vieläkin. Voi olla että tulen pelkäämään sitä koko elämäni, jäänyt syviä haavoja varhaisnuoruudessa menetetyistä ystävistä ja sukulaisista.
ehkä sinäkin pelkäät että kiinnyt liikaa ja sitten kun lopulta uskallat olla ja hengittää vapaasti, sinut jätetään ja kaikki se turvallisuuden tunne jonka olet saavuttanut kovalla työllä, onkin äkkiä sinulta riistetty. :/ En tietenkään tiedä mitenkään, en tunne sinua, mutta se voi olla jonkinlainen mahdollisuus sekin.
Se voi olla sitäkin. Osittain ehkä.. En uskalla varmaksi sanoa. Osittain pelkoni saatoi johtua myös siitä koska vasta ajan myötä aloin ihastumaan tyttöystävääni ja silloin hän oli jo minulle "tuttu" niin sanottu jännitys jäi pois koska aluksi en kokenut vahvaa "ihastumisen tunnetta". Onko normaalia?
Aika samanlaista tekstiä kuin minulla, itse siis 23-vuotias nainen, seurustellut kohta puoli vuotta poikaystäväni kanssa. Itsekään en välttämättä kovin ihastunut alussa ollut, olin ollut pari vuotta pitkän suhteen jälkeen yksin ja pienoisena pakkomielteenä oli mies löytää. Tosin aikaisemmin oli muilta tullut kahvittelupyyntöjä, ja kun nämä eivät olleet "kelvanneet", niin en kahville lähtenyt. Nykyisen poikaystävän pyytäessä lähdin mielelläni. Suhteen alkuaika on itselleni ollut nyt todella hankalaa, tunteet yhtä vuoristorataa. Itsellähän tässä niitä ongelmia on, niitä nyt koitankin hoitaa.
Ongelmani on ehkä eniten se, että otan itse hirveästi paineita ja ahdistun aivan mielettömästi, kun mietin tällaisia asioita, siis esim. että haluanko olla kyseisen ihmisen kanssa (hänen lähellään tiedän kyllä, että todellakin haluan olla!), mitä tulevaisuus tuo tullessaan, pärjäämmekö, entä jos tapahtuu yhtä ja toista. Pelkään myös toistavani aikaisempia virheitäni, ja pelkään että tässäkin suhteessa käy samalla tavalla kuin aikaisemmassa, vaikka ainakaan nyt ei mitään siihen viittaavia merkkejä ole havaittavissa.
Omaa epävarmuutta tämä kai kaikkein enimmäkseen on. Silti tuntuu että hieman helpompaakin voisi olla. Kuitenkin koko ajan sellainen olo, että tahdon tämän ihmisen kanssa nyt ainakin yrittää ja ottaa selvää tästä sekasotkusta oman pääni sisällä. Asian tekee hankalaksi se, että poikaystävälleni en tästä juurikaan voi puhua, sillä itse ainakin panikoituisin saman tien jos kuulisin että toinen "tässä vähän miettii että olenko oikean henkilön kanssa".
Sun tekstiisi palatakseni voisin sanoa tuosta ihastumisen tunteen ilmaantumisesta vasta myöhemmin, että tuo jännitys varmaan aika kivasti "blokkaakin" sen aluksi. Ja toiset ihastuu ja rakastuu hitaammin, ihan yksilökohtaista. Ja samalla tavalla toisiin ihmisiin sitä ihastuu ja myöhemmin rakastuu helpommin kuin toisiin. Jos kuitenkin nyt on niitä tunteita tutustumisen myötä alkanut syntymään, niin eikö voisi vain ajatella, että vaikka aluksi ei sitä todella vahvaa ihastumisen tunnetta ollut, niin terve merkkihän on se, että tutustumisen myötä häneen ihastuit? En tosin tiedä onko tämä vastaukseni nyt vain sitä, että tahtoisin kovasti että teillä kävisi hyvin koska tarinasi kuulostaa niin samanlaiselta kuin omani :) Mutta kuitenkin.
Pikkusen samaa tekstiä joo, eli omat "ongelmasi" kyllä kuulostaa samalta, olisi kiva keskustella enemmän? Miten teillä menee nykyisin ja oletko päässyt peloista ja muusta yli.
Olisin aikalailla seuraavan kirjoittajan (Tane oikealta) kannalla: se menee ajan myötä ohi. Itselläni tilanne on nyt vielä niin akuutti ja herkkä, että en oikein osaa sanoa, miten edetä. Siis hankala on neuvoa antaa. Itse vain koitan kaikkein pahimmalla pelkohetkellä miettiä, että pidetään nyt vielä jonkin aikaa pää kylmänä ja katsellaan, josko se tästä. Eihän tässä ole mihinkään kiire. Ja voihan myös olla, että tunne häviää ajan myötä - kylläpä sitten ottaisi aika hitosti päähän, jos nyt olisi mennyt suhteen lopettamaan. Lisäksi jaksamishalua tuo se, että ollessani poikaystäväni kanssa olo on suht normaali ja tiedän, että tahdon hänen kanssaan olla.
Olen myös mielestäni vielä sen verran kokematon sekä itseni kanssa että ihmissuhteissa, että en mitenkään voi tietää omista reagointitavoistani uusissa tilanteissa. Tarkoitan tällä siis nimenomaan sitä, että tunne saattaa ajan myötä, turvallisuudentunteen ja luottamuksen kasvaessa, hävitä. Kaikkein tärkeintä olisi varmaan koittaa olla miettimättä asiaa ainakaan liikaa. Tosin tuo on kyllä helpommin sanottu kuin tehty.
Meillä menee kuitenkin ihan hyvin, ehkä juuri siksi että en poikaystävälle ole tästä puhunut. Pääsen kuitenkin keskustelemaan asiasta mm. ammattilaisen kanssa, joten tilanteeni voi sinänsä olla ehkä hieman helpompi kuin sinun. Onko sinulla esim. läheisiä, tai joitakin puolueettomia tuttuja, joiden kanssa voisit jutella? Tyttöystävän kun on varmaan aika hankala reagoida tähän mitenkään kovin neutraalisti ja rakentavasti. Ja jos vain itsekseen asiaa vatvoo, niin näkee monesti vain ne huonot puolet eikä pysty asiaa työstämään kunnolla.
On. Tuo menee ohi. Kaikki miettivät joskus sitä, että tuliko valittua varmasti oikein. Olette seurustelleet vasta vuoden nääs, kyllä se siitä suttaantuu tollasen 5 vuoden saman katon alla elämisen jälkeen..