Palaan vielä tuohon anteeksi anto aiheeseen. Meilläkin paljastui salasuhde, miehen puolelta n.8kk sitten.
Seurauksena unettomia öitä, oksentelut, pitkä sairasloma ja unilääkkeet. Kirjaimellisesti elämä valui alas, hetki hetkeltä. Juttelimme ja jatkoimme suhdetta. Ilmeisesti myös tuo toinen suhde jatkui (sain viestin naiselta). Pyysin ystäviä repimään minut pois, kodista. Se TUSKA oli todellakin RAJATON. Ainut kuka sitä ei nähnyt oli mieheni. Tai ei halunnut nähdä.... ehkä parempi niin.
Puhuin avoimesti niille, jotka kysyi. Sain voimaa ja aloin nähdä asioita uudessa valossa. Olin sitä mieltä, että pettämistä en anna ikinä anteeksi. Nyt ajatus on hieman muuttunut. Opin paljon itsestäni ja ymmärsin mitä haluan, vaikken voi suunnitella elämää etukäteen haluan kuitenkin sille "normaalin" pohjan.
Suhteemme jatkui heti jollain tasolla: Koimme paljon hyvää yhdessä. Pikku hiljaa se muuttui seurusteluksi, joskin eri osoitteissa.
Koen suhteemme olevan hyvää. Silti mennyt seuraa ajatuksissa päivittäin, tekisi mieli purkautua miehelle. Aina en voi, etten syyllistäisi liikaa. Puhun ystäville. Tulee hetkiä, jolloin haluan pois tästä. Pelkään eniten ehkä itseäni, että teen tai sanon jotain peruuttamatonta.
Mietin olenko onnellinen. Olen ja en ole.
Toivon meille yhteistä tulevaisuutta, en tiedä onko sitä. Haluisin joskus naimisiin, edetä suhteessa ( en ole enää ihan nuori). Mennäänkö taas vuosia eteenpäin päämääränä ei mitään?
Aluksi sanoin etten menettäisi mitään jos "uusi" suhteemme ei onnistuisikaan, olisihan ainakin kokeiltu. Toisaalta kaduttaa että piti lähteä edes kokeilemaan.....
Elän siis päivä kerrallaan, onnellisena ja onnettomana. Ompas elämä vaikeeta........
Anteeksi en voi edes antaa, sitä ei ole pyydetty....
Seurauksena unettomia öitä, oksentelut, pitkä sairasloma ja unilääkkeet. Kirjaimellisesti elämä valui alas, hetki hetkeltä. Juttelimme ja jatkoimme suhdetta. Ilmeisesti myös tuo toinen suhde jatkui (sain viestin naiselta). Pyysin ystäviä repimään minut pois, kodista. Se TUSKA oli todellakin RAJATON. Ainut kuka sitä ei nähnyt oli mieheni. Tai ei halunnut nähdä.... ehkä parempi niin.
Puhuin avoimesti niille, jotka kysyi. Sain voimaa ja aloin nähdä asioita uudessa valossa. Olin sitä mieltä, että pettämistä en anna ikinä anteeksi. Nyt ajatus on hieman muuttunut. Opin paljon itsestäni ja ymmärsin mitä haluan, vaikken voi suunnitella elämää etukäteen haluan kuitenkin sille "normaalin" pohjan.
Suhteemme jatkui heti jollain tasolla: Koimme paljon hyvää yhdessä. Pikku hiljaa se muuttui seurusteluksi, joskin eri osoitteissa.
Koen suhteemme olevan hyvää. Silti mennyt seuraa ajatuksissa päivittäin, tekisi mieli purkautua miehelle. Aina en voi, etten syyllistäisi liikaa. Puhun ystäville. Tulee hetkiä, jolloin haluan pois tästä. Pelkään eniten ehkä itseäni, että teen tai sanon jotain peruuttamatonta.
Mietin olenko onnellinen. Olen ja en ole.
Toivon meille yhteistä tulevaisuutta, en tiedä onko sitä. Haluisin joskus naimisiin, edetä suhteessa ( en ole enää ihan nuori). Mennäänkö taas vuosia eteenpäin päämääränä ei mitään?
Aluksi sanoin etten menettäisi mitään jos "uusi" suhteemme ei onnistuisikaan, olisihan ainakin kokeiltu. Toisaalta kaduttaa että piti lähteä edes kokeilemaan.....
Elän siis päivä kerrallaan, onnellisena ja onnettomana. Ompas elämä vaikeeta........
Anteeksi en voi edes antaa, sitä ei ole pyydetty....
Vastaukset 7
Vanhimmat
koskaan ajatellut, oikein syvällisesti, miksi oikein jatkat seurustelua? Miten voit edetä suhteessa, jossa asutaan eri osoitteissa ja jossa pelkäät sanovasi tai tekeväsi jotain peruuttamatonta? Aiotko tosiaan vielä vuosia jatkaa suhdetta ilman mitään tavoitteita? Mielestäni juuri nyt olisi korkein aika puhua tunteistasi, silläkin uhalla, että sanot jotain peruuttamatonta. Rivien välistä olin lukevinani, että oikeastaan kadut "uuden" suhteenne "kokeilua", muttet uskalla repäistä itseäsi siitä irti.
ei muuta ku äijälle vaan monon kuvaa persuksille! älä jää tollaseen suhteeseen jossa jatkuvasti pitää olla varpaillaan että mitähän seuraavaks. eikö ois ihana kulkea levollisin ja luottavaisin mielin kohti tulevaa ilman että jatkuvasti takaraivossa jyllää ajatus toisen luotettavuudesta?
Ei tuommoisessa menossa ole mitään aineksia jatkamiseen. Sellainen henkilö, joka on pettänyt mutta todella haluaa jatkaa pitäisi kyllä huolen, että tuommoisia huolia ei jäisi.
Jos sinä menet ja tahallasi purat ja rikot naapurin kodin jättäen ne pakkaseen, eikö siinä ole aika paljon hommaa, että juttu saadaan korvattua takaisin. Kyllä siinä pitää jo kaksinkerroin taittua. Eihän tuo sinun miehesi ole edes antanut merkkiä, että jotain väärää olisi tehty!
Sinun pitää hankkia selkärankaa itsellesikin.
Jos te ette pysty juttelemaan noista asioista niin ei se sitten ole mikään todellinen suhde vaan kaksi erillistä salaliittoa.
Ymmärrän täysin tunteesi. Luovuttaminen on äärettömän vaikeaa, varsinkin kun tunteita on jäljellä. Ulkopuolisten on helppoa antaa ohjeita. He eivät joudu elämään tilanteessasi, jossa olet täysin yksin. Onneksi sinulla on kuitenkin ystäviä, joilta saat tukea.
Toivottavasti en loukkaa sinua omalla tarinallani. Olen ns. toinen nainen. Oikea ihminen minäkin. Olen suhteeni taitekohdassa. Olen ilmoittanut, etten enää suostu jatkamaan näin ja olen pyytänyt miestä kertomaan mitä elämältään haluaa. Itse rakastan häntä täydestä sydämestäni.
Vaikkakin olemme kanssasi "eri joukkueissa" olemme samanlaisessa tilanteessa. Molemmat rakastavat ja kärsivät. Toivottavasti onnellisuus kohtaa meidät molemmat.
Kaikkea hyvää sinulle!
kauan olet ollut toinen nainen?
Tunteita on ja tulee varmaan aina olemaan. En tiedä kauako mieheni "salaisuus" loppujenlopuksi on kestänyt ja vieläkö se kestää. Silloin kun sain tietää tuosta toisesta naisesta, tunsin tietenkin vihaa naista kohtaan. Jälkeen päin olen sanonut miehelle, että olisin jopa toivonut heidän suhteensa kestävän. Vaikka olin rikki revitty, tiesin että aika olisi tuonut helpotuksen ja "vihan" miestä kohtaan. Nyt olisin jo ehkä kuivilla ja kuvioissa voisi olla uusi mieskin.
Mutta kun suhteemme jatkuu.... en tiedä jatkuuko se salasuhdekin. Myös minä olen pyytänyt tehdä valinnan ja yhteys jatkuu minuun. Voihan olla etten ole ainut...
Jollain tasolla ymmärrän miestä ja tuota kakkosta mutta jostain syystä eniten olen vihainen ystäville, jotka tiesivät asioista kauan kertomatta minulle mitään.
Kyllä mua jotenkin jäi kaivelemaan tämä kirjoituksesi, sillä menin ohi mutta oli pakko palata takaisin.
Ensinnäkin, unettomia öitä, oksentelut, pitkä sairasloma ja unilääkkeet. Silti suhde jatkui. Mutta. Sitä en voi käsittää miksi et ole näyttänyt tuskaasi miehellesi. Jos olisit näyttänyt, hän tietäisi miten paljon sinua satutti. Elämää ei voi suunnitella etukäteen, mutta luottamus on suhteen pohja. Teillä sitä ei ole, koska mies ei kunnioita sinua. Hän jatkaa toista suhdetta, eikä edes pyydä anteeksi sitä että on loukannut sinua. Tai sanoisi edes rehellisesti että haluaa teidät molemmat, sillä näinhän se tuntuu olevan. Ja hei, sä saat syyllistää miestä, miksi et saisi? Hän oli se joka petti, rikkoi eikä edes kanna vastuutaan. Ketä SINÄ itse oikein varot pettämästä ratkaisulla oman elämäsi suhteen? Kuka joskus kauan sitten dissasi sua eikä antanut sun tunteille tai tarpeille sijaa?
Joka tapauksessa, anteeksipyynto miehesi suunnasta olisi ensimmäinen terve ele. Sitä ei ole tullut, liekö tulee koskaan. Noin tuo homma kuitenkin junnaa paikallaan. Uskon, että jossain vaiheessa olet valmis siirtymään eteenpäin, itsesi vuoksi. Mutta sinun on vielä nähtävä että muutosta ei tule.