Seurustelin poikaystäväni kanssa n. 2vuotta, kunnes hän ilmoitti puhelimessa ettei tästä tule enään mitään. Olimme tunteneet ennen seurustelun aloittamista muutaman vuoden. Maailmani romahti täysin tuon kyseisen puhelun jälkeen, eikä tunnu helpottavan vieläkään vaikka erosta on kulunut 1kk. En löydä voimia uuden luvun aloittamiseen, saati halua edes aloittaa sitä ilman häntä. Mieleni on kuin karuselli, siellä pyörii mitä mahdottomampiakin ajatuksia, että hän vielä tajauaisi ettei ero ole ratkaisu. Kaikki muistot tulvivat mieleeni missä milloinkin olen.
Olen vastikään valmistunut lähihoitajaksi, ja työssäkin olen ehtinyt olla. Nyt olen työttömänä sillä työni puolesta sain paniikkikohtauksia. Käsittääkseni olen liian nuori kohtaamaan kuolemaa. Nyt kohtaukset ovat alkaneet kasvattaa minulle oravanpyörää, joka on asettanut minulle pelon etsiä, saatika mennä uuteen työhön. Poikaystävänikin lähti, ja häneen olen eniten turvautunut. Olen menettänyt työn, miehen, ja elämästä otteen. Ystäväni eivät voi käsittää kuinka jankutan samoista asioista, enkä pääse niiden ylitse. Tuntuu ettei tästä enään mihinkään suuntaan olla menossa, siksi lähdin kirjoittelemaan tänne sillä tarvitsen ihmisten neuvoja, ja omakohtaisia kokemuksia. Jotain toivon kipinää..
Olen vastikään valmistunut lähihoitajaksi, ja työssäkin olen ehtinyt olla. Nyt olen työttömänä sillä työni puolesta sain paniikkikohtauksia. Käsittääkseni olen liian nuori kohtaamaan kuolemaa. Nyt kohtaukset ovat alkaneet kasvattaa minulle oravanpyörää, joka on asettanut minulle pelon etsiä, saatika mennä uuteen työhön. Poikaystävänikin lähti, ja häneen olen eniten turvautunut. Olen menettänyt työn, miehen, ja elämästä otteen. Ystäväni eivät voi käsittää kuinka jankutan samoista asioista, enkä pääse niiden ylitse. Tuntuu ettei tästä enään mihinkään suuntaan olla menossa, siksi lähdin kirjoittelemaan tänne sillä tarvitsen ihmisten neuvoja, ja omakohtaisia kokemuksia. Jotain toivon kipinää..
Vastaukset 2
Vanhimmat
Nyt sophist kipikapi hakemaan apua!
Masennuksen oireet tunnistaa aika helposti, sanoisin että olet keskivaikeasti masentunut. Olet jäänyt muutamaan ongelmaan kiinni, etkä löydä umpikujastasi enää itse ulospääsyä, oman kuvauksesi perusteella. Tuttavani sanoin ovettoman huoneen seinät kaatuvat hidastetusti niskaasi. Siis terveyskeskukseen ja sassiin, niin saat olla "luvalla" sairauslomalla ja Kela pitää perustalouttasi sillä aikaa kunnossa. Jos tapahtumaketju on sinulle vieras, niin se etenee siten että kohtaat yleislääkärin, sitten psykiatrin ja sitten varsinainen hoitosi alkaa. Aivan ensiksi joudut ottamaan sen suurimman askeleen ja myöntämään itsellesi ettet selviydy juuri nyt omin avuin. Se tapahtuu juuri silloin kun soitat itsellesi ajan lääkärille. Mutta ei pelkoa, ei se tee sinusta huonoa tai epoäonnistunutta, ei sinua katsota kieroon, kaikilla on joskus todella vaikeaa. Sinä olet ilmeisesti aika nuori vielä, joten terveydenhuolto ottaa sinut varsin vakavasti ja tehnee kaikkensa saadakseen asiasi kuntoon.
Tuo erosi on aika tuore. Sanotaan että eroaminen suhteesta henkisesti kestää noin puolet suhteen kestosta, joten anna itsellesi aikaa erota, siis ihan puhtaasti surra, olla pettynyt ja muistella suhdetta lävitse, koska olet eroprosessisi alussa vielä. Juuri nyt mielesi ei varmaankaan halua hyväksyä eroa ja etsit ehkä vain itsestäsi syitä erolle. Pari kuukautta eteenpäin ja asiat ovat jo aivan eri lailla, uskaltaisin arvata että jo ensi kesänä kaikki on huomattavasti paremmin. Kunhan muistat kertoa itsellesi että juuri nyt eroat ja sinun on lupakin olla surullinen ja alakuloinen. Ja haet itsellesi sitä ammattiapua.
En tiedä viittaatko tuolla kuoleman kohtaamisella työhösi, mutta kukaan ei ole liian nuori kohtaamaan kuolemaa ammattillisessa mielessä, kunhan on vain riittävän pätevä työnohjaus ja esimies, muutenkin tuki, työpaikalla. Kuolema on vaikea asia käsiteltäväksi kelle tahansa ensimmäisillä kerroilla, mutta kokeneempien tuella sen kanssa oppii tulemaan toimeen ja eikä se tunnu enää entisellä tavalla vieraalta ja pelottavalta asialta. Aivan sama pätee myös siviilielämään, jos vaikkapa joku läheinen kuolee. Kuitenkin nuo paniikkikohtauksesi ovat merkki ahdistuksesta jonkin asian suhteen, ehkä kuoleman kohtaamisen, ja jo sellaisenaan vaativat ammattiapua, pelkkä puolison tuki ei siinä enää riitä.
Voimia ja rohkeutta!
Ihmettelen miksi väkisin koitat olla ammatissa joka ei edes kiehdo sinua? Tai et saa siitä mitään hyvää. Ja saat paniikkia. Opiskele jotain muuta mikä tuntuu oikealta ja hyvältä.? Riittää niitä lähihoitajia muutenkin paljon. Kukapa nyt kuolemaa haluaisi kohdata. Ehkä muiden tukemiseen ja avuttomuuteen eri tilanteissa olet liian nuori. Itse tarvitsisit ehkä vanhemman tukea, minne he jäi. Palkkatasoakin kannattaa katsoa kun opiskelee jotain ja se onko se oikea ala jotenkin. mol.fi/avo on eri aloja jos sivu on vielä pystyssä..
Poikaystäväsi taisi olla nuori ja kypsymätön vielä. Mitä ikäluokkaa olette? Voisit puhua edes autttaviin puhelimiin nimettömänä jos ahdistaa ja paniikkiin sekä masikseen on lääke lekuriltä saatavissa. Jätä kofeiini ja alkoholi pois ne pahentaa paniikkia. Kofeiinia on myös kahvin lisäksi suklaassa, teessä, energiajuomissa ym. Kylmyys ja kirkas valo voi myös paehntaa. Ajan kanssa olo paranee. Ajatuksille aikaa.. ja keskustelua, ettei yksin pyörittele ajatuksia. Muilta saa hyviä vinkkejä ja joskus voi lukea elämänviisauksia josta saa jonkin idean. Ja ehkä joskus voi tavata uusia ihmisiä.
Se on monella sama ongelma, kun toinen ei ole kiinnostunut ja toinen on. Kaipausta on ja miettii elämän kysymyksiä. Joskus se toinen ei kaikilta osin olekaan sitä mitä luuli.. siihen tulokseenkin voi tulla. Sitä osaa mikä oli hyvää, kuitenkin kaipaa.. ja toista. Ajan kanssa asiat menee eteenpäin kaiketi..