James Cameronin Avatar 3D ATM-fantasiana

Koska uusi vuosi koittaa, voisin yrittää sen kunniaksi teeskennellä ihmistä ja olla vetämättä markkina-arvoteoriaa mukaan Espoon uudenvuodenpaukuttelun varaslähtöön. Sen sijaan pohdiskelen vastikään näkemääni hienoa Avatar-elokuvaa hieman – tutusta näkökulmasta tottakai.

Miesten kirjoittama science fiction vetoaa varsin usein alempitasoisen miehen alikehittyneeseen tunne-elämään. Tälle on selvä selitys: scifiä kirjoittavat miehet ovat luonnontieteellisesti suuntautuneita lukijoidensa tavoin, ja luonnontieteellinen suuntautuminenhan on nykytiedon mukaan käytännössä lähes sama asia kuin Aspergerin oireyhtymä tai muut autismin oireet. Tästä syystä scifissä henkilöhahmojen persoonat ovat tyypillisesti varsin ohuita ja pääpaino tekniikassa ja fantasiassa (esimerkiksi tunnetuin naisscifisti Ursula K. Le Guin erottuu heti joukosta; hänen ihmisillään ja alieneillaan on syvyyttä, eikä teknologialla mässäillä).

Kun mieskirjoittaja sitten yrittää tuoda tarinaan mukaan tunteiden tasoa, vaikutelma on väistämättä teinipoikamainen – ja tämä yksioikoinen fantasianomaisuus vetoaa tyypilliseen kohderyhmään. Tässä lienee eräs salaisuus, miksi James Cameronin kirjoittama ja ohjaama Avatar vetoaa kaltaiseeni tunne-elämältään teiniksi jääneeseen ja seksuaalisesti syrjäytyneeseen nuoreen mieheen teknisen ylivertaisuutensa lisäksi.

Tarinassahan Sam Worthingtonin esittämä vyötäröstä alaspäin halvaantunut sotilas Jake Sully saa mahdollisuuden käyttää avatar-kehoa, ja vapautuu näin pyörätuolinsa kahleista ”toiseen elämään”. Tämä elämä osoittautuu nopeasti edellistä mielenkiintoisemmaksi, mukaan tulevat niin seikkailut na'vi-rodun maailmassa kuin elämää suurempi rakkauskin. Tämä jos mikä on niin ATM-allegoria kuin vain voi olla: alempitasoinen mieskin haaveilee olevansa jokin toinen, jokin fyysisesti (ja henkisestikin) parempi; saavansa uuden mahdollisuuden aloittaa alusta ja kokea maailma uutena ensimmäisen kerran lapsuutensa kaukaisten hyvien aikojen ja kullattujen muistojen jälkeen.

Todellisessa ATM-hengessä Cameronin tarinassa tapahtuu myös se mahdoton, että avatar-kehossaan kömpelö ja kulttuurin tavoista ja säännöistä pihalla oleva (kuulostaako määritelmällisesti tutulta?) Jake pystyy näistä puutteistaan huolimatta jotenkin voittamaan itse päällikön kauniin tyttären Neytirin ensin puolelleen ja lopulta aina partnerikseen. Tämän tuen avulla Jake omaksuu kulttuurin ja nousee sankarihahmoksi. Kukapa meistä ei teininä olisi haaveillut tällaisesta? Muistaakseni Cameron totesi jossakin tarinan hahmottuneen hänen mielessään jo varsin nuoressa iässä.

Seuraavassa paljastetaan jotakin loppukohtauksesta, joten lukemista jatkakaatte omalla vastuullanne. Aivan elokuvan lopussa Jake on pulassa: hänen avatar-kehonsa on ”sammunut”, ja ihmiskeho makaa tajuttomana ja Pandora-kuun ihmisille myrkylliseen ilmakehään kuolemaisillaan trailerilaboratorion lattialla. Na'vi-prinsessa Neytiri saapuu pelastamaan hänet, ja näkee ensimmäisen kerran rakkaansa ihmishahmon – itseään yli metrin lyhyemmän, jaloistaan surkastuneen ramman. Arvatkaapa mitä: Neytirin nähdessä Jaken selviävän naisen katseessa on pelkkää rakkautta. Jos TÄMÄ ei ole ATM-fantasiaa parhaimmillaan, niin mikä sitten on? Onhan kohtaus – ja koko elokuvakin – täydellinen vertauskuva nettideittailusta: nainen rakastuu komeaan ja maskuliiniseen, kaikkeen pystyvään avatar-profiiliin, mutta sitten hänelle selviääkin, että mies onkin oikeasti trailerissa asuva kalpea kääpiöinvalidi. Fantasiamaailmassa suhde kestää tämänkin pikku kolhun (no okei, ongelmaan löytyy ratkaisukin sitä sen enempää paljastamatta, mutta sen korostaminen veisi vitsiltä hieman terää).

Siispä, toverit hyvät, rientäkää oitis katsomaan elokuva, jos ette ole jo nähneet: tämä on nektaria mielelle.