Varoitus! Tämä on vuodatus... jota ei tarvitse lukea. Pakko vain saada purkaa ajatuksia jonnekin, kun ystäviäkään ei ole. Tämä on virallisesti elämäni ensimmäinen päivä - totaalisesti yksin...
ERO tuli! Kai se on hyväksyttävä vaikka shokki on meneillään. Miksi näin kävi? Miksi tähän jouduttiin? Eikö tosiaan enää ole mitään tehtävissä? Eihän meille pitänyt käydä näin...Miten tästä eteenpäin? Tsiljoona asiaa mielessä. Kaikesta "ihanasta" pitää luopua. Piti luopua kokonaisesta elämästä, kodista, miehestä
(jota rakastan syvästi) ja parhaasta ystävästä, joka mieheni on / oli...
15 vuotta yhdessä, joista 7½ vuotta naimissa. Huonosti on mennyt jo parisen vuotta, mutta siitä huolimatta ero tulee järkytyksenä, koska tosiaankin kaikesta huolimatta rakastan miestäni syvästi ja olisin halunnut "elämän taivalta" hänen kanssaa jatkaa. Hän on täydellinen sielunkumppanini. Harmi, että hän menetti saman tunteen minua kohtaan - luulisin. En olisi halunnut luovuttaa, mieheni halusi. Eroon ei liity kolmansia osapuolia vain lapsettomuus, jonka kanssa on painittu 6 vuotta. Lapsettomuus tappaa kaiken - se on tosi asia. Se muuttaa parisuhteen luonnetta, sen takia meni kaikki ystävät ja tuttavat yms.
Miten tästä nyt jaksaisi jatkaa? Tuleeko päivä, jolloin tämä ei satuta näin järkyttävän paljon. Uskallanko koskaan luottaa enää toiseen ihmiseen? Löydänkö koskaan uutta kumppania. Koko tulevaisuus on sumun peitossa. Tämä on järkyttävää...miten tästä ihmiset voivat toipua.
Kiitos, että jaksoit lukea vuodatukseni :)
ERO tuli! Kai se on hyväksyttävä vaikka shokki on meneillään. Miksi näin kävi? Miksi tähän jouduttiin? Eikö tosiaan enää ole mitään tehtävissä? Eihän meille pitänyt käydä näin...Miten tästä eteenpäin? Tsiljoona asiaa mielessä. Kaikesta "ihanasta" pitää luopua. Piti luopua kokonaisesta elämästä, kodista, miehestä
(jota rakastan syvästi) ja parhaasta ystävästä, joka mieheni on / oli...
15 vuotta yhdessä, joista 7½ vuotta naimissa. Huonosti on mennyt jo parisen vuotta, mutta siitä huolimatta ero tulee järkytyksenä, koska tosiaankin kaikesta huolimatta rakastan miestäni syvästi ja olisin halunnut "elämän taivalta" hänen kanssaa jatkaa. Hän on täydellinen sielunkumppanini. Harmi, että hän menetti saman tunteen minua kohtaan - luulisin. En olisi halunnut luovuttaa, mieheni halusi. Eroon ei liity kolmansia osapuolia vain lapsettomuus, jonka kanssa on painittu 6 vuotta. Lapsettomuus tappaa kaiken - se on tosi asia. Se muuttaa parisuhteen luonnetta, sen takia meni kaikki ystävät ja tuttavat yms.
Miten tästä nyt jaksaisi jatkaa? Tuleeko päivä, jolloin tämä ei satuta näin järkyttävän paljon. Uskallanko koskaan luottaa enää toiseen ihmiseen? Löydänkö koskaan uutta kumppania. Koko tulevaisuus on sumun peitossa. Tämä on järkyttävää...miten tästä ihmiset voivat toipua.
Kiitos, että jaksoit lukea vuodatukseni :)
Vastaukset 15
Vanhimmat
Vaikka nyt ei varmasti lohdutakaan, mutta kuitenkin AIKA tuo tullessaan parempia päiviä, kuukausia, vuosia. Uusi kumppanikin löytyy varmasti kun aika ja hetki on oikea. Uskon, että pystyt vielä luottamaankin, kun olet oma itsesi rohkeasti -tulipa eteesi mitä tahansa. Älä estä itkua tulemasta, käy läpi surusi... vain niin se ajan kanssa helpottuu. Jos huomaat etsiväsi kumppania jossa löytyy entisen kumppanin piirteitä, et ole vielä valmis uuteen suhteeseen. Tee kaikkea muuta uutta ja kivaa ystäviesi kanssa, sellaista kenties mitä et ennen ole harrastanut liiaksi esim. teatteri, liikunta, matkustelua... Ota itsellesi aikaa käydä läpi asia ja kohtaa suru rohkeasti. Voi esim. matkustaa muutamaksi päiväksi kaupunkiin, jossa ei ole aikaisemmin käynyt vaikkapa yksin ja nauttia esim. kylpylässä tmv. Voimia sulle, elämä koettelee toisinaan todella rankasti. Mutta mielestäni kaikella on tarkoituksensa ja joku on sinuakin odottamassa luokseen.
Minulla on lapset eron jälkeenkin, joten siinä mielessä tilanteeni on erilainen. Mutta tuo lopuksi iäksi yksinjäämisen pelko on todella voimakas, vaikka toisaalta en voisi edes kuvitella, että haluaisin seksuaalisesti tai parina ketään muuta kuin entistä miestäni. Olen joskus leikitellyt eron ajatuksella ja miettinyt kaikkea positiivista, mitä se toisi mukanaan. Mieheni jätettyä minut jäljellä on vain tuska lasteni kohtalon ja oman yksinjäämisen takia. En pysty nukkumaan ja kauhulla mietin joulun pyhien jälkeistä työelämää. Miten siitä voi edes selvitä tämän kaiken lisäksi? Minulta vaatii ihan ylivoimaisia ponnistuksia saada normaalit kotityöt kuten ruokaa lapsille tehtyä. Normaalisti teen ne vasemman käden pikkurillillä. Minulla ei ole vielä uutta asuntoa ja yhteistä en halua pitää, joten pyörimme kaikki samoissa nurkissa. Lapset eivät tiedä, miten päin olisivat, vaikka emme edes riitele heidän kuullensa.
Olit nähnyt suhteessanne niin suuria ongelmia, että pidit ehkä eroa mahdollisena?
Minulle kävi niin, että ero tuli yllätyksenä! Jos toinen valmistelee eroa hiljaa mielessään ja etsii jo valmiiksi uuden kumppaninkin niin onpa kinkkinen tilanne. Itse olisin ollut valmis esim. parisuhdeterapiaan mutta vaimo ei... hän haluaa eron! Eipä jää paljon vaihtoehtoja vaikka rakkautta itsellä riittäisikin.
Vaikeimmalta tuntuu se, ettei toinen ole pystynyt puhumaan ajatuksistaan läheisimmälle ihmiselle eli minulle - puolisolle. Tällaisen kovan koulun jälkeen nostan keskutelutaidot korkealle. Itse olen käsittääkseni ollut avoin.
Erossa päättää aina myös muiden läheisten elämästä. Meilläkin on 3 ja 6 vuotiaat lapset joten minun on vaikea ymmärtää ettei halukkuuttaa 12 vuoden suhteen ja 10 vuoden avioliiton pelastamiseksi toiselle enää ole ollenkaan.
Itsellä kävi näin. Vuosi sitten sain vaimoni kiinni suhteesta esimieheensä, ja hän lupasi lopettaa suhteen
yrittävänsä kanssani, oli paljon menetettävää talo ystävät kaikki pitkään suhteeseen liittyvä.
olemme olleet yhdessä 25 vuotta.
No sain pari kuukautta heidät taas kiinni suhteesta toisiinsa.
Minä itse rakastan vaimoani tosi paljon mutta hän ei tunnu haluavan olla minun lähelläni, johtuu varmaan
siitä kun hänellä on jo lohduttaja se vaan tekee erittäin kipeää minulle.
Se tuntuu pahalta koska häneen ei vaikuta lapsemme eikä minun tunteet.
mikään lohduttaja ole (anteeksi jos näin suoraan sanon). Mieheni jäi myös kiinni suhteesta toiseen, erosimme, mies halusi sitä itse, häipyi siis vain mitään kyselemättä.
Mies rakastui toiseen, se on tosiasia. Tai ainakin hullaantui, eihän sitä tiedä kestääkö suhde vai ei.
Mutta tuntuu kyllä siltä, ettei hän minuun ole koskaan ollut noin rakastunut kun siihen toiseen. En näe sitä toista minään lohduttajana, alkoihan heidän suhteensa jo meidän suhteemme aikaan... hän vain rakastui ja piste.
Minulla on vähän sama tilanne: vaimoni on ollut ja on yhä minulle Se. Kaikkea mistä uneksin ja enemmänkin. Nyt vaan ei sitten kuulemma toimi. Kummallakaan ei ole toista, eikä kumpikaan ole pettänyt. Meillä vaan on luonteenpiirteitä, jotka tuppaa hiljalleen syömään kummankin voimat. Ei riitoja, vaan ainakin itse olen melko sulkeutunut persoona. Tässä tilanteessa kyllä huomaan kasvaneeni jollakin tapaa. Ikävä kyllä liian myöhään, mutta ainakin voidaan erota ystävinä ja jakaa kasvatusvastuu. Suuresta murheesta huolimatta en syytä enkä moiti rakstani mistään, olen vain kiitollinen kaikesta mitä olen hänen kanssaan saanut ja kokenut. Elämä kai vain on sitten tällaista. Jos toinen on onneton minun kanssani niin annan hänelle vapautensa takaisin ja vilpittömästi toivon hänelle kaikkea hyvää. Oman onneni uhraan epäröimättä hänen vuokseen. Sinua en osaa auttaa, itselläni ei ole ystäviä koska olen ollut tässä täysillä enkä tuntenut muuta tarvitsevani. Eikä tässä ystävät auta: itse on kestettävä tavalla tai toisella. Toivotan sinulle voimia ja kaikkea hyvää.
Olen 4- ja 8-vuotiaiden lasten isä. Suhde vaimon kanssa on kestänyt lähes 20 vuotta, Aloitimme nuorina ja nyt tuntuu olevan seinä edessä. Vaimon kiinnostus seksiin ja hellittelyyn alkoi hiipumaan jo ennen lapsia; samoihin aikoihin kun ulkoasu alkoi muuttumaan korostetun naiselliseksi. Nykyään hän on täydellisen passiivinen ja haluton. En tiedä onko se pahempaa kuin itsepäinen puhumattomuus kiistatilanteissa ja monipäiväiset mökötykset. Ero on ollut puheissa omasta aloitteestani muutaman kerran mutta puheiksi ja lupauksiksi on jäänyt. Mistään todellisista ongelmista emme tunnu pääsevät keskustelemaan, aina on kyse siitä että vaimo kokee että häntä syytellään; toisaalta minä itse 'en osaa keskustella'. Ahdistaa ajatella lapsia ja heidän menettämistään, vaimo tuntuu jo seilaavan omalla saarellaan jossain kaukana.
ollut jo elokuun lopusta lähtien.
Hengissä kuitenkin ollaan... mistä olen oikeastaan aika ihmeissäni! En muista edes miten selvisin koko syksyn....
Meillä eroon liittyi vielä kolmas osapuoli mikä lisäsi tuskan satakertaiseksi.. mies rakastui (tai ainakin hullaantui aivan täysin seksuaalisesti) itseään 10 vuotta vanhemmasta naisesta.
En tiedä onko heidän suhteellaan tulevaisuutta... ja parempi vain kun osaisi vain olla miettimättä.
Meilläkin jäi lapset saamatta (niitä ei tosin ehditty kauaa yrittääkään, kun
sain tiedon tuosta toisesta naisesta..)
Ajatukset on ihan samat kuin sinulla.. en pysty näkemään niin kauas eteenpäin että minulla muka joskus olisi uusi kumppani. Ajatuskin tuntuu ihan utopistiselta.... haikailen vain tuon exäni perään, ja toivon uutta mahdollisuutta.
Ja välillä taas ajatukseni ovat sellaisia, että tuntuu että olen menettänyt uskoni rakkauteen. Mietin sellaisia, että minäkin joku päivä hommaan itselleni jonkun nuoremman pojan leikkikaluksi.. (kuten exäni taitaa olla tuolle naiselle) paskat rakkaudesta.. seksi se taitaa olla mikä tätä maailmaa pyörittää.
Pelkään että tämä ero muuttaa minua ihmisenä.. etten usko enää mihinkään kauniiseen. Viattomuus ainakin kyllä karisi minusta tämän myötä.
En tiedä miten tästä toivutaan.. mutta jos sinua lohduttaa, niin hengissä ainakin olen. Ja on ollut jo pari iloisempaakin päivää tänä aikana. Alkuun meni ruokahalut ja yöt oli yhtä painajaisten näkemistä..
nyt ehkä hieman helpottanut. Täytyy toivoa vain, ettei tule hirveästi takapakkia.
Hei! Painin samojen ajatusten kanssa tällä hetkellä. Avovaimo otti ja lähti toisen miehen matkaan. Tällä hetkellä on shokki päällä ja ei oikein pysty keskittymään mihinkään. Tuskaa ja surua ja ahdistusta. Tunteet heittelevät laidasta laitaan. Pahinta tässä tilanteessa oli valehtelu. Useaan otteeseen kysyin onko kolmatta pyörää mukana ja aina sama vastaus, että Ei. Kunnes viimein käry kävi. Se oli isku vasten kasvoja. Asutaan vielä saman katon alla tämä kuukausi ja yritetään pärjätä niin ettei tule enää riitoja. Koitahan kestää......
Mulla takana puoltoista vuotta erosta, jota ennen 3 vuotta lapsettomuutta ja hoitoja. Endometrioosi todettu ja leikattu siinä sivussa. Suhde kesti 10 vuotta ja päättyi kesken hoitojen kuin seinään. Mies halusi erota, ei halunnut enää lapsia, ei halunnut parisuhdetta. Halusi elää nuoruuttaan vapaana...tms.
Muistan kuinka olin ihan rikki ja uskoin etten ikinä pääse eteenpäin elämässäni. Vieläkin uskon etten koskaan tule lasta ja perhettä saamaan, mutta olin jo päässyt tasapainoon omien unelmien ja elämän kanssa. Oppinut elämään ja nauttimaan siitä mitä minulla on.
Exastä en ole kuullut mitään pitkään aikaan. Eikä hänellä taitaisi olla rohkeutta minua kohdatakaan.. Sain kuulla, että hän on mennyt naimisiin ja saanut lapsen... tipuin todella korkeelta ja nyt sattuu. Ei niinkään se, että menetin hänet, sen olen jo käsitellyt, mutta se että hän joka ei halunnut mitään niistä asioista joista itse olen haaveillut sai ne kaikki, parisuhteen, perheen, oman talon ja niin sen lapsen jota mä en hänelle pystynyt antamaan.
Mutta kyllä sitä jaksaa jatkaa, ihmiselle ei kuulemma anneta enempää kuin jaksaa kantaa kerrallaan, tiedä häntä, mutta mulla ainakin ystävät auttavat. Onnellinen en ole ja en sitä usko vielä pitkään aikaan olevani. Uutta miestä en myöskään usko heti löytäväni enkä koskaan enää usko rakkauteen enkä varmaan osaa luottaa toiseen kuten ennen, se on todellta surullista. Sen voin luvata, että tulee päivä jolloin se ei satu enää niin paljoa ja paino rinnassa hellittää, se ottaa vaan aikansa. Toivon sydämestäni, että sinä saat olla se jonka unelmat toteutuvat ennen exääsi.
rohkaisevasta kirjoituksesta.
En ole aloittaja, mutta kirjoitin jo tähän ketjuun aiemmin samalla nimimerkillä.
Kovia olet joutunut kokemaan... tuo varmasti kaikkein pahinta, että exäsi saanut lapsen toisen kanssa. Se on minullakin pahin pelko.
ei kai auta kun yrittää tarpoa eteenpäin. Koville ottaa.. mutta luojan kiitos että saa lukea muidenkin samoja kokemuksia täällä. Pikkuriikkisen helpottaa... että tällaisesta on joku jopa selvinnyt.
Niin se vaan menee, että eroon (olipa se millainen tahansa) ei ole yhtä ja hyvää selviytymiskeinoa... Kaikki erot ovat kuitenkin erilaisia ja myös ihmiset niiden takana...
Olen itse eronnut n. puoli vuotta sitten ja vaikeinta näyttää olevan lapsistani erossa oleminen... Ollaan päädytty 2 viikkoa kestäviin huoltajuusjaksoihin ja voin kertoa että 2 viikkoa ilman omia lapsia on paaaaaljon... Noh, vaikeat ajat täytyy vain kestää ja oppia elämään niiden kanssa.
Tsemppiä sulle !
P.S. Eikö adoptio tullut kysymykseen?
Tultuani avioliitossani petetyksi ja jätetyksi löysin Fisher eroseminaarin, josta tuli käännekohta silloisessa elämässäni. Seminaarissa sain vertaistuen ja työkalut eron käsittelyyn, oman itsetuntoni jälleenrakentamiseen sekä myös paljon oppia toimivampien ihmissuhteiden rakentamisesta. Seminaarissa oli hyvä henki ja kiva porukka, ja olemme pitäneet yhteyttä seminaarin jälkeenkin. Monien elämässä on tapahtunut paljon hyviä asioita, samoin itselleni. Olen ollut jo vuosia toimivassa parisuhteessa enkä vaihtaisi mistään hinnasta nykyistä elämääni vanhaan. Satsaa siis sinäkin loppuelämääsi ja osallistu eroseminaariin! Sieltä saat voimavaroja auttaaksesi myös lapsia omissa eroprosesseissaan.
...Viikko mennyt ekasta kirjoituksestani ja olo edelleen tuskainen...(kukapa sitä nyt viikossa toipuu) ja vieläkö kun tuleva ex-mies käyttäytyy ristiriitaisesti. Toissapäivänä hän ei halunnut puhua minulle, eilen tuli jääkylmä ilmoitus sähköpostitse, että avioerohakemus viety käräjäoikeuteen. Tänään hän huolehti halaili, silitteli, toi uudelle asunnolleni ruokakassin (ilmestyi ilmoittamatta ovelleni)...ja puhui ja itki, kuinka hän niin "välittää"... Äsken hän lähti juuri...ja jätti minut TAAS yksin tuskissani tänne itkemään. On kuulema pakko olla itsekäs!
Onko tämä elämää?!?! Tämä raastava tuska...miten tämän saa rinnasta ulos?!
aika parantaa haavat ja haluun uskoa tuohon itsekkin.Tällä viikolla eropaperit kirjoitettu takana 15 vuotta yhdessä oloa ja 10vuotta naimisissa, meillä kolme yhteistä lasta.Mies lakkasi rakastamasta ei ole kuulemma toista.Meidän vaikeudet johtui suurimmaksi osaksi siitä että miehelle työnteko tärkeämpää kuin perhe ja oma vikani oli että viihdyin kavereitteni kanssa paremmin kun mieheni kanssa,mieheni on erittäin hiljainen ja sulkeutunut ihminen jolla on erittäin vaikeeta puhua asioista ja muutenkaan näyttää tunteitaan.Minulla nyt asunnon etsiminen edessä ja lasten täytyy vaihtaa koulua ym.Vaikeeta tulle vielä olemaan minullakin ja monta kertaa. Toivotan sinulle voimia jatkaa elämää eteenpäin ja kyllä se päivä vielä koittaa kun tuska hellittää.