jos ei ole koskaan itse kokenut rakastetuksi tulemista, edes vanhempiensa taholta? Onko jossain joku terapeutti joka osaa neuvoa kuinka tunnetaan rakkauden tunnetta?
Voiko osata rakastaa ketään
T - - - -
34632
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 34
Vanhimmat
Kyllä sitä jokainen osaa rakastaa,mutta sen näyttäminen muille onkin sitten toinen juttu
Rakastamista voi verrata mihin tahansa muuhun käyttäytymiseen ja tunteen ilmaisuus. Ei meillä kaikilla ole esim. empatiakykyyn tai vaikka toisen halveksuntaan. Se on vain niin, että me olemme kasvuympäristömme tuote ja on hyvin mahdollista, ettei osaa rakastaa koska ei tiedä siitä mitään jos ei ole koskaan ollut rakastettu tai saanut kokea tunnetta esim. siiitä että välitetään.
Me voimme aikuisena opetella monia asioita; myös rakastamista. Itse kasvoin rakkaudettomassa perheessa; lähinnä sain halveksuntaa ja välinpitämättömyyttä osakseni. On ollut todella vaikeaa ymmärtää rakkautta ja opetella rakastamaan. Mieheni on rakastanut minua yli 30 vuotta ja lapseni myös. Lapsiani olen aina jotenkin luonnollisesti rakastanut; mieheni kanssa aikaa on mennyt opetellessani. Olen enemm'änkin ollut läheisriippuvainen. Päivä päivältä opettelen rakastamaan ja ymmärtämään rakkauden merkitystä.
Terapeutti ei voi opettaa rakastamaan mutta on hyvä apu itsetuntemuksen lisäämiseen, itsensä hyväksymiseen ja sitä kautta itseään rakastamiseen ja myös rakkauden ymmärtämiseen.
Rakkauden tunnistat, kun toinen kietoo kätensä sinun ympärillesi ja pitää sinua sylissään niin, että tunnet turvaa ja hyvää oloa siinä. Musiikkiterapia voisi olla hyvä tunteidesi herättäjänä. Sitä käytetään monenlaisiin ongelmiin, mutta esim, yhdistettynä tanssiin, jossa voi olla lähellä toista, voi oppia tuntemaan rakkauden "ensiaskeleita".
Eipä sitä tuollaisessa noin ikävässä tilanteessa ole oppimaan päässyt. Mutta se on kyllä opittavissa, saattaa vaatia psykoterapiaa, mutta tärkeintä on oppia ensin rakastamaan itseään, sitten voi rakastaa muita. Eikä pidä sekoittaa keskenään rakkautta ja muita tunteita, kuten himo, omistushalu, yksinolemisen pelko tms,
Ehkä se oli näin tarkoitettu minun osaltani elämä elettäväksi, ilman rakkautta. Ei minulla ole edes niin hyvät näyttelijänlahjat, että voisin teeskennellä jotenkin käyttäytymiselläni rakkaudentunteita. Ihmisillä tuntuu olevan niin korkeat käsitykset näistä psykoterapiamenetelmistä. Kokemuksen kautta toteaisin, että suurimmaksi osaksi ne perustuvat vain väsyttämistaktiikkaan. Eli jauhetaan samaa asiaa kerta toisensa jälkeen kunnes ihminen on niin totaalisesti vittuuntunut joko asian jankkaamiseen tai terapeuttiinsa, todennäköisesti molempiin. Vittuuntunut terapiassakävijä sitten lopettaa terapian koska pelkää tulevansa lopullisesti hulluksi/listivänsä terapeuttinsa. Terapeutti päättelee sitten terapian tepsineen koska asiakasta ei enää näy. Sitten rykäistään hienoja tilastolukuja terapian tehokkuudesta. Näin se menee.
Tosi positiivinen asenne ainakin sinulla. Minusta sinulla voisi olla näyttelijän lahjoja ja vieläpä tarinan kertoja lahjojakin, niin makeat naurut sain. Tuolla asenteella voit päästä melko pitkälle.
en tiedä, oliko epäkorrektia naurhataa tuolle kirjoituksellesi, mutta niin hyvin se joka tapauksessa oli kirjoitettu, että sait hymyn ventovieraan ihmisen huulille ja se on jo paljon! ja lahjoja sinulla myös epäilemättä on, ainakin kirjoittamiseen. mutta ehkä se terapia ei ole sitten ainoa vaihtoehto, eikä sinulle se oikea.
sitä mieltä valitettavasti olen (mielipide tosin ei ole kiveen hakattu totuus), että oppiakseen rakastamaan, ihmisen on oltava rakastettu. teeskentelyä asian suhteen kukaan tuskin kaipaa, mutta ehkä ei silti kannata kirvestä kaivoon heittää. se, ettet sinä pysty rakastamaan, ei tarkoita, etteikö sinua voisi rakastaa. ja jos toista rakastaa, löytyy ymmärrystä siinä kohtaa, kun kerrot, ettet rakastamaan pysty, mutta haluat oppia.
älä siis luovu uskosta rakkauteen ja yritä myös nähdä itsesi sellaisena, että olet itseesi tyytyväinen ja voit rakastaa itseäsi!
Eli helpompi hyväksyä asia, kuin yrittää muuttaa sitä? Näinhän se on.
"Kokemuksen kautta toteaisin, että suurimmaksi osaksi ne perustuvat vain väsyttämistaktiikkaan. Eli jauhetaan samaa asiaa kerta toisensa jälkeen kunnes ihminen on niin totaalisesti vittuuntunut joko asian jankkaamiseen tai terapeuttiinsa, todennäköisesti molempiin. Vittuuntunut terapiassakävijä sitten lopettaa terapian koska pelkää tulevansa lopullisesti hulluksi/listivänsä terapeuttinsa."
Ja sä olet käynyt terapiassa? Kauanko?
Sitä samaa asiaa pitää jauhaa just niin kauan, kunnes se ns. menee läpi. Jos sulla on asenne, että terapeutit on perseestä ja puhuu paskaa, eikä niitä kannata kuunnella, saati uskoa, niin ei ihme, että homma junnaa paikallaan. Jatkuvalla kieltämisellä ei paljon saavuteta. Ja toisaalta, mitä vakaammin ihminen kieltää, sitä pahemmin asiat yleensä on solmussa.
Et kai sä nyt ajattele, että tollasen asian käsitteleminen ois jotenkin ruusuilla tanssimista? Että se nyt kerrasta "aukeis" ja sun elämä kirkastuis? Mitä suuremmasta muutoksesta on kysymys, sitä enemmän se sattuu. Ja sitä kiivaammin sitä yrittää kieltää ja vastustaa.
Mun näkemykseni tosta sun terapeutti-kokemuksesta on se, että justiinsa, kun ruvetaan hiukan saamaan sitä ovea auki sinne lapsuuteen/huonoihin kokemuksiin, niin juostaan pakoon lujaa. Eikä tulla enää takasin. Ja sitten "rehvitään" ympäriinsä, ettei terapeuteista ole mitään apua.
Ei ne mitään ihmeiden tekijöitä ookkaan.
Tässä on ihan sama, ku alkoholistilla: jos sä et ITE halua parantua, niin ei sitä kukaan voi väkisinkään tehdä.
kaksi kertaa viikossa. Kyllä siinä ajassa jo ehti nähdä mitkä ovat terapian mahdollisuudet minun kohdallani. En ole suggeroitavaa tyyppiä ja siksi papukaijamainen saman asian jankkaaminen hulluuteen asti ei toimi minun kohdallani. Minun terapeuttini otti heti alusta asti vähättelevän asenteen kokemaani tyyliin "sellaista se elämä on" ja "sitä sattuu kaikenlaista". Vaikka kävisin terapiassa lopun ikääni, ei minusta tule koskaan ehjää, normaalilla tunnekirjolla varustettua ihmistä. Traumani ovat niin vaikeita ja syviä. Sekin on jo paljon jos pystyy edes osallistumaan täysipainoisesti työelämään eikä haudo itsemurhaa koko ajan. Rinnastat siis alkoholismin (eli sairauden) lapsena koettuun seksuaaliseen väkivaltaan? Eli ihminen on siis sairas jos on joutunut 5-vuotiaana isänsä/veljensä raiskaamaksi? Ja tästä "sairaudesta" pitäisi sitten joskus "parantua"? Minä haluaisin kuulla mitkä ovat ne terapeutin sanat joilla tehdyn saa tekemättömäksi ja muistinsa tyhjennettyä kaikesta iljettävyydestä. Haluaisin tietää miten saa pestyä pois itsestään sen loputtoman saastaisuuden tunteen johon ei pysty karkeinkaan harja ja saippua. Jos ihmiseltä amputoidaan jalka, voidaan poistetun jalan tilalle laittaa proteesi. Lapsena tuhottua seksuaalipsyykeä ei voi korvata millään, ei ole mitään mitä voisi laittaa sen tilalle.
"Rinnastat siis alkoholismin (eli sairauden) lapsena koettuun seksuaaliseen väkivaltaan?"
Rinnastinko? Vai rinnastinko vain sen asenteen? Muutosta ei voi tapahtua, ellei ihminen itse sitä salli.
"Eli ihminen on siis sairas jos on joutunut 5-vuotiaana isänsä/veljensä raiskaamaksi? Ja tästä "sairaudesta" pitäisi sitten joskus "parantua"?"
Etkö juuri viestissäsi tolkuttanut, että tapahtunut on jättänyt sinuun pysyviä jälkiä? Eihän se amputaatiossa ollut ihminenkään varsinaisesti sairas ole, mutta hänenkin on "itse" funtsittava, ottaako sen proteesin ja lähtee liikkeelle, vai jääkö sänkyyn odottamaan, kasvaako jalka takaisin.
"Minä haluaisin kuulla mitkä ovat ne terapeutin sanat joilla tehdyn saa tekemättömäksi ja muistinsa tyhjennettyä kaikesta iljettävyydestä."
Älä pidätä hengitystä tuota odottaessa. Koska sellaisia sanoja ei ole.
Kysymys on nyt vain siitä, kumman vaihtoehdon sinä "valitset". Proteesi vai odottelu? Periaatteessa se terapeutti voi antaa sulle sen proteesin, mutta se ei voi sua pakottaa käyttämään sitä.
Kenellekään meistä ei ole täällä annettu täydellistä elämää täydellisessä kehossa. Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, kaikilla meillä on vaikeutemme. Valitettavasti toisilla niitä on helkkaristi enemmän, kuin toisilla. Mutta itsestä sen on lähdettävä, mitä niillä enemmän tai vähemmän onnettomilla elämän eväillä sitten tekee.
Kovasti sitä hehkutetaan, kuinka "aina on apua tarjolla" ja blaa blaa. Se jätetään kertomatta, kuinka paljon siihen_siltikin tarvitaan vielä sitä omaa panosta. Ja kuinka siihen paranemiseen saattaa mennä koko elämä. Mutta sun elämälläs ainakin on tarkotus: oppia rakastamaan kaikkia todennäköisyyksiä vastaan? :) Tsemppiä.
Vuosi terapiaa kaksi kertaa viikossa ei ole vielä paljon. Olet joutunut kokemaan niin rankkoja asiota, että ei ne hetkessä ratkea. En usko, että terapeuttisi suinkaan väheksyy sinua tai kokemaasi. Terapeutti ei voi mennä tunteella mukaan hoitosuhteeseen ja itkeä yhdessä potilaan "kurjuutta". Tietysi voi olla, että sinulla ei tämä terapeutin kanssa henkiläkemiat kohtaa ja voisit hyötyä jos vaihtaisit terapeuttia. Kuitenkin kuten tuossa joku jo sinulle kirjoittikin niin halun eheytyä täytyy lähteä sinusta. Yksikään terapeutti ei voi sinua auttaa jos olet terapiaa vastaan. Voi olla, että et koskaan pysty ketään rakastamaan, mutta ei se ole mahdotonta. Mennyttä ei kukaan saa tekemättömäksi, mutta voit oppia elämään sen kanssa ja saavuttaa vielä ihan hyvän elämän. Toivon, että et loukkaannu kirjoituksesta sillä se ei todellakaan ole tarkoistus.
vanhempani eivät koskaan ole sanoneet että rakastavat minua / olen heille tärkeä tms. muutin aika nuorena pois kotoa ja olen mm. ottanut opintolainaa mielummin kuin tukeutunut vanhempieni armopaloihin. kaikki suhteeni ovat olleet lyhyitä ja päättyneet minun tahdostani (sikäli kuin mitään on alkanutkaan). kaikki on ollut vain himoa ja/tai seikkailua, uutuudenviehätystä sekä näyttämisen/valloittamisen halua. en todellakaan käsitä, mitä se rakkaus on. ehkä jonkinlaista kiintymystä? en vain osaa kiintyä yhtään mihinkään. mikään(/kukaan) ei ole mulle niin arvokasta, ettenkö voisi siitä luopua. mutta joidenkin kaverien sydänsuruja ja rakkaussotkuja sivustaseuratessa olen melkeinpä helpottunut, ettei itse tarvi kokea samaa. vaikka vähän olen kateellinenkin.
Kauheaa, miten tyhjänä ihminen kulkee läpi elämänsä, jos ei ole saanut kokea rakkautta. Tuli hirvittävän paha olo puolestasi ja sääli. Rakkaus on kaiken elämisen ehto, ilman sitä kaikki on yhdentekevää. Ilman rakkautta ihminen ei ole kokonainen ja on vain sieluton olento, joka etsii jotain, kaipaa jotain, mutta ei tiedä mitä häneltä puuttuu. Surullista.
nuorempana (n. 15-18-vuotiaana) olin itsekin aika surullinen ja onneton. yritin olla parisuhteessakin, mutta se teki olon vaan pahemmaksi, koska kaikki oli vaan kulissia ja esittämistä. sittemmin asioita, niiden syitä ja seurauksia on tullut mietittyä aika paljon. noin parikymppisenä löysin tasapainon ja pystyin hyväksymään itseni ja tilanteeni. nyt lähes 25-vuotiaana elämä on ihan raiteillaan; vakityö, asuntolaina, vähän rahaa humputuksiin ja reissuihin, kaveripiiri. muuta en koe tarvitsevani.
Niin, sitä ei kai kaipaa, mitä ei ymmärrä olevan olemmassakaan. Toisaalta aika siistiä elää vaan materiaelämää, hmm...en taidakkaan enää sääliä sinua, vaan taidankin kadehtia jo.
kun olet nainen, tilanteesi ymmärtää koska nainen ei loppujen lopuksi tarvitse miestä yhtään mihinkään. Sen sijaan miehelle naisen kanssa oleminen on elämän tarkoitus. Kun miehellä on nainen, hänellä on motivaatiota kuluttaa energiaansa muihinkin asioihin eli kouluun, opiskeluun ja harrastuksiin. Jos nainen puuttuu, mikään muu asia ei korvaa sitä. Naiselle mies on loppupeleissä täysin yhdentekevä olento jonka voi kätevästi korvata surisevalla delfiini-dildolla joka stimuloi tuhat kertaa paremmin naisen alapäätä ja antaa voimakkaammat orgasmit kuin yksikään aito penis.
ollenkaan mistä tässä viestiketjussa on puhe. Tässä ei nyt keskustella ruumiin aistien toiminnasta vaan jostakin paljon suuremmista asioista.
Olet sitten oikein dildojen asiantuntija. En omista sellaista, niin en tiedä miten toimivat. Eivät mitkään vempaimet ja materia kuitenkaan miestä korvaa. Miesten tarkoitukset kyllä tiedetään. On se sitten mies tai nainen, niin kumpikin kaipaa rakkautta ja toisen ihmisen läheisyyttä, eikä sitä kone korvaa. Rakkaus se on joka motivoi. Mutta sinä tarkoitit kai, kun mies saa naiselta ja nainen antaa, niin se motivoi yrittämään elämässä muutakin, mutta jos ei saa naiselta, niin motivaatio menee. Miestä naisessa motivoi seksi, naista miehessä paljon muutkin asiat.
Nainen tarvitsee miestä varmasti enemmän kuin mies naista muuhunkin kuin vain sänkyyn. Yleensä miehille riittää naisessa vain pelkkä seksi. Nainen on paljon sosiaalisempi ja seurallisempi kuin mies ja odottaa suhteelta muutakin, kun vaan naimista. Mies se on, joka ei naista tarvitse muuhun kuin naimiseen ja sitäkin mies saa ihan ilman papin aamenta. Mihin mies muka naista tarvitsee?, ei mihinkään. Onhan hänellä työ, harrastukset, kaverit ja rahaa humputteluun ja reissuihin. Yhdentekevä on nainen miehelle.
Riittääkö yhdentekevälle miehelle siis vaikka aivokuolleena sängyssään makaava nainen? Siinähän sitä voi sitten käydä mies tarpeitaan tyydyttämässä ja "motivoimassa" itseään tällä tavoin muuhun elämänmenoon. Millä tavoin, muuten kuin valmistusmateriaalin perusteella, tällainen nainen eroaisi tekopimpistä?
Voiko sulla olla persoonallisuuteen liittyvä häiriö, en nyt viitsi tässä ihan nimetä ? Yhdistettynä tietenkin lääkkeet, niin se tekee ihmisestä kylmän.
enkä myöskään alkoholia/huumeita. Lapsuudenkotini oli se HÄIRIÖ ja vielä tarkemmin vanhempani jotka eivät edes halunneet minun syntyvän tähän maailmaan. Joskus sitä toivoo, että isä olisi onnistunut siinä potkimalla tehdyssä abortointiyrityksessään. Tällaisia ihmisiä sitten tulee kun on jo ennen syntymäänsä päähän potkittu. Kenenkään ei pitäisi joutua kuulemaan oman äitinsä suusta olleensa ei-toivottu lapsi. Tähän kun lisätään kaikki pieksämiset ja hyväksikäytöt yms. ihmetellä täytyy, että ylipäätään edes tämänkin verran olen vielä järjissäni enkä ole vielä seurannut isoveljeni jalanjälkiä eli vetänyt itseäni hirteen.
Se ero tulee tosilta miehiltä tulevasta arvostuksesta. Eli mies saa arvostusta osakseen jos hänellä on nainen. Naisen saaminen lisää miehen statusta. Aivan kuten lapsetkin.
Yksin asuvaa yli 30-vuotiasta miestä pidetään outona, homona tai muuten vaan vältettävänä.
ettei miehen näkökulmasta katsottuna ole mitään väliä minkä takia nainen notkuu hänen seurassaan? Jos kavereilta heruu mukavasti statuspointseja vaikka nainen olisi miehen seurassa vain tämän varallisuuden tähden, vaikka itseasiassa nainen inhoaisi ja vihaisi tuota miestä sydämensä pohjasta? Mies ei piittaisi lainkaan siitä mitkä naisen motiivit ovat olla hänen kanssaan? Jos näin on asiat, onkohan mitään rakkautta edes olemassakaan? Ehkä sitä rakkauden tunnetta eivät osaa tuntea muutkaan, kuvittelevat vain tuntevansa jotain mikä paljastuukin lähemmässä tarkastelussa vain pelkäksi statusaseman tavoitteluksi ja omistushaluksi.
Onhan noita tapauksia, joissa miehen status on pudonnut rajusti ja nainen lähtenyt kävelemään sen jälkeen. Rahaliitot ovat usein sellaisia.
Samaten mies lähtee kävelemään jos nainen lihoo 5 kiloa tai unohti blondata hiuksensa tai vaikkapa sairastuu. Maailma on täynnä rakkaudettomia parisuhteita. Toivottavasti he löytävät toisensa ja jättävät muut ihmiset rauhaan.
Lisäisin vielä, että aika moni menee naimisiin ja perustaa perheen suvun tai vanhempien vaatimuksesta. Kyllä ihmisen odotetaan menevän naimisiin, näin se vaan on.
Työpaikan saaminenkin on helpompaa miehelle jos on perheellinen, se antaa kunniallisen vaikutelman.
Voiko olla mahdollista vielä vuonna 2010 Suomen tasavallassa, että joku menee naimisiin suvun tai vanhempien vaatimuksesta? No, ehkä jossakin muslimiyhteisössä tai vastaavassa.
No kyllä näin vaan on! Moni äiti painostaa tytärtään naimisiin ja utelee lasten hankkimisesta. Kyllähän moni haluaa sitten olla siinäkin asiassa vanhempien odotusten ja toiveiden mukainen.
Sä olet nyt syöttänyt pajunköyttä riittävästi, nauranut tarpeeksi. Portierina sanoisin, että lämmitellyt kylliksi, vaatteesi ovat jo pihalla!
Ymmärrän kyllä hyvin jos joku ahdistuu siitä, että jonkun kohtalo voi olla näin uskomattoman kova. Antaisin mitä vaan jos tämä kaikki olisikin ollut vain pahaa unta.
Ja voin vakuuttaa, että ruudun tällä puolen on naurut olleet vähissä.
ei tässä kukaan ahdistu, huvittunut olis kai sopivampi ilmaisu. Älä pidä ihmisiä kaheleina. Narskuu pahasti...
Parisuhde on Suomessa v. 2010 yleinen normaaliuden mitta. Toinen on tietysti työpaikka.
Yksi melko uskomaton juttu on myös uskonnollisen yhteisön vaikutus asiaan. Minulla ei ole kokemusta muusta kuin kristillisyydestä. Lahkot ovat tunnetusti tiukkoja paikkoja, mutta niin on ihan tavisten seurakunnatkin. Jos ihminen sattuu olemaan ev.lut. kirkon palkkalistoilla, on avioliittokulissin parasta pysyä kuosissaan. Mikäli alkaa tihkua tietoja vaikeuksista, avioerosta puhumattakaan, tulee huutia myös työyhteisössä.
ärsyttävää tommonen. Kyllä ihmiseltä tulee rakastaminen ihan luonnostaan, vaikkei sitä olisi juuri vanhemmilta saanutkaan. Toiset vaan on tunnekylmempiä kuin toiset, kuten ehkä sinä. Niin, ja rakastamisella tarkoitan ihan kaikkea; rakkautta eläimiä, lapsia, vanhuksia ja muita tovereita kohtaan. Sitten on tietysti romanttinen rakkaus, johon ei niin usein törmääkään. harvoin sitä kunnolla rakastuu.
Ihan niin kuin kasvikin tarvitsee pienen siemenen alukseen, tarvitsee rakkauskin jonkin alkulähteen. Rakkaus ei tule tyhjästä. Rakkaus ei ole meihin sisäänrakennettu automaatiomekanismi, ei irrallaan leijuva tunne. Rakkaus tarvitsee välttämättä myös kohteen ilmentyäkseen jollain tavoin. Jos rakkaudelle ei ole kohdetta, kuinka voisikaan tuntea rakkautta. Olen kovin surullinen puolestasi mutta elämäsi ei ole elämisen arvoista ilman rakkautta. Toivottavasti ymmärrät tehdä tästä johtopäätöksiä.
Tuohon on pakko todeta, että rakkautta on monenlaista. On seksuaalista rakkautta, mikä on haihtuvaa ja lyhytaikaista, ellei pääse kasvamaan ja kehittymään eteenpäin. Rakkautta voi hyvinkin tuntea, vaikka ei ole parisuhteessa. Toisaalta voi elää toisen kanssa yhdessä ja voi harrastaa seksiä päivin öin, kehittää perheenkin ympärilleen tietämättä rakkaudesta juuri mitään.
Monet ihmiset palvovat kyllä omia lapsiaan, mutta vihaavat kaikkia muita kakaroita. Jotkut koiran omistajat jumaloivat omaa koiraansa, mutta tilaisuuden tullen potkisivat naapurin lemmikkiä. Ehdollista rakkautta vai itsensä pönkittämistä ja korostamista jälkeläisillä sekä kotieläimillä?
Rakkautta me tunnemme myös vanhempiimme, muihin perheenjäseniin sekä ystäviin, vaikka suomalaisessa kultturissa tätä ei olekaan tapana julistaa ainakaan tyyliin "minä rakastan sinua". Yleensä ihminen rakastaa jollain tasolla esim. vanhempiaan, vaikka nämä olisivatkin todella vaikeita, väärin tehneitä ihmisiä.
Kaikki lähtee rakkaudesta itseen, mikä nykyään kiepsahtaa helposti vastakohdakseen. Huippuesimerkkinä narsistinen luonnehäiriö, jossa ihminen näyttää arvostavan itseään yli kaiken ja olevansa hyvin itsevarma, mutta tosiasiassa tuntee itsensä täysin nollaksi. Näillä itsekkäillä ihmisillä on yleensä aina kärsivä kumppani käytössään antamassa heille "rakkautta" ja "hyväksyntää", vaikka suhteessa onkin toisen arvostaminen kaukana. Sen sijaan todella kehittyneet tyypit tuntevat pyyteetöntä rakkautta koko luomakuntaa kohtaa. He rakastavat myös jumalaa, mikäli sellaiseen sattuvat uskomaan. Jyrkkä uskovaisuus taas on mielestäni eri asia kuin vaikkapa Jeesuksen opettama rakkaus. Se lienee lähinnä harmoniaa kaikkeuden kanssa. Tällaisen ihmisen on helppo löytää myös maallista rakkautta, koska hän kunnioittaa kaikkea elämää pitäen sitä arvokkaana ja kiehtovana. Itseensä käpertynyt taas tarvitsee rahaa, ulkonäköä, .. herättääkseen kiinnostusta muissa ja päästäkseen siten seksin ääreen.
Viisaita sanoja sinulla ;)
Itse määrittelisin rakkauden positiivisena kierteenä, joskus alkaa vain tuntumaan koko ajan paremmalle ja paremmalle. Jonkun ihmisen kanssa on vain niin hyvä olla?