Olen tavannut miehen, joka on kaikinpuolin kiinnostava. Hän on komea, urheilullinen, meillä on yhteisiä intressejä (mm. harrastusten suhteen), hän on todella ymmärtäväinen ja kultainen, tekee paljon minun eteeni, kemiat kohtaavat sängyssä.. mutta huumorintajumme ovat erilaiset. Tai välillä tuntuu, ettei tällä miehellä ole sitä ollenkaan. Kyllä hän joillekin tv-sarjan kohtauksille saattaa naurahtaa, mutta koskaan en ole kuullut hänen nauravan kovaan ääneen tai edes kunnolla. Itse taas nauran taas hyvinkin helposti ja monenlaisille asioille, kerron paljon vitsejä ja rakastan tilannekomiikkaa.
Onko suhde, jossa ei ole yhteistä säveltä huumorintajun suhteen täydellinen? Voiko tällaista yhteistä säveltä joskus löytyä? Entä jos mies osoittautuukin jatkossa varsinaiseksi "huumorintajuttomaksi tylsimykseksi"? Välillä minua jopa nolottaa, kun saatan nauraa kunnolla jollekin netistä löytyneelle kuvalle, kun mies ei hymähdystä enempää siihen reagoi. Pitääkö hän minua jotenkin vajaana?
Tämä asia vaivaa minua myös siksi, koska edellisen poikaystäväni kanssa minulla oli yhteinen huumorintaju. Saatoimme kertoa tarinoita toisillemme, ja nauraa niille vedet silmissä monta kymmentä minuuttia. Kaupassa käynti saattoi olla oikea seikkailu, kun keksimme omia typeriä juttujamme. Hän sai minut nauramaan silloinkin, kun olin huonolla mielellä. Meillä on monia yhteisiä, ihania muistoja eri reissuista, joilla oli niiiin hauskaa..
Koska suhde tähän nykyiseen mieheen on kaikilta muilta osin oikein hyvä, onko mahdollista ratkaista tämä ongelma ns. ulkoistamalla huumorintaju, eli keskittymällä miehen kanssa muihin asioihin ja heittämällä läppää sitten ennemmin kavereiden seurassa? Käykö suhde tällä tavalla pitemmän päälle kuitenkin kuivaksi?
Jos jollakulla on vastaavia kokemuksia, otan neuvoja ja tarinoita mielelläni vastaan!
Onko suhde, jossa ei ole yhteistä säveltä huumorintajun suhteen täydellinen? Voiko tällaista yhteistä säveltä joskus löytyä? Entä jos mies osoittautuukin jatkossa varsinaiseksi "huumorintajuttomaksi tylsimykseksi"? Välillä minua jopa nolottaa, kun saatan nauraa kunnolla jollekin netistä löytyneelle kuvalle, kun mies ei hymähdystä enempää siihen reagoi. Pitääkö hän minua jotenkin vajaana?
Tämä asia vaivaa minua myös siksi, koska edellisen poikaystäväni kanssa minulla oli yhteinen huumorintaju. Saatoimme kertoa tarinoita toisillemme, ja nauraa niille vedet silmissä monta kymmentä minuuttia. Kaupassa käynti saattoi olla oikea seikkailu, kun keksimme omia typeriä juttujamme. Hän sai minut nauramaan silloinkin, kun olin huonolla mielellä. Meillä on monia yhteisiä, ihania muistoja eri reissuista, joilla oli niiiin hauskaa..
Koska suhde tähän nykyiseen mieheen on kaikilta muilta osin oikein hyvä, onko mahdollista ratkaista tämä ongelma ns. ulkoistamalla huumorintaju, eli keskittymällä miehen kanssa muihin asioihin ja heittämällä läppää sitten ennemmin kavereiden seurassa? Käykö suhde tällä tavalla pitemmän päälle kuitenkin kuivaksi?
Jos jollakulla on vastaavia kokemuksia, otan neuvoja ja tarinoita mielelläni vastaan!
Vastaukset 9
Vanhimmat
Itse saan ihmiset kohtuullisen helposti nauramaan, osaan huomata asioiden hassuja puolia ja harrastaa tilannekomiikkaa. En kuitenkaan juurikaan naureskele muuta kuin jos juttu todella hauska. Useimmat hauskat asiat saavat minut vain hymähtämään. En naureskele joka asialle kuten esim joillain radiokanavilla tunnutaan nykyään tekevän.
Olenko siis huumorintajuinen vai en? (kysyn tätä ihan vilpittömästi kiinnostuneena, tarkoitus ei ole osoittaa mitään pointtia kenellekään )
Mun mielestä huumorintajuinen on sekä ihminen, joka saa muut nauramaan, että ihminen, joka nauraa muiden jutuille. Usein tosin hauskuuttajat vähintään hymyilevät toisten hauskoille jutuille.
"Pitääkö hän minua jotenkin vajaana?"
Tuskin sen enempää kuin sinä häntä :)
Ikävä kyllä en voi sanoa että kyllä se siitä. Itse olen huumorintajuinen ihminen, ja moni asia naurattaa, ja olin naimisissa hirvittävän tosikon kanssa. Menin niin nuorena naimisiin että en osannut sellaista asiaa pitää edes tärkeänä. Tosiasiassa se kertoo että pitemmän päälle teillä ei ole edes mitään puhuttavaa, niin eri aaltopituuksilla ollaan. Tähän joku voi sanoa että no ei noin ole, mutta näin se meillä meni. Ei mitään yhteistä, ei edes nauramista. Kyllähän sillä vähän tietysti pipo löysty ajan kanssa mutta ei paljonkaan. Vasta eron jälkeen tajusin että koko perhe niillä on aivan järjettömän takakireää sakkia. Rautakankikin oli rento niihin verrattuna.
Sitten voi vastaan tulla näitä että kun sinulla on hauskaa ja ukolla on jotain hampaankolossa niin aika äkkiä tulee jotain "kyllä olet taas niin lapsellinen" tms. ja siinä sitten vaihtuu nauru itkuksi kurkussa. Näin meillä.
Aluksi sitä ei ehkä tajua ihastuksissaan että ei olla samalla aaltopituudella ollenkaan mutta jos vähänkin siltä tuntuu niin kannattaa miettiä. Haluan tässä myös tuoda esiin että kyse ei ole mistään että mies olisi rauhallinen ja tasainen, kyllä rauhallisilla ihmisillä voi olla tosi hyvä huumorintaju ja monesti onkin. Tosikko on takakireä, nipottaa ja ottaa itsensä aivan jumalattoman vakavasti. Sanoppa sille leikillään yhtään mitään, läppäse vaikka perseelle niin siitäkin se suuttuu. Mikään ei sille ole hauskaa, mitään ei tehdä spontaanisti tosta vaan, ei pienintäkään asiaa. Yritäppä keskustella tosikon kanssa mistään, ainoa vastaus on "jaa". Ei se mitään mieti, kun joku on kaiken jo jossain valmiiksi miettinyt, se riittää.
Minun mielestäni suhteesta ei tule mitään, jos ei ole yhdessä hauskaa. On hyvä osata nauraa sekä itselleen että yhdessä sekä keksiä mukavaa yhteistä tekemistä (hauskaa tekemistä).
Hyvin sanottu, olen täysin samaa mieltä kanssasi.
Olin yli 10 vuotta naimisissa miehen kanssa, jolla oli aivan erilainen (tai siis lähes olematon) huumorintaju. Jossain kohtaa vasta tajusin asian, ettei me koskaan naurettu samoille asioille. Tunsin itseni ihan hölmöksi useinkin. Sitten eron jälkeen tutustuin mieheen, jonka kanssa olimme aivan samoilla nauruaalloilla. Tuntui että olisi kuin kotiin tullut, kun pystyi naljailemaan ja heittämään läppää yhdessä ja nauramaan samoille jutuille. Valitettavasti se suhde päättyi, mutta kaipaan niitä yhteisiä oivalluksen hetkiä.
Mua naurattaa kaikki brittihuumorista borattiin. Mut en voi sietää mitään pekkoa.
Huumorintaju taitaa olla yleisesti yksi kumppanin arvostetuimmista piirteistä, samoin kuin se että kumppanien olisi hyvä saada toisensa nauramaan. Tuo on tapa selvitä myös monista vaikeuksista kun arkea voi keventää huumorilla. Näin ainakin meillä. Nauramme ja vitsailemme paljon, mutta toisaalta kumpikin on luonteeltaan puhelias ja avoin, samaten perheemme. Eli ei toista ainakaan voi muuttaa jos sitä rentoutta ja huumorintajua ei ennestään ole.
Vain sinä voit tietää miten tärkeään rooliin huumorintajun ja yhdessä nauramisen suhteessanne asetatte. Minä en henkilökohtaisesti voisi "ulkoistaa" huumoria, mieshän on paras ystäväni ja jos niin tärkeä asia väliltämme puuttuisi kuin huumori, suhde olisi kompastunut jo moneen (pikku)asiaan.
13v naimisissa eikä tästä elämästä tuli mitään jos ei meillä kummallakin olisi samanlaista hullua huumoritajua. Me kanssa keksitään omia juttuja, vain taivas rajana niillä, nauretaan niille kippurassa vedet silmissä kun toinen keksii aina vaan lisää ja parempia jatko-osia tarinoille. Mun huumorintaju on kuulema oivaltavaa ja tilannekomiikka on parasta, myös itselle täytyy osata nauraa!!
Elämässä tapahtuu niin paljon, niin hyviä kuin huonojakin juttuja, jos ei ole keventävää huumorintajua niin johan siinä ihminen masentuu ja etääntyy kaikesta. Ei aina tarvi olla niin hirveen vakava ja aikuismainen, pitää välillä osata heittää lekkeriksi.
Tiedän ystäväpariskunnan jossa parit ovat ihan erilaisia monellakin tapaa, ovat olleet 7v yhdessä ja ties kuinka monta kertaa tämä sosiaalisempi ja nauravainen on miettinyt eroa...Kun ukko kulta on niin jäykkä ja tosikko..Saa nähdä kestääkö heidän suhde vai ei.
Jotenkin tuntuu että tätä palstaa ei hirveästi kannattaisi lueskella ainakaan silloin, kun ongelmatilanne on vielä akuutti ja on herkkänä kaikelle. Sen verran yksilöllisyyden unohtavia vastauksia tulee, ehdottomia "kyllä näin on" -toitotuksia jotka ei varmaan ketään lohduta. Pitäis muistaa että jokaista tarinaa kohden löytyy vastakkainen, ja kuitenkin molemmissa lopputulos ollut täysin sama.
Elieli: itselläni ja poikaystävälläni on aivan erilaiset huumorintajut, ja suhteen alussa panikoinkin asian kanssa aika paljon, nimenomaan tuolta kantilta että tuleekohan tästä nyt mitään. Huumorintajun erilaisuus aiheutti paljon jopa riitoja, kun kumpikaan ei ymmärtänyt koska toinen vitsaili. Toinen tuntui nauravan omasta mielestäni ihan tyhmille jutuille eikä tajunnut omiani ollenkaan. Ajan myötä asia kuitenkin helpotti, jos ei löydetty yhteneväisyyksiä kummankin "omasta" huumorintajusta, niin sitten kehitettiin kokonaan uusi, ns. kolmas huumorintaju, joka oli sitten se meidän yhteinen. Edelleen toista naurattaa eri asiat välillä kuin toista, mutta yhdessä on silti pystytty kehittämään sellanen oma hauskuus. Ja hyvin toimii. Et en miettisi liikoja muiden ihmisten tilanteita.