Sattuu niin käsittämättömän paljon.. Mies suorastaan kiduttaa, välillä tunnustaa rakkauttaan niin aidosti, etten koskaan osaisi epäillä sen olevan valhetta, ja välillä taas ottaa etäisyyttä ja on viileä. Aina kuitenkin palaa itse oma-aloitteisesti takaisin, ei päästä musta irti, ei anna mun jatkaa elämääni. Kun olemme yhdessä, ei hän voi pitää näppejään musta erossa, vaan suukottelee, halailee ja silittelee jatkuvasti, jopa kavereidensa kuullen sanoi kuinka kovasti hän musta välittää. Sitten toisena hetkenä katoaa kuvioista muutamaksi viikoksi, ei pidä yhteyttä, ja kun minäkään en ota yhteyttä niin lopulta hän aina tulee itse takaisin perään. Olen yrittänyt kysyä mitä mies minusta haluaa, mutta väittää vain minun käsittävän asioita väärin, tai että on vaan ollut kiireinen. Seksistäkään ei voi olla pelkästään kyse, sillä mies ei edes aina halua seksiä kun vietämme öitä yhdessä, vaan mieluummin nukkuu vieressäni minusta tiukasti kiinnipitäen.
Jo vuoden ajan on jatkunut tätä, tämä ei koskaan kehkeydy oikeaksi seurustelusuhteeksi, mies kun välillä ottaa etäisyyttä. Olen myös miettinyt että jos hän ei vain ole varma haluaako minut, mutta miksi hän käyttäytyy seurassani kuin olisi täysin lääpällään minuun, sivusilmällä näen kuinka hän tuijottaakin mua jatkuvasti kun teen jotain, hän tarkkailee kasvojani, ja kaiketi tiedostamattaan matkii pieniä asioita, kuten käyttämiäni sanoja tai muuta pientä, joka saa mut ajattelemaan että hän on hyvin "uppoutunut" muhun aina kun olemme yhdessä. Miksen kuitenkaan kelpaa, mikä minussa on vikana. Sydämeen sattuu, kun joutuu elämään tässä epätietoisuudessa. Jos meillä menee hyvin, olen kuin tulisilla hiilillä, pelkään kuollakseni että kohta mies taas muuttuu etäiseksi, ei soittelekaan ja pyydä tapaamaan, ja katoaa kuvioista, ja tiedän taas yhä vahvemmin ettei hän voi todella rakastaa minua, kun pystyy ottamaan etäisyyttä tuosta vain.
En edes usko toisen naisen mahdollisuuteen, sillä tunnen miehen kavereita hyvin, uskon todella että he kyllä kertoisivat jos sellaisesta olisi kysymys. Eivät hekään osaa kuitenkaan miehen käytöstä selittää.
En jaksa enää roikkua tässä suhteessa, mutta mä olen kuin huumeeseen koukkuun jäänyt narkomaani, mussa ei ole kertakaikkiaan voimaa päästää irti, rakastan kaikkea tässä miehessä, kuolen jos en voi elää hänen kanssaan.. Miten mä olen onnistunut rakastumaan näin pahasti, mun piti olla vahva nainen joka ei koskaan lankea näin pahoin miehen pauloihin, vai onko tämä niitä ihmisluonnon mysteerejä, ihminen rakastuu syvimmin siihen mitä ei voi saada, siihen mikä on jollain tavoin tavoiteltamattomissa? Tuntuu että mieluummin kuolisin kuin luopuisin miehestä, mieluummin elän tässä sydäntä raastavan tuskaisessa epätietoisuudessa kunhan vaan saan olla miehen kanssa edes välillä tekemisissä, vaikka sisimmässäni tiedän että se tuhoaa mut lopulta totaalisesti.
Muhun sattuu, sattuu niin paljon, kun tiedän että jos mies mua todella rakastaisi, hän olisi kanssani, eikä käyttäytyisi näin. Mua sattuu edes myöntää se, voin niin pahoin että koen fyysistäkin pahoinvointia.
Voiko tällaisesta pakkomielteestä ikinä päästä eroon, ja sen yli? En jaksa enää elää...
Jo vuoden ajan on jatkunut tätä, tämä ei koskaan kehkeydy oikeaksi seurustelusuhteeksi, mies kun välillä ottaa etäisyyttä. Olen myös miettinyt että jos hän ei vain ole varma haluaako minut, mutta miksi hän käyttäytyy seurassani kuin olisi täysin lääpällään minuun, sivusilmällä näen kuinka hän tuijottaakin mua jatkuvasti kun teen jotain, hän tarkkailee kasvojani, ja kaiketi tiedostamattaan matkii pieniä asioita, kuten käyttämiäni sanoja tai muuta pientä, joka saa mut ajattelemaan että hän on hyvin "uppoutunut" muhun aina kun olemme yhdessä. Miksen kuitenkaan kelpaa, mikä minussa on vikana. Sydämeen sattuu, kun joutuu elämään tässä epätietoisuudessa. Jos meillä menee hyvin, olen kuin tulisilla hiilillä, pelkään kuollakseni että kohta mies taas muuttuu etäiseksi, ei soittelekaan ja pyydä tapaamaan, ja katoaa kuvioista, ja tiedän taas yhä vahvemmin ettei hän voi todella rakastaa minua, kun pystyy ottamaan etäisyyttä tuosta vain.
En edes usko toisen naisen mahdollisuuteen, sillä tunnen miehen kavereita hyvin, uskon todella että he kyllä kertoisivat jos sellaisesta olisi kysymys. Eivät hekään osaa kuitenkaan miehen käytöstä selittää.
En jaksa enää roikkua tässä suhteessa, mutta mä olen kuin huumeeseen koukkuun jäänyt narkomaani, mussa ei ole kertakaikkiaan voimaa päästää irti, rakastan kaikkea tässä miehessä, kuolen jos en voi elää hänen kanssaan.. Miten mä olen onnistunut rakastumaan näin pahasti, mun piti olla vahva nainen joka ei koskaan lankea näin pahoin miehen pauloihin, vai onko tämä niitä ihmisluonnon mysteerejä, ihminen rakastuu syvimmin siihen mitä ei voi saada, siihen mikä on jollain tavoin tavoiteltamattomissa? Tuntuu että mieluummin kuolisin kuin luopuisin miehestä, mieluummin elän tässä sydäntä raastavan tuskaisessa epätietoisuudessa kunhan vaan saan olla miehen kanssa edes välillä tekemisissä, vaikka sisimmässäni tiedän että se tuhoaa mut lopulta totaalisesti.
Muhun sattuu, sattuu niin paljon, kun tiedän että jos mies mua todella rakastaisi, hän olisi kanssani, eikä käyttäytyisi näin. Mua sattuu edes myöntää se, voin niin pahoin että koen fyysistäkin pahoinvointia.
Voiko tällaisesta pakkomielteestä ikinä päästä eroon, ja sen yli? En jaksa enää elää...
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kuulostaa hiukan häiriintyneeltä tuo mies. Tulee lähelle, menee pois, testaa oletko vielä tallella jos on ollut tovin poissa, ottaa haltuunsa halutessaan, seuraa yhdessä ollessa kuin koira emäntäänsä, matkii maneerejasi, vakuuttelee ulkopuolisille rakkauttaan vaikka toimii hyvin ailahtelevasti.
Jos jokin tekee sinut sairaaksi, niin eikö aika luontevaa ole hakea apua siihen sairauteen ja yrittää parantaa se sairaus? Jos on tikku sormessa ja sormi tulehtuu, niin sitten vedetään tikku pois ja otetaan hiukan antibioottia. Ainakaan ei jäädä ihmettelemään tikkua sormessa ja siitä alkanutta tulehdusta.
Toinen nainen tai ei, mutten välttämättä menisi kokeilemaan onneani miehisen solidaarisuuden kustannuksella. En kyllä naisellisenkaan solidaarisuuden kanssa leikkisi. Aika usein käy myös niin, että ystävät antavat parisuhteen ongelmien olla parisuhteen ongelmia, eivätkä toimi tietotoimistona puolisoille puolisoiden asioista. Kerrotko sinä ystävättärillesi heidän miestensä touhuista oma-aloitteisesti ja automaattisesti? Kertoisitko varmasti, jos näkisit jonkun heistä vikittelemässä vierasta naista? Ollako rehellinen vai säästää mielipahalta, kun asia ei sinulle oikeastaan kuulu?
Mun mielestä kuulosti siltä että mies on aina se joka ehdottaa tapaamista. Ehkä se ajattelee että sua ei kiinnosta tarpeeksi että pitäisit yhteyttä ja toivoo että säki joskus ehdottaisit tapaamisia, ja siksi pitää taukoja, testaa että otatko yhteyttä. Ehkä se ei täysin uskalla heittäytyä mukaan, ku ei tiedä ootko säkään tosissas.
Tiedätkö, minulla on aika paljon kokemusta ihmissuhteista ja tiedän paljon, miten naisille on käynyt erilaisissa suhteissa ja kyllä minulla on vahva tunne siitä, että miehesi vedättää ja kympillä. Okei - hän saattaa olla 100 prosenttisesti läsnä silloin harvoin tai silloin, kun ylipäätään olette yhdessä ja hänhän käyttää perusmytomaanin taktiikkaa, että katselee sinua ja huomioi sinua ja tunnet olosi ruhtinaalliseksi. Et kai ole mennyt lainaamaan hänelle rahaa? Elätätkö häntä muuten eli tarjoaako hän koskaan sinulle mitään? Miksi sinä et käy hänen luonaan? Mitä hän tekee työkseen? (Hän saattaa valehdella senkin)
Älä missään tapauksessa syytä itseäsi. Jokainen meistä joutuu huijattavaksi joskus, mutta nyt jos olet viisas nainen, niin räpiköi itsesi eroon ja äkkiä. Tee se heti. En koskaan anna huonoja neuvoja, mutta nyt annan kultaisen neuvon, sellaisen neuvon, että loukkaannun, jos et ota opiksesi.
Aloittajalle: kirjoituksesi oli suoraan kuin omista sormistani, onneksi menneisyyttä ollut jo kauan. Minulla nimittäin oli vuosia sitten samanlainen, erittäin tuskallinen ihmissuhde psykopaattiin, joka ei todellisuudessa pystynyt tuntemaan oikeasti mitään. Minulle sanottiin, että jätä se mies, mutta kun minä olin niin rakastunut... Kun näin jälkikäteen ajattelen, että miten jaksoinkin siinä suhteessa raastaa itseäni, niin tavallaan vähän harmittaa se, miten ihminen voi rakastuessa menettää itsekunnioituksensa, mutta toisaalta: olihan se kokemus sekin. Onneksi kuitenkin nyt jo kaukana takana. Voin siis sanoa, että kyllä tuosta eroon pääsee (joskaan pakkomielle ei ole oikea sana, olet vain ilmeisen rakastunut häneen), mutta päättäväisyyttä, työtä ja voimia se sinulta vaatii.
Haluatko siis rehellisen vastaukseni? Hae vaikka ammattiapua, mutta jätä se mies. Se ei sinua rakasta, vaikka kuinka uskoisit ja toivoisit muuta, ja vaikka kuinka ihana olisi hyvinä hetkinä. Jos hän rakastaisi sinua, niin hän ei kohtelisi sinua noin. Jos et sinä jätä häntä, niin hän lopettaa jossain vaiheessa kyllä leikkinsä sinun kanssasi, mutta siinä vaiheessa voit olla itse jo henkisesti niin romu ja loppu, että teet itsellesi suuren palveluksen, jos toimit mahdollisimman pikaisesti.
Ei se helppoa ole, tiedän kyllä. Mutta ajattele asiaa niin, että olet itse itsesi paras ystävä, ja joudut elämään itsesi kanssa koko loppuelämän. Et kai halua, että joku leikiten tuhoaa kaiken sen hyvän, mitä sinä ihmisenä olet? Jossain on se potentiaalinen kumppani, jonka kanssa pystyt luomaan ns. normaalin ja kunnon suhteen. Älä tyydy tämänhetkiseen tilaan, pyri aktiivisesti kohti onnellisempaa elämää. Näet selvästi itsekin, mitä tämä mies sinun henkiselle hyvinvoinnillesi tekee - pahaa.
Kuten sanoin, hae vaikka ammattilaisen apua (siinä ei ole mitään hävettävää), itke, huuda, etsi saman kokeneita tueksi - mitä vain, mutta älä jatka tuota elämää. Onnea matkaan - kaikki voi muuttua vain paremmaksi!
Tuo oli niin hienosti sanottu "Olet itsesi paras ystävä, ja joudut elämään itsesi kanssa koko loppuelämän. Et kai halua, että joku leikiten tuhoaa kaiken sen hyvän, mitä sinä ihmisenä olet?"
Tästä on nimenomaan kysymys. Kaikki se, mitä on elämässä saanut aikaiseksi (en tarkoita materiaa) kaikki se hyvä ja elämää eteenpäin vievä, kaikki se romuttuu, kun tapaa tällaisen narsistin. Se on niin kipeää, niin sairasta. Se, että tulee elämässä ongelmia - kaikille niitä tulee, mutta kenenkään elämä ei ole romutettavissa tahallisesti. Tällaiset ihmisten, jotka ovat narsisteja, osaavat näppäillä toisten tunteilla oikein loistavasti. He vetävät yhdestä narusta, sitten toisesta. Sitten tulee päivä, jolloin he ovat täysin kylmiä, menevät omaan kuoreensa tai katoavat. Eivät vastaa tms. Se on esimerkiksi päivä, jolloin olet saanut positiivista huomiota jostain. Toinen raivostuu. Se alkaa vihaamaan ja ei osaa käsitellä. Sitten itket, kysyt: "Mitä on? Mitä olen tehnyt väärin? Mikä minussa on vikana, kun et rakasta? "Toinen vain on kylmä ja täysin tahallaan. "Ei mitään." Se on siis niin järkyttävää. Tätä saattaa kestää vuosia.
Tiedän naisia, jotka ovat olleet hermoromahduksen partaalla. Auta armias, jos tilanteessa on lapsia. Onneksi ap:llä niitä ei ole. Uhri saattaa menettää oman minänsä, alkaa vapisemaan ääni, ei pysty kommunikoimaan ihmisten kanssa, mieli horjuu. Sitten tämä narsisti keksii sen, että toinen on hullu.
Jokainen tuntemani nainen on saanut lopulta oman minänsä takaisin, kun on räpiköinyt itsensä eroon, mutta se ei ole ihan mikään helppo tie. Mitä aikaisemmin, sen paremmin.
Ystävä hyvä! NARSISTISIA LUONTEENPIIRTEITÄ on tyypillisesti!!! Tutustu aiheeseen vaikka guuglaten.
Jätä mies kerralla.
Kun kysyisit häneltä suoraan ! Miksi käyttäytyy niin kuin käyttäytyy, soitatko itse hänelle ? ja vastaako puhelimeen silloin kun on poissa? tee selväksi se,että joko tai ? Jos ei anna vastausta tai kiertelee.. Hänellä on toinen tai on sitoutumiskammoinen.