Suomessa, ja varsinkin suomalaisissa kaupungeissa on yksinäisiä ihmisiä todella paljon. Erityisesti nuorten miesten ja joltain osin myös naisten yksinäisyys on lisääntynyt.
Maailmasta on tullut kylmä ja kova paikka. Joka ikisestä asiasta kilpaillaan ja kyynärpäitä käytetään säästelemättä. Kauniilla ja rohkeilla nuorilla on valtava sosiaalinen kehä, johon voi tutustua esimerkiksi Facebookissa. Toisessa päässä on ne tunnollisemmat ja hiljaisemmat ihmiset, joilla on yksi tai ei yhtään kaveria. Ennen ihmiset hyväksyivät toisiaan paremmin ja kaveripiirit jakautui tasaisemmin. Nyt tilanne on muuttunut täysin. Uusien ystävien saaminen on todella vaikeaa.
Toisaalta yksin elävät ihmiset ovat tulleet valikoivammiksi. Yksinäisille ei välttämättä kelpaa toistensa seura, vaan he haluaisivat tutustua itseään sosiaalisempiin ihmisiin. Sosiaaliset ihmiset taas eivät koe asiakseen hyväksyä ystäväksi näitä rauhallisempia yksilöitä.
Omasta kokemuksesta haluan sanoa, että yksinäisen ihmisen elämä tuntuu menevän hukkaan. Sivusta seuraajan paikkaa on vaikea ellei mahdoton vaihtaa aktiiviseksi kaveriksi, kun ei ole syntynyt puhelahjat pussissa ja sosiaalinen lusikka suussa. Ehkä minun kaltaisiani ihmisiä varten sitten on työ ja muut asiat, jotka voi hoitaa kunnolla ja saada niistä jotain mitäänsanomatonta mielihyvää. Mutta ei tämä mitään oikeaa elämää ole.
Maailmasta on tullut kylmä ja kova paikka. Joka ikisestä asiasta kilpaillaan ja kyynärpäitä käytetään säästelemättä. Kauniilla ja rohkeilla nuorilla on valtava sosiaalinen kehä, johon voi tutustua esimerkiksi Facebookissa. Toisessa päässä on ne tunnollisemmat ja hiljaisemmat ihmiset, joilla on yksi tai ei yhtään kaveria. Ennen ihmiset hyväksyivät toisiaan paremmin ja kaveripiirit jakautui tasaisemmin. Nyt tilanne on muuttunut täysin. Uusien ystävien saaminen on todella vaikeaa.
Toisaalta yksin elävät ihmiset ovat tulleet valikoivammiksi. Yksinäisille ei välttämättä kelpaa toistensa seura, vaan he haluaisivat tutustua itseään sosiaalisempiin ihmisiin. Sosiaaliset ihmiset taas eivät koe asiakseen hyväksyä ystäväksi näitä rauhallisempia yksilöitä.
Omasta kokemuksesta haluan sanoa, että yksinäisen ihmisen elämä tuntuu menevän hukkaan. Sivusta seuraajan paikkaa on vaikea ellei mahdoton vaihtaa aktiiviseksi kaveriksi, kun ei ole syntynyt puhelahjat pussissa ja sosiaalinen lusikka suussa. Ehkä minun kaltaisiani ihmisiä varten sitten on työ ja muut asiat, jotka voi hoitaa kunnolla ja saada niistä jotain mitäänsanomatonta mielihyvää. Mutta ei tämä mitään oikeaa elämää ole.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kyllä me sosiaaliset ihmisetkin haluaisimme erilaisia ystäviä. Ei sillä ole väliä onko puhelias vai millainen on. Tärkeintä olisi, että ystävä on todellinen ystävä. Sellainen, johon voi luottaa ja sellainen joka välittää. Hyvänpäivän tuttuja kyllä riittää ja niitä, jotka yrittää hyötyä, mutta sitten kun oma elämä kääntää välillä kelkkaansa ympäri kaipaa sitä todellista ystävää, joka välittää ja jonka kanssa voisi silloin tunteitaan miettiä ja pohtia! Semmosen ystävän tahtoisi.
Itse ainakin olen sellaista "tosiystävä" tyyppiä, en mikään pinnallinen kaveri. On silti hirveän vaikea umpimähkään tutustua uusiin ihmisiin. Niin harva enää on avoin muille tutuille kuin omasta kaveripiiristä tuleville. Eikö?!
Noinhan se on. Itse olen opiskelun päätyttyä ja työttömäksi jäätyäni huomannut kuinka yksinäistä elämä voi olla. En täysin käsitä mihin kaikki kaverit ovat kaikonneet ensin peruskoulun päätyttyä ja jälkeenpäin ammattikoulun päätyttyä. Eihän niitä koskaan paljoa ollut, mutta oli kuitenkin. Yritin koulujen jälkeen pitää yhteyttä, mutta kun kaikki suhteet olivat ainoastaan oman aktiivisuuden varassa ja jäivät pois kun toiset olivat töissä/armeijassa/jatko-opiskelemassa/toisessa kaupungissa.
Silloin tällöin kuten juuri nyt pysähdyn miettimään kuinka tyhjää - merkityksetöntä elämä on. Tuntuu kuin olisin kelkasta jäänyt - sivusta seuraaja kuten aloittaja sanoi - joka vain katsoo maailman menoa. Maailma on kova ja jos ei kavereita ole ei kukaan huomaa sitä jos putoat kyydistä vaikka joku haluaisikin sisimmässään auttaa ei hän todennäköisemmin tajua että toinen tarvitsee apua ellei sitä pyydä... Itse ainakin olen myös sen verran varautunut/ujo/epävarma/sisäänpäin sulkeutunut tai jotain vastaavaa etten lähtisi avautumaan yksinäisyydestäni kovin helpolla ellei suoraan kysytä.
elämä tuntuu valuvan hukkaan yksinäisyydessäni. Enkä oikein tiedä mitä tekisin. Toisaalta minun erakoitumiseni on myös osittain omaa syytäni/valintani.. Osaan myös nauttia rauhallisuudesta ja yksinäisyydestä eikä se häiritse muuta kuin niinä hetkinä kun kaipaan jotakuta jolle jutella omia mietteitäni tai muuten vain viettää aikaa jonkun kanssa ja silloin kuin tuntuu että nuoruus valuu hukkaan.