Olen alannut pohtimaan, että missä on ne ihmisten todelliset ystävät? Sellaiset, jotka huomaa kun susta ei kuulu pitkään aikaan? Sellaisia, joille voi kertoa kaiken ja ne ei puukota selkään. Sellaiset, jotka sanoo suoraan oman mielipiteensä, mutta ei silti loukatakseen sua?
Sellaisen ystävän kun löytäisi.
Sellaisen ystävän kun löytäisi.
Vastaukset 14
Vanhimmat
ettei kukaan arvosta ystävää, joka muistaa ottaa yhteyttä ja sanoo suoraan mielipiteensä, asiaan kuin asiaan. Itse olen tämäntyylinen, en ole toiselle ilkeä, mutten jaksa mielistelläkään, jos olen eri mieltä jostakin. Muistan myös kertoa toiselle tämän hyvistä puolista ja kannustaa. Miksi ystävien pitäisi olla kaikessa samasta puusta veistettyjä? Harvoin vain löytää niin kypsiä ihmisiä, jotka voisivat hyväksyä ihmisen muuna kuin omakuvansa kiillottajina.
Minustakin tuntuu, ettei kukaan "ystävistäni" muista minua, vaikka silloin, kun otan yhteyttä molemmilla vaikuttaa olevan aidosti hauskaa. Kaipa tämä arki vain vie monen ajan niin tehokkaasti, nuorena parisuhteet jne. ettei niille ystäville löydy tilaa elämästä.
Kun tunnet itsesi hyvin , ei ole tarvetta arvostella toisiakaan, eikä odottaa, että joku tulee ja tekee elämästäsi vähemmän yksinäisen tai mitään muutakaan. Ja ehkä olemmekin kaikki täällä yhdessä, vaikkei se aina siltä tunnu.
Lisää lämpöä ja välittämistä toki tarvitaan.
On todellista yksinäisyyttä, konkreettista ja kipeää. Et taida olla kokenut sitä. Siihen ei pelkkä itsensä rakastaminen auta. Moni kyllä pitää itsestään ja elämästä, mutta on silti yksin.
Lisää lämpöä ja välittämistä tarvitaan, mutta harva sitä on valmis antamaan. Moitteita sen sijaan enemmän.
Itsekin olen juuri sellainen, että sanon suoraan, jos jotain ajattelen, mutta en loukatakseni, vaan kertoakseni totuuden. En tokikaan mene toiselle möläyttämään jotain, mutta haluan olla rehellinen.
Mulle ystävät on tärkeitä ja haluaisin, että vielä löytäisin elämääni sellaisen ystävän, jonka kanssa pystyisi jakamaan kaikki ajatukset. Nyt taas tuntuu, että sellaisia ystäviä ei ole. Ihan kuin sanoit, ihmisillä ei muka ole aikaa ystävilleen. On oma perhe ja ystävät jää. Itse taas kun olen sellainen, että vaikka perhe on tärkeä, ovat ystävät myös.
On raskasta, että aina se on itse, joka ottaa yhteyttä ja kyselee, että mitä kuuluu. Sitten kun vielä huomaa, että ystävien uudet miesystävät ovat pistäneet uusia "sääntöjä" parisuhteille, jonka seurauksena "meidän asioita ei levitellä toisille". Helposti sitä sitten lakkaa puhuminen kokonaan. Huomaa, että ennen niin hyvä ystävä näyttää mukamas voivan hyvin, mutta selkeästikään kaikki ei ole hyvin, mutta jos jotain kysyy, niin kaikki on hyvin.
"Miten menee?" "Ihan hyvin, mites sulla?" "Ihan hyvin, mitäs olet tehny?" raskasta keskustelua, pinnan riipomista... ystävien kanssa pitäis pystyä puhumaan syvällisemmin.
Ymmärrän mielipiteesi ja näkemyksesi. Eikä se olekaan siitä kiinni, että odottaisi mitään. Sitä vain haluaisi, että ihmiset oikeasti välittäisi toisista. Ettei ystävyys olisi sellaista pintapuolista oman edun tavoittelua vaan oikeaa. Ystävyyttä, jonka eteen viitsii nähdä vähän vaivaakin. Ystävyyttä, jolloin välitetään toisesta.
Tottakai itsestäänkin pitää välittää ja rakastaa itseään, mutta se, että silloin unohtaa ystävät... Toiset tietenkin haluaa elää vain perheelleen ja lapsilleen, mutta musta siihen ei olisi. Mä tarvin myös ne ystävät. Ne joiden kanssa sais kaataa välillä koko maailman ylösalasin, purkaa kaikki tunteensa ja nauraa mahakippurassa.
Itsekin olen miettinyt että miksi ihmiset ei enää välitä toisistaan. Harvassa ovat ne ystävät jotka vaikkapa pysyvät rinnallasi silloin kun toisella menee huonosti. Itselläni tälläinen tilanne päällä ja olen huomannut kuinka pikkuhiljaa ystävät ovat kadonneet ja yhteydenotot vähentyneet. Enkä edes valita näille ystävilleni elämästäni vaan kaipaisin edelleen ystäviä kaikkeen mukavaan yhdessä tekemiseen.
Itse olen aina yrittänyt olla tosi ystävä ja kuunnellut ja auttanut, mutta yksinpä tässä saa nyt tallustaa kun kaikilla tuntuu olevan omat "kiireensä".
Tuntuu olevan nykyään vallalla sellainen että kunhan itsellä menee hyvin niin mitäpä muista ja ilmeisesti ne keillä menee huonommin niin heidät koetaan huonoksi seuraksi itselle. Ei kai kestetä sitä että elämässä on hetkiä jolloin voi olla hankalaa. Halutaan että kaikki on positiivista ja iloista ja jos jollain meneekin huonommin niin häneen ei haluta pitää yhteyttä.
Kuvaamasi kaltaisia ystäviä on todella harvassa. Omia mahdollisuuksiaan niiden löytämiseksi voi parantaa vain olemalla haluamansa kaltainen ystävä muille, vaikkei saisikaan samanlaista ystävyyttä (heti) takaisin. Ajan mittaan joku ehkä ottaa käytöksestäsi mallia ja alkaa toimia itsekin samoin. Jos niin ei käy, yritä lohduttautua sillä että useimmat muutkin joutuu tyytymään puutteellisiin ystävyyssuhteisiin. Moni yrittää antaa elämästään onnistuneen vaikutelman ja pyrkii salaamaan muilta ihmissuhteidensa puutteet, mutta todellisuus on paljon karumpi.
Ihan totta puhut ja se onkin sääli, että ihmiset haluaa peittää muilta todellisuuden. Uskon, että sillä tavalla ihminen huomaa itsekin jossain vaiheessa, ettei omista yhtäkään ystävää johon turvautua ja jonka kanssa nauraa kunnolla. En vähäksy ollenkaan hyvänpäivän tuttuja, kyllä niitäkin tarvitaan, mutta tahtoisin vain enemmän.
Ihminen kun ei mitään häviä, vaikka ystävälle antaisikin aikaa.
Asenteella kaikki kelpaa ja kaikki ihmiset ovat arvokkaita ja tärkeitä saa paljon kontakteja ainakin ja sitä kautta on mahdollista löytää niitä läheisempiäkin ystävyyssuhteita.
kun olisi sellainen ystävä, aito ja todellinen, jonka kanssa olla ja jakaa niin ne hyvät hetket kuin huonotkin. Ystävä, jolle merkitsisin samoin tai joka olisi kuin se toinen sielunpuolisko, -puolikas, jonka tuntisi samoin kuin itsensä. Sellaista ystävää minäkin olen etsinyt jo vuosia, vaan sellaista ei ole löytynyt. Näin vanhemmalla iällä on kai enää sellaista mahdotonta edes löytääkään.
Itse olen aina ajatellut, että ystävyys on kahden ihmisen samankaltaisten sielujen ja ajatusmaailmoiden kohtaamista. Ehkä enemmänkin intuition kaltainen tunnetila, missä samat tunne- ja ajatusmaailmat kohtaavat ja samanmerkkiset sielut, ihmistyypit ja -luonteet löytävät toisensa. On ehkä hölmöä ajatella näin, mutta tästä uskomuksestani en luovu.
Surullisinta on elää siinä tunteessa, että niin lähelle toivomaansa ja kaltaistaan ihmistä ja ystävää ei koskaan löydä. Ystävää, jonka kanssa jakaa myös yhteisiä kiinnostuksen ja harrastusten kohteita. Tuntea, että joku on kiinnostunut myös samoista asioista ja on joku jonka kanssa toteuttaa niitä.
Uskon, että vain aito ja todellinen ystävyys kestää läpi eliniän. Ehkä se on monien vuosien, kymmenien tulos, side, mikä ei katoa toiseen koskaan. Uskon myös, että tietynlaiset ihmiset voivat löytää sielujen kaltaisen, syvän ystävyyden, mutta vain harvoin tällaiset ihmiset löytävät, jos koskaan, toisensa.
Juuri tällaisen ystävyyden minäkin haluaisin löytää ja uskon, että sellaisen vielä löydänkin. Liian helposti ihmiset ajattelee vain itseään ja liian helposti luovutaan ystävyydestä. Tuntuu, että sellaisille ihmisille ei ole koskaan ollutkaan oikea ystävä.
Missä päin suomenmaata sinä olet ja kiinnostaisiko kirjoitella sähköisessä muodossa? Itse asustelen Tampereen suunnalla.
Tuollaista ystävää minäkin haikailen! Tällä hetkellä elämässäni on yksi sellainen kaveri, joka ottaa säännöllisesti ja usein yhteyttä. Lähes päivittäin. Muut ystävyydet ovat vain ajautuneet jonnekin ulottumattomiin. Tai en voi sanoa ulottumattomiin, mutta jonnekin kauemmaksi. Mitä jos yhtäkkiä kuolisin? Jäisin vaikka rekan alle. Missä vaiheessa joku muu ystäväni sen huomaisi ja siihen reagoisi, kun minusta ei ole kuulunut mitään? On todella tuskaista huomata olevansa ihminen, joka ei ole niin tärkeä että sen kuulumisia kannattaa kysellä. Itse pitkään soittelin säännöllisesti muille ja halusin sopia näkemisiä. Yllätys yllätys, kun lopetin soittelun, niin eihän sieltä vastavuoroisesti tule mitään takaisin! Tai jos tulee, niin siihen voi mennä jopa kuukausia. Suomalaiset on ilmeisesti luola-kansaa. Jokainen elää omassa luolassaan haluamatta nähdä liikaa muita.
Omalla kohdallani ystävyydet ovat syntyneet hitaasti ja toisistamme oppien. Myös oma kehitykseni on vaikuttanut siihen, miten koen ihmiset. Sen vuoksi uskon, että ystäviä saa kun on itse siihen valmis. Ja se ystävä voi olla kuinka lähellä jo nyt, mutta ei vain huomaa saati näe.
Ystävyys herättää lapsuudenkin aikaisia tuntemuksia, jotka ohjaavat ystävyyttä sekä nostattavat tässäkin viestiketjussa esille tuotuja tarpeettomuuden ja hylätyksi tulemisen tunteita. Tarkkaan ottaen kukaan ei jätä ystäväänsä/kaveriaan tarkoituksella unohduksiin, vaan kyllä se tunne yleensä on ihan lapsuuden aikaisia kohtaamisia vanhempien kanssa ja monella on varmasti kokemuksia siitä, ettei tullut silloin tarpeeksi kuulluksi.Sillä samalla tunteella jatkaa muissakin ihmissuhteissa, kunnes tajuaa asioiden oikean laidan.
Ystävyydessä saa, mitä ansaitseekin. Kaikki siis lähtee antamisesta, mutta on myös osattava olla selkeä mitä haluaa. Jos kokee, ettei tietty asia ystävyydessä suju omasta mielestään hyvin, siitä on uskallettava puhua ja sanoa. Ystävälle on myös kyettävä rohkeasti sanomaan, miten paljon välittää hänestä. Ne ovat kuin taikasanoja lujittamaan ystävyyttä.
Ystövyydessä suorasukaisuus on älyä ja pelisilmää vaativa taito. Suoruudella voi läpsiä tai sillä voi rakentaa, mutta se ei sulje pois kunnioitusta toista kohtaan. Ystävyydessä etenkin sen kyvyn kanssa täytyy olla tarkkana, koska mitä paremmin ystävän tuntee sen enemmän pystyy vähemmälläkin suoruudella pahoittamaan/piristämään toisen mielen.
Ystävästä täytyy myös osata luopua. Muistaa, ettei ystävä ole ikuinen ja jos ei muuta, niin kuolema erottaa. Kun sen muistaa osaa pitää ystävästä oikein kiinni: ei tiukkaan, vaan löysästi. Ja mitä enemmän antaa toiselle tilaa sen enemmän ystävyys myös pystyy kukoistamaan.
Ystävä ei ole aina juuri sellainen kuin minä odotan tai tahdon. Sen vuoksi ystävää ei löydäkään helposti, joten pidä silmäsi auki ja ole rohkea tapaamaan erilaisia ihmisiä. Kuuntele ja vielä kerran kuuntele, koska niin erotat ne oikean ystävän viestit.