En ole koskaan seurustellut, eikä mikään viittaa siihen että niin tulisi tulevaisuudessakaan tapahtumaan. En ole kovin ruma, en laiha ehkä lihava, eikä minulla ole koskaan ollut mielenterveydellisiä ongelmia. Ongelmani eivät johdu ulkonäöstäni, vaikka en niin komea uros olekaan että naiset silmilleni hyppisivät. Olen näennäisesti ihan tavallinen mies. En vain uskalla tai jaksa elää sillä tavalla että tutustuisin naisiin. Minulla ei ole yhtään yhtään ystävää, lukuunottamatta puhekavereitani työpaikalla. Näin on asiat ollut ainakin viimeiset 6 vuotta, eli melkein koko opiskeluaikani ja koko työssäoloaikani (jolloin myös vaihdoin paikkakuntaa). En harrasta mitään yksittäistä mainitsemisen arvoista, enkä poistu asunnostani kovin montaa kertaa viikossa (päivittäisiä työssäkäyntejä lukuunottamatta). Ei vain jaksa eikä kiinnosta tehdä mitään, olen ihan tyytyväinen minimalistiseen elämäntapaani. Joskus olen yrittänyt jossain baarissa käydä, mutta siellä yksin istuskelu tai seisoskelu alkaa ahdistamaan viimeistään siinä vaiheessa kun ihmiset alkavat katsomaan että mikä helvetin yksinäinen mies se tuolla on. Naisiin en ole pystynyt tutustumaan sen enempää tosielämässä kuin netissäkään. Onko ilman leuhkaa elämää edes mahdollista tutustua naiseen?
Ei minulle ainakaan ole paljon väliä minkälainen se toinen ihminen on. Tärkeintä on se että ei tarvitsisi olla yksin. Pelkään että jään yksin loppuiäkseni. Tapojani en ole pystynyt yrityksistä huolimatta "parantamaan".
Ei minulle ainakaan ole paljon väliä minkälainen se toinen ihminen on. Tärkeintä on se että ei tarvitsisi olla yksin. Pelkään että jään yksin loppuiäkseni. Tapojani en ole pystynyt yrityksistä huolimatta "parantamaan".
Vastaukset 9
Vanhimmat
Pistä osoite niin voidaan tehdä jono sun oven taakse. Siitä sitten herra vaan valkkaa sopivan naisen itselleen eikä tarvitse vaivautua lähtemään ulos.
Mitä sitten ehdottaisit? Oletko paljonkin käynyt yksinäsi erilaisissa vapaa-ajanviettopaikoissa? Tiedätkö millaista on olla aina yksin joka paikassa? Ja ajattele tilanne vielä sillä tavalla että sinulla ei ole yhtään ystävää, joten et ole yksin vain sen takia että haluat sillä kertaa olla. Kotonani en tunne olevani kovin yksinäinen, mutta ihmisten seurassa tilanteeni vasta realisoituu. Aina kun olen jossain käynyt, tulen takaisin pahoin mielin. Ihmisiin kun ei tutustuta vain sillä tapaa että mennään heidän luokseen, pitäisi olla niin helvetisti jotain annettavaa.
Tuo uudempi kommenttisi oikeastaan vahvistaa aiemmin sanomaani, ainakin omasta mielestäni, etenkin tuo "joten et ole yksin vain sen takia että haluat sillä kertaa olla." Sinä et haluaisi olla yksin, ainakaan noin usein kuin olet, mutta silti olet. Pakottaako joku ulkopuolinen sinut yksinäisyyteen? Jos ihminen kokee yksinäisyyttä sitä haluamatta, niin aika usein omat keinot on jo käytetty loppuun, tarvitaan jonkun ulkopuolisen apua.
"Aina kun olen jossain käynyt, tulen takaisin pahoin mielin."
Miksi tulet takaisin pahoin mielin? Loukattiinko sinua jotenkin? Oliko tilaisuus, jossa kävit, totaalisen huono? Vai oletko ehkä pahoillasi siksi, että sinulla oli joitain odotuksia tuohon ulkonakäyntiisi asetettuna, jopa tiedostamattasi, toivoit ehkä tutustuvasi johonkuhun, mutta niin ei käynyt, taaskaan? Miksi? Ensi kerralla, istu rauhassa alas ennen tuollaista tilaisuutta ja kuuntele itseäsi, mitä ajatuksia ja tunteita se herättää sinussa? Mitä toiveita ja pelkoja, tuohon tilaisuuteen asetettuja odotuksia, löydät sisältäsi? Sitten mars tilaisuuteen. Kun tulet takaisin sieltä, olit iloinen tai surullinen, niin istupa taas alas ja mieti niitä tunteitasi ja ajatuksia joita sinussa on tilaisuuden myötä herännyt. Mitä löydät? Huomaatko että olit asettanut jotain odotuksia, koitko jotain pelkoa jossain tilantessa? Vertaapa nyt näitä tuntemuksia niihin joita havainnoit ennen tilaisuutta.
" Ihmisiin kun ei tutustuta vain sillä tapaa että mennään heidän luokseen, pitäisi olla niin helvetisti jotain annettavaa."
Helvetisti annettavaa? Kyllä ja ei, riippuu omista sisäisistä mittareista. Tutustumiseen riittää, että osaat puhua. Annettavaksi riittää kiinnostus puhua toiselle ja aito mielenkiinto toisen sanomiin asioihin, sekä omia asioitasi ja ajatuksiasi vastavuoroisuuden nimissä. Ovatko sinun asiasi toisesta kiinnostavia selviää vasta kun uskallat jakaa niitä. Juu, itseäsi henkilönä joudut antamaan, mutta minun mielestäni se ei ole niin helvetisti vaadittu se. Siihenhän tutustuminenkin perustuu, vuorovaikutukseen jossa kaksi ihmistä antaa toisilleen jotain itsestään.
Edelleen mielestäni se ammattiapu olisi paras apu. Mene lääkäriin, voit aivan hyvin mennä muualle kuin työterveydenhuoltoon, kerrot siellä ongelmasi, ainakin sen että koet epätoivoista yksinäisyyttä. Luultavasti saat lähetteen psykiatrille. Kerrot siellä elämäntilanteesi hiukan tarkemmin. Melko varmasti sinut ohjataan jollekin ammattilaiselle jutustelemaan. Luultavasti suositellaan jotain lääkitystäkin, mieti onko se sitten juuri sinulle tarpeen.
Ai pahus, unohdin aiemmin vastata tuohon alkuperäiseen otsikkoosi. Kyllä mahtuu, en minä suuresta elämästä ole vielä kuullutkaan, kaikki ne on tähän asti pieniä olleet, mutta useimmat silti varsin hyviä elämiä.
Voimia!
"En vain uskalla tai jaksa elää sillä tavalla että tutustuisin naisiin. Minulla ei ole yhtään yhtään ystävää, lukuunottamatta puhekavereitani työpaikalla."
"En harrasta mitään yksittäistä mainitsemisen arvoista, enkä poistu asunnostani kovin montaa kertaa viikossa."
"olen ihan tyytyväinen minimalistiseen elämäntapaani."
Tuo että sanot olevasi tyytyväinen minimalistiseen elämäntapaasi ei oikein voi pitää paikkaansa, jos silti et ole tyytyväinen siihen yksin, vaan kaipaat itsellesi kumppania. Voi olla että löydätkin kumppanin joka tyytyy tasan samaan, mutta rohkenen väittää että juuri sellaista et löydä, vaan suhteen myötä minimalistinen elämäntapasi repeäisi joksikin aivan muuksi. Olisitko tyytyväinen siihen uuteen elämäntapaan, mitä luulet? Mielestäni et ole tyytyväinen elämääsi nykyisellään, minimalistinen tai ei.
Mikään ammattilainen en ole, mutta nuo lainaukset mielestäni viittaavat siihen suuntaan, että olisit jollain tavoin sosiaalisesti estynyt. Et poistu juuri kotoasi ihmisten pariin, harrastamaan jotain tai vain katselemaan jotain mitä et ole ennen nähnyt, et jaksa lähteä riiulle jne., mutta etenkin tuo ettei sinulla ole yhtään ystävää. Miksi ei ole, siksikö ettei sellaista ihmistä olekaan joka ystäväksesi haluaisi? Tai kelpaisi? Ei mene noinkaan. Mielestäni ongelma voisi olla ennemmin siinä, että olet arka tutustumaan ja siten myös antamaan itsestäsi jotain toiselle, niin että toinenkin voisi kiinnostua sinusta, vetäydyt syrjemmälle. Ehkä siksi että se on tuttua ja turvallista, myös vaivatonta, ihmissuhteiden eteen kun tarvitsee nähdä vaivaa eri tavoin, vähintäänkin muistaa pitää yhteyttä ja osoittaa kiinnostusta toisen asioihin.
Sitten tuo "Ei vain jaksa eikä kiinnosta tehdä mitään." Voit koska tahansa lompsotella kysymään joltain lääkäriltä, mutta tuossa suppeassa muodossaankin, ilman sen enempiä kuvailuja elämästäsi, tuo toteamus yksinään täyttää masennuksen kriteerit. Ja koska tuossa edellä arvailin että voisit olla sosiaalisesti jotenkin estynyt, jopa syrjäytynyt, niin en olisi mitenkään yllättynyt masennuksesta. Ehkä, ehkä ei. Ennenkuin väität vastaan, ettei ole mahdollista koska olet muuten aikaan saava ja elämänhaluinen, niin muista että ihminen pyrkii pitämään itsensä terveen kirjoissa kaikin keinoin, erityisesti ulkokohtaisesti, vaikka vuosikausia. Tästä on kokemusta lähipiiristä.
"Ei minulle ainakaan ole paljon väliä minkälainen se toinen ihminen on. Tärkeintä on se että ei tarvitsisi olla yksin. Pelkään että jään yksin loppuiäkseni. Tapojani en ole pystynyt yrityksistä huolimatta "parantamaan"."
Tuossa lopussa se kaikki tulikin hienosti esille. Olet niin yksinäinen, että sinulle kelpaisi oikeastaan kuka tahansa. Pelkäät yksin jäämistä ja etsit itsestäsi jotain virhettä jonka tähden seurasi ei kelpaa. Ei sinussa mitään virhettä ole, ainakaan sellaista joka karkottaisi ihmisiä. Sinulla on ongelma ja se ongelmasi näkyy selvimmin ehkä siinä, että syystä tai toisesta johtuen sinä et houkuttele ihmisiä lähellesi. Tai vaikka houkuttelisitkin, et uskalla pitää itseäsi avoinna niin että toinen voisi tutustua sinuun ja kiinnostua sinusta enemmänkin. Kuulostaako tutulta vai ammuinko aivan harhaan?
Sinulla voi toki olla sellaisia tapoja, jotka olet jostain saanut itsellesi ja jotka haittaavat nyt elämääsi. Niillä on joskus ollut jokin hyvä syy muodostua elämääsi ja ne ovat silloin olleet tärkeitä elämäsi tasaisuuden kannalta. Tätä nykyä ne vain eivät enää ole tarpeellisia ja siksi haittaavat elämääsi nyt. Tuttuna esimerkkinä vaikkapa alkoholistisen ja/tai väkivaltaisen vanhemmuuden lapset kehittävät erilaisia turvaavia toimintamalleja, joilla selviävät lapsuudestaan, mutta jotka haittaavat elämää eri tavoin aikuisiällä. Ongelma vain on taas siinä, että itse niitä on vaikea edes huomata itsestään, saati sitten ymmärtää mistä ne ovat tulleet ja oppia miten niitä voisi muuttaa. Mielestäni ammattiapu olisi oiva keino sinulle päästä eteenpäin, vaikka aikaa sekin vie.
Sanoinko kovasti tai pahasti edellä? Tarkoitus oli herätellä sinutkin huomaamaan, että sinulla on Ongelma joka aiheuttaa sinulle tuskaa. Iso Ongelma, mielestäni. Ongelmasi ei katoa mihinkään, ellet sinä tee sille jotain, kukaan muu sille ei mitään voi, eikä pyytämättä edes tue sinua. Ota avoimempi ote itseesi ja mieti josko hakisit ammattiapua, sitä keinoa et ilmeisesti ole vielä kokeillut. Ei varmaan helppo ajatus, mutta mitä muuta voisit tehdä, sellaista mitä et ole vielä kokeillut? Tiedät mitä saat jos et tee mitään, onko se se mitä haluat?
Tsemppiä!
Kiitos vastauksesta ja "huolenpidosta".
"Mielestäni et ole tyytyväinen elämääsi nykyisellään, minimalistinen tai ei."
No tämä on se elämä mikä minulla on, ja siihen vähäänkin on vain oltava tyytyväinen.
Tai olen oppinut olemaan tyytyväinen. Tottakai olen yksinäinen ja onneton sen vuoksi.
"Mikään ammattilainen en ole, mutta nuo lainaukset mielestäni viittaavat siihen suuntaan, että olisit jollain tavoin sosiaalisesti estynyt."
Niin olenkin. Mitä muutakaan sitä voi 26 yksinäisen vuoden jälkeen odottaa ihmisiltä saavansa kuin välinpitämättömyyttä, joten suojamuurit ovat sen mukaiset. Olen herkkä sielu vihamielisessä maailmassa ilman uskoa siihen että kukaan välittää. Olen aina ollut hyvin ujo, mikä ei ole näennäisesti haitannut elämääni. Ihmissuhteet on kuitenkin jäänyt kokematta. En lapsenakaan uskaltanut hakea muita lapsia leikkimään, koska pelkäsin että kukaan ei halua leikkiä kanssani. Kuvittelen kai säästäväni muita epämiellyttävältä seuraltani, ja tiedostamattanikin jatkan yhä samaa toimintamallia. Kai minä alitajuisesti vain odotan jotain merkkiä siitä että se toinen ihminen viihtyy seurassani ennenkuin uskallan kunnolla avautua. Muuten tilanne vaikuttaa "vaaralliselta" tai sen toisen ihmisen kannalta potentiaalisesti "kiusalliselta", jolloin on syytä olla varuillaan.
"en olisi mitenkään yllättynyt masennuksesta"
En ole mielestäni masentunut, yritän vain parhaani mukaan sopeutua arkeen. Työssäkäynti rasittaa henkisesti sen verran, että en arkipäivinä jaksa oikein mitään tehdä. Tai sitten jaksan tehdä vasta kymmenen jälkeen illalla. Ei sitä oikein työttömänäkään voi olla joten pakko tämä tilanne on vain kestää. Muutenkin tuntuu että nykyään ihmiset herisyttävät sormiaan pienimmistäkin asioista: "sinulla on ongelma, mene hoitoon". Mitä ihmeitä se ammattiauttaja asialle voi? Antaako se minulle naisen ja maksaa palkan? Luultavasti hän kysyy ensimmäisenä että mitä minä olen sieltä hakemassa.
Valitettavasti elämä menee menojaan ja minä olen jo kauan sitten pudonnut matkasta. Ehkä se tapahtui jo syntyessäni vaikka sitä kukaan ei vielä silloin tiennyt. Ei minua oikeastaan mikään harmita, sillä tuntuu että ei minulla ole koskaan mitään "tsäänssiä" ollutkaan. Toisaalta tuntuu pahalta sanoa niin, koska se on mitä törkein loukkaus vanhempiani kohtaan, he kun ovat minut rakkaudella kasvattaneet. Oikeastaan jos vanhempani ja sisarukseni eivät minua rakastaisi (ja toisin päin), ei minulla olisi edes mitään sijaa tässä maailmassa.
Niinpä, eihän sille sitten mitään oikein mahda, ihminen on ihminen. Et kai sä sitten voi muuttua. Mutta sun täytyy myös ymmärtää se, että ei kyse ole siitä että kaikki haluiaisivat jotain suureellista, vaan että sä olet niin minimalistisessa elämässä, että eipä siihen kuule taida kukaan oikein löytää. Jos ei käy juuri koskaan edes ulkona, paitsi töissä, on mahdollisuudet juuri työmatkalla törmätä kehenkään johon tutuisi muutenkin pienet, puhumattakaan että vielä molemmat ihastuisi ja rakastuisi.
Ei oikein kavereitakaan saa jos heihinkään ei missään tutustu ja tunnut olevan sulkeutunutkin: kuka sinne muurien taakse edes näkee. Kaverina puhumattakaan muuta.
Ei kukaan tule ovelta hakemaan, töissä nyt saattaisi tutustua, mutta silloinki pitäisi työkavereitten kanssa liikkua muuallakin, kun töissä. Harrastuksissa jotkut tapaa, mutta sä et harrastakaan. Sä et voi tutustua ystävien kautta, kun niitäkään ei ole. Samasta syystä. Leuhkaa elämää tarkoittaa ilmeisesti siis normaaliskin sosiaalista kanssakäymistä, koska hei, tosiasiahan on se, että aika eristäytynythän sä olet. Siihen että tutustuisi muihin kaverina ja kumppanina, pitäisi olla muista kiinnostunutkin, ja siihen että tapaa muita pitäisi kyllä liikkuakin kotoaan. Baari nyt ei ole ainoa eikä välttämättä edes paras paikka tavata ketään. Joten siellä nyt ei ole pakollista käydä. Ja kun ei nettikään onnistu mitenkään, niin en tiedä... Miten sä voit ihmisiin pitää yhteyttä, jos et pidä? Miten sä voit tavata ketään, jos et liiku missään? Miten sä et lähde mihinkään juttuihin?
Enpä siis tiedä, ehkä joskus sulle tulee joku kiva naapuri, tai tosiaan sä johonkin törmäät kotimatkalla, mutta suurempi todennäköisyys on, että et, ja jäät kyllä yksin. Kyllä jotain yritystä pitää olla. Lisäksi kun et sä oikeasti edes välitä kuka se toinen on, ihan sama, eli ethän sä ole kenestäkään muusta edes kiinnostunut, niin aika huonolta näyttää. Kuka siihen haluaa tulla olemaan ihan sama ja kuka tahansa?
--- No, mutta katsoin hieman tuota jatkoasi ja kyllä, minä olen aloittanut kaikki harrastukseni yksin, kyllä siellä on ihmisiä. Opiskelupaikkani samoin kun työpaikkani olen valinnut yksin. Juhliin olen mennyt yksin, elokuvissa olen käynyt yksin, konsertteja olen käynyt katsomassa yksin. Olen matkustanut yksin (ja matkustaa tahdonkin yksin). Melkein jokapaikassa olen törmännyt mukaviin ihmisiin, joskus on ollut tylsää ja joskus kyllästyn menemään yksin, silloin en mene. Minulla on nykyään muutama oikea ystävä ja tuttavia on ollut aina, koska tosiaan menen, mutta jos olisin jäänyt aina odottamaan seuraa, en olisi käynyt missään. Ja kyllä olen aloittanut alusta, ollut yksin, ja ilman tukea, mutta sitten taas mennyt. Ei voi mitään. Ystäviä löytää vain menemällä ihmisten seuraan, eikä mulla ole ollut tarvetta sääliä itseäni yksin menemisen takia, joskus se on jännää ja kivaakin. Joskus menen, vaikka olisi joku pyytää kaveriksikin, koska haluan mennä yksin. Joten vaikka en ollut tuota "kipinää" vastausta laittanutkaan, niin kyllä se vaan niin on, että ulos on vaan lähdettävä. Ja kyllä, olen ollut paljonkin eri paikoissa yksin, ja aloittanut paljon asioita yksin, enkä koe sitä taakkana ja säälin aiheena ollenkaan, ja tiedän, millaista on olla yksin "joka paikassa". Ja jos oikein nyt innostun, niin olen ylpeä siitä, että en tarvitse aina sitä kaveria, ja että minä en ole se, joka riippuvaisena ruikuttaa että "emmä voinu mennä ku ei ollu kaveria", vaan mä olen se joka menee vaan.
"Aina kun olen jossain käynyt, tulen takaisin pahoin mielin. Ihmisiin kun ei tutustuta vain sillä tapaa että mennään heidän luokseen, pitäisi olla niin helvetisti jotain annettavaa."
Jaa, niinkun mitä? Kyllä mä olen tullut useimmiten hyvillä mielin takaisin, ja tutustunut ihmisiin ihan omana itsenäni, enkä mä ihmistä kummempi ole.
En siis edelleenkään tiedä, ehkä sulle sitten kaikki on niin vaikeeta, ja oot vaan aina yksin, ja jotain, no, minkäs sille sitten tekee?
Kiitos myös sinulle vastauksestasi. Tuossa aiemmin vastasin "Toljakkeelle" ja osittain samat asiat sopivat tähänkin. Mutta vastaan vielä vähän lisää.
"Miten sä voit ihmisiin pitää yhteyttä, jos et pidä? Miten sä voit tavata ketään, jos et liiku missään? Miten sä et lähde mihinkään juttuihin?"
No kyllä minä joihinkin harrastusjuttuihin tai muuten vaan sosiaalisiin juttuihin olen vuosien varrella osallistunut. Ei niistä mitään ole jäänyt käteen paitsi paha mieli. Minä kun en osallistu niihin juttuihin sen takia että ne olisivat kivoja, vaan sen takia että yritän epätoivoisesti tutustua ihmisiin. Ja kun se ei alkuunkaan onnistu, tuntuu siltä kuin hakkaisin päätä seinään, eli viisaampi ihminen tietäsi jo etukäteen että tulee sattumaan. Ja ne jutut joita taas oikeasti haluan tehdä ovat sellaisia joita teen vain yksistään.
"Ja kyllä, olen ollut paljonkin eri paikoissa yksin, ja aloittanut paljon asioita yksin, enkä koe sitä taakkana ja säälin aiheena ollenkaan, ja tiedän, millaista on olla yksin "joka paikassa". Ja jos oikein nyt innostun, niin olen ylpeä siitä, että en tarvitse aina sitä kaveria, ja että minä en ole se, joka riippuvaisena ruikuttaa että "emmä voinu mennä ku ei ollu kaveria", vaan mä olen se joka menee vaan."
Noniin. Helppo se on rikkaankin elää kuin köyhä. Jos yksin oleminen ja meneminen on mukavaa, ei silloin voi olla oikeasti yksinäinen. Minulle taas yksinäisyys on vamma, tulehtunut haava joka lopulta synkisti muuten hyvinkin potentiaalisen elämänalkuni. Nyt joudun elämään häpeässä. Ei yhtään ystävää, ei mitään.
"Ei sinussa mitään virhettä ole, ainakaan sellaista joka karkottaisi ihmisiä." vikaa ja vikaa,en nyt halua masentaa aloittajaa lopullisesti mutta kyllä meissä monista on "vikaa", eli samanlaista vikaa kuten esim.eläimaailmassa ,yksinkertaisesti, luonnonvalinnan mukaisesti, vialliset yksilöt syrjäytetään, mitäpä muuta koulukiusaus tai työpaikkakiusaus olisi kuin sitä samaa luonnovalintaa, ehkä hieman sofistikoituneemmassa muodossa.Jollain ihmisellä saattaa olla jotain sellaista olemuksessaan mitä yksinkertaisesti siellä "ulkomaailmassa", missä se "elämä" sykkii, ei voida hyväksyä, joku vaan saattaa olla niin vastenmielinen.Mitenkäs sitten häntä autetaan, ei mitenkään, sellaista ammatti/harrastelija-wannabe-auttajaa ei ole syntynytkään, eikä synny, simple as that, over and out.
Koulukiusaus ja työpaikkakiusaus eivät ole luonnonvalintaa, vaan pahuutta, ilkeyttä ja pahoinvoivien ihmisten syntipukin etsintää. Liian ahtaissa ja luonnottomissa eläintenpito-oloissa eläinmaailmassa tavataan ajokanoja ja kaikkea kamalaa, luonnossa sen sijaan viallisia yksilöitä eivät lajitoverit syrjäytä muuten kuin ohittamalla tiukassa kilpailutilanteessa esim. ruuasta tai lisääntymisestä. Ihmiset elävät kehittyneempien moraalisäädösten mukaan, elivät ainakin minun nuoruudessani, niin päin että kaikille tulee olla ystävällinen ja heikompaa autetaan.
Aloittaja saattaa olla estynyt persoonallisuus, eli luonnetyyppi jolle terapiasta ja ehkä lääkityksestä olisi apua. Olet erakkomies nyt kotoutunut tylsään elämääsi niin hyvin, että et muuta osaa kaivatakaan. Sitten vanhempana potuttaa kun tajuaa miten elämä on itseä kusettanut.
Oletko koirille allerginen? Jos et, niin ota koira. Sen verran iso että sen kanssa on vähän pakko lenkkeillä. Jos otat pennun, kerropa sitten vaikka vuoden päästä tällä palstalla miten monin tavoin elämäsi on muuttunut : ). Hyvää jatkoa!