Myönnän että mulla on pikkasen outo ongelma anopin kanssa... Ei mitenkään paha, mutta sellanen mikä vaivaa omaa mieltä. Tässä ongelmassa painaa oma huono omatunto.
Eli, oma anoppi on oikeasti tosi mukava, teräväkielinen, voiko sanoa hauskan piikikäs, kaikinpuolin hauska tapaus. Tähän asti ollaan tultu loistavasti toimeen, mutta nyt viimesen vuoden aikana olen huomannut sieltä suunnasta viilenevään päin, ihan kyllä syystäkin...
Tässä vähän pohjaa ennen ongelmaa...
Asutaan n350km, eli vois sanoa että hyvät välit anoppiin ;)
Oma tausta on sellanen että omaan sukuun ja äitiin välit ovat viileän etäiset, mitäs sitä soittelemaan ja jauhamaan jos ei ole mitään tähdellistä asiaa. Näen omaa äitiäni tuskin kerran vuoteen, pisin väli on ollut 3 vuotta (olen 15 vuotiaana lähtenyt kotoa) Oma puoliso taas soittelee useamman kerran viikossa jokaisesta pikkuasiasta, heillä on perheen kesken HYVIN läheiset välit, joka tietty kummastutti aluksi, joka ajanmittaan muuttu mulla pieneksi kateudeksi koska läheisiä välejä ei koskaan ole omaan äitiin ollut (en 33 vuoden iässä edes muista ollaanko me oma äidin tai isän kanssa edes halattu, kai joskus lapsena? mitä en kyllä jaksa muistaa)
Mutta ongelma on sellanen että teen hurjasti töitä, mitä olen aina tehnyt, ihan penskasta asti kun yrittäjäperheestä olen. Nyt teen aasiakaspalveluammatissa n 180-200h/kk, olen baarimestari ja olen aina enemmän tai vähemmän väsynyt (yleensä enemmän, niin henkisesti kun fyysisesti), ja se että olen jatkuvasti ihmisten kanssa puhumassa ja höpöttämässä tekee sen että minusta on tullut vapaa-aikana täysin erakko (eli 1 max. 2 päivää viikossa jos hyvin käy). Yleensäkkään en vapaa-aikana kauheesti jaksa puhua ihmisten kanssa, kun sitä saa työaikana tehdä suu kuivana kovassa metelissä, saati sitten että jaksaisin kotoa minnekkään lähteä. Ja n. 2-3 kertaa puolessa vuodessa mies käy kotopuolessaan, jonne minut aina halutaan ja pyydetään mukaan (hyvä näin!!!) Mutta kun en vaan oikeasti JAKSA lähteä! Mistä tunnen erittäin suurta omantunnontuskaa. Haluaisin jaksaa, mutten jaksa, ja joka kerta pyytöjen määrä vähenee... en todellakaan haluaisi täysin vieraantua anopista ja miehen suvusta. Mutta tiedän että silloin kun olen väsynyt, olen todella tylsää ja huonoa seuraa, enkä minä halua puheliaiseen sukuun mennä tuppisuuna haukottelemaan, kun en tavallaan normaalisti ole sellainen.
Myönnän että kun mies lähtee, se on herkkua tavallaan minulle kun saan "murjottaa" kotona rauhassa. Mutta että tiedän ja tiedostan sen, että joka kerta se vähän pahottaa anopin mieltä, enkä todellakaan sellasta tahdo, oikeasti, minun anoppini on aika POP! Olen hänelle monta kertaa puhelimessa kertonut rehellisen syyn: Olen IHAN puhki!! Mutta en ilmeisesti ole löytänyt täysin oikeita sanoja saadakseni hänet ymmärtämään/hyväksymään että todella kerron rehellisen syyn. Uskallan rehellisesti väittää että ravintola-ala on henkisesti yksi rankimmista aloista, ja se vie hirveästi sitä sosiaalista kanssakäymisen halukkuutta vapaa-aikana, ja varsinkin mitä vanhemmaksi mennään...
Ihan vielä en voi näitä työtunteja hellittää, mutta muutaman vuoden päästä taloudellinen tilanne on parempi, joten sillonka voi ottaa varmasti sen pidemmän vapaan, ottaa ensin pari päivää henkeä ja sitten istahtaa sinne autoon ja nokka kohti anoppilaa. Tuntuu muutenkin että koko ajan revitään niin moneen suuntaan, miljoona asiaa pitäs keritä tekemään ja rahaa revittävä vanhan talon remppaan. Tuntuu että tää koko ajan on sellasta tasapainoilua ajan, jaksamisen ja rahan kanssa. Mut olisko kellään heittää jotain jutun juurta kuinka tavallaan saisin anopin ymmärtämään etten välttele häntä, koska tunnen koko ajan että välit viilenee ja viilenee.... ja ihan todella... en tällä hetkellä pysty enempää repeämään palasiksi joka suuntaan. Itsepintaisesti pidän kiinni siitä normaalista yhdestä (omasta) viikkovapaasta (hallelujaa jos on kaksi), jollon suljen puhelimen ja murisen sängyn alla oleville villakoirille.
Miehestäni sen verran: hän ymmärtää, mutta ei tajua. Siinä missä minä teen kovassa metelissä olevaa fyysistä ja sosiaalista työtä, hän tekee itsenäistä/yksinäistä IT työtä, yli puolet vähemmillä työpäivillä ja tietenkin paremmalla palkalla. Ja häntäkin monta kertaa vituttaa kun en vaan voi "ottaa itseäni niskasta kiinni".
nimimerkillä:
patterit ovikellosta ryövännyt väsynyt duunari joka haluaisi muttei vaan jaksa vaikka kuinka yrittää ponnistaa
Eli, oma anoppi on oikeasti tosi mukava, teräväkielinen, voiko sanoa hauskan piikikäs, kaikinpuolin hauska tapaus. Tähän asti ollaan tultu loistavasti toimeen, mutta nyt viimesen vuoden aikana olen huomannut sieltä suunnasta viilenevään päin, ihan kyllä syystäkin...
Tässä vähän pohjaa ennen ongelmaa...
Asutaan n350km, eli vois sanoa että hyvät välit anoppiin ;)
Oma tausta on sellanen että omaan sukuun ja äitiin välit ovat viileän etäiset, mitäs sitä soittelemaan ja jauhamaan jos ei ole mitään tähdellistä asiaa. Näen omaa äitiäni tuskin kerran vuoteen, pisin väli on ollut 3 vuotta (olen 15 vuotiaana lähtenyt kotoa) Oma puoliso taas soittelee useamman kerran viikossa jokaisesta pikkuasiasta, heillä on perheen kesken HYVIN läheiset välit, joka tietty kummastutti aluksi, joka ajanmittaan muuttu mulla pieneksi kateudeksi koska läheisiä välejä ei koskaan ole omaan äitiin ollut (en 33 vuoden iässä edes muista ollaanko me oma äidin tai isän kanssa edes halattu, kai joskus lapsena? mitä en kyllä jaksa muistaa)
Mutta ongelma on sellanen että teen hurjasti töitä, mitä olen aina tehnyt, ihan penskasta asti kun yrittäjäperheestä olen. Nyt teen aasiakaspalveluammatissa n 180-200h/kk, olen baarimestari ja olen aina enemmän tai vähemmän väsynyt (yleensä enemmän, niin henkisesti kun fyysisesti), ja se että olen jatkuvasti ihmisten kanssa puhumassa ja höpöttämässä tekee sen että minusta on tullut vapaa-aikana täysin erakko (eli 1 max. 2 päivää viikossa jos hyvin käy). Yleensäkkään en vapaa-aikana kauheesti jaksa puhua ihmisten kanssa, kun sitä saa työaikana tehdä suu kuivana kovassa metelissä, saati sitten että jaksaisin kotoa minnekkään lähteä. Ja n. 2-3 kertaa puolessa vuodessa mies käy kotopuolessaan, jonne minut aina halutaan ja pyydetään mukaan (hyvä näin!!!) Mutta kun en vaan oikeasti JAKSA lähteä! Mistä tunnen erittäin suurta omantunnontuskaa. Haluaisin jaksaa, mutten jaksa, ja joka kerta pyytöjen määrä vähenee... en todellakaan haluaisi täysin vieraantua anopista ja miehen suvusta. Mutta tiedän että silloin kun olen väsynyt, olen todella tylsää ja huonoa seuraa, enkä minä halua puheliaiseen sukuun mennä tuppisuuna haukottelemaan, kun en tavallaan normaalisti ole sellainen.
Myönnän että kun mies lähtee, se on herkkua tavallaan minulle kun saan "murjottaa" kotona rauhassa. Mutta että tiedän ja tiedostan sen, että joka kerta se vähän pahottaa anopin mieltä, enkä todellakaan sellasta tahdo, oikeasti, minun anoppini on aika POP! Olen hänelle monta kertaa puhelimessa kertonut rehellisen syyn: Olen IHAN puhki!! Mutta en ilmeisesti ole löytänyt täysin oikeita sanoja saadakseni hänet ymmärtämään/hyväksymään että todella kerron rehellisen syyn. Uskallan rehellisesti väittää että ravintola-ala on henkisesti yksi rankimmista aloista, ja se vie hirveästi sitä sosiaalista kanssakäymisen halukkuutta vapaa-aikana, ja varsinkin mitä vanhemmaksi mennään...
Ihan vielä en voi näitä työtunteja hellittää, mutta muutaman vuoden päästä taloudellinen tilanne on parempi, joten sillonka voi ottaa varmasti sen pidemmän vapaan, ottaa ensin pari päivää henkeä ja sitten istahtaa sinne autoon ja nokka kohti anoppilaa. Tuntuu muutenkin että koko ajan revitään niin moneen suuntaan, miljoona asiaa pitäs keritä tekemään ja rahaa revittävä vanhan talon remppaan. Tuntuu että tää koko ajan on sellasta tasapainoilua ajan, jaksamisen ja rahan kanssa. Mut olisko kellään heittää jotain jutun juurta kuinka tavallaan saisin anopin ymmärtämään etten välttele häntä, koska tunnen koko ajan että välit viilenee ja viilenee.... ja ihan todella... en tällä hetkellä pysty enempää repeämään palasiksi joka suuntaan. Itsepintaisesti pidän kiinni siitä normaalista yhdestä (omasta) viikkovapaasta (hallelujaa jos on kaksi), jollon suljen puhelimen ja murisen sängyn alla oleville villakoirille.
Miehestäni sen verran: hän ymmärtää, mutta ei tajua. Siinä missä minä teen kovassa metelissä olevaa fyysistä ja sosiaalista työtä, hän tekee itsenäistä/yksinäistä IT työtä, yli puolet vähemmillä työpäivillä ja tietenkin paremmalla palkalla. Ja häntäkin monta kertaa vituttaa kun en vaan voi "ottaa itseäni niskasta kiinni".
nimimerkillä:
patterit ovikellosta ryövännyt väsynyt duunari joka haluaisi muttei vaan jaksa vaikka kuinka yrittää ponnistaa
Vastaukset 25
Vanhimmat
Jos työmääräsi etäännyttää tärkeistä ihmisistä, olisiko syytä tehdä asialle jotain. Ehkä sinua tai POP-anoppiasi ei ole olemassakaan muutaman vuoden kuluttua. Elämä on tässä ja nyt, ei tulevaisuudessa. Ei ihmissuhteita voi pitää pakastimessa odottamassa parempaa aikaa.
Minulla oli vähän saman tapainen ongelma, tosin sillä erotuksella että tein hoitotyötä. Voin kokemuksesta sanoa, ettei mikään mene perille, ei vaikka kuinka yrittäisit. Mikäli anoppisi on ollut vieläpä kotirouvana, perille meno on yhä vaikeampaa. Minun anoppini on aikoinaan työskennellyt pankissa puolipäivätoimisena ja hän kertoi kyllä ymmärtävänsä, mitä työ vaatii. Ei ymmärtänyt kuitenkaan.
Nyt anoppini on nyt dementoitunut ja välit ovat kaikesta huolimatta hyvät edelleenkin. Minä lopetin aikoinaan selittelemisen ja annoin sen mieheni tehtäväksi. Näin asia meni jotenkin jakeluun, tämän vaihtoehdon valitseminen tosin edellyttää sitä, että mies ymmärtää työsi vaativuuden.
En minäkään ymmärrä, vaikka työskentelen myös n. 200 h/kk, jos ei muutamaa kertaa vuodessa jaksa vierailla.
Eikö tuota työmäärää voi mitenkään vähentää? Ihan tosissaan, jos ihmissuhteet alkaa kärsiä niin silloin pitäisi punnita ajankäytön arvojärjestys uusiksi. Meillä on vain yksi elämä - joudutko toteamaan ekana eläkepäivänä, että kaikki ne vuodet tuli uhrattua työlle ja rahan hankkimiseen. Ehkä siihen mennessä olet menettänyt myös perheen ja ystävät, kun heille ei ole riittänyt aikaa.
No joo joo, tietysti sanot etta tarvitset rahaa. Mietippäs vähän, tarvitsetko sittenkään sitä kaikkea. Jos tyytyisit vähempään ostamiseen, vaatimattomampaan elintasoon ja luopuisit osasta mukavuuksiasi, saisit tilalle aikaa hoitaa itseäsi ja ihmissuhteitasi ja nauttia elämästä. Elämästä nauttimiseen ei todellakaan tarvita rahaa.
Palkkaa lisätyövoimaa, vaihda alaa, tai pidä taukoa työttömyyspäivärahalla.
Olette koulukiesaajia, anopinkiusaajia ja ties mitä. Nöyryyttä.
minua jäi ihmetyttämään et jos normityötuntimäärä kuukaudessa on 172tuntia(8tuntia päivässä ja 21,5 päivää kuukaudessa) ja sinä työskentelet 180-200 tuntia.. ja se on sinusta kamala määrä niin voi voi..et ole tainnut kunnolla vielä töitä tehdäkkään.. itsellä 200-300 tuntia kuukaudessa ja silti vielä jää aikaa muuhunkin elämiseen.. että kannaisiko nyt miettiä sitä elämää muutenkin.. ja pyydä anoppi kylään niin ei tarvitse itse lähteä reissuun...
Tyypillinen, vähättelevä miehen vastaus..
Kuules tuo tuntimäärä baarimestarina on PALJON.. ja vaativaa etenkin psyykkisesti. Toisaalta kaikki meistä eivät ole syntyneet 74 ja enää hyvässä työkunnossa. Mahdatko itse koskaan nukkua kun olet noin vireä että heittää manian puolelle..???
Itse olen 46-vuotias nainen, toimin yrittäjänä fyysisesti erittäin raskaalla (naiselle) alalla. Omat työtuntimääräni pyörivät siinä 60-65 tunnin kieppeillä viikossa jonka lisäksi teen sitten vielä ne paperityöt ja muun pakollisen. Myöskään minä en oikein käsitä miten 200 h/kk voi olla niin raskas työmäärä ettei muutamaa kertaa vuodessa jaksa lähteä kyläilemään, kun kuitenkin se anoppikin on ihan POP. Jos baarimestarin työ on niin raskasta henkisesti, että ihan normaalin rajoissa olevat työpäivät vievät totaalisesti mehut, kannattaisi melkein vaihtaa alaa, ei se ainakaan helpota iän myöten joten...
65/h viikossa työpäivät ja paperityöt päälle!
Ei millään pahalla, mutta kun ajattelee, että ihminen nukkuukin siinä välillä, niin kyllä ihmissuhteet aika keveäksi jää!
Ihan turha uskotella minulle muuta...
Työnarkomaanit pääsee nyt herkuttelemaan.
Sitä tosiasiaa, että vrk:ssa on 24 tuntia, ette kyllä muuksi muuta. Ihminen tarvitsee vähintään 6 t yöunet, väliaikaisesti menee pienemmällä, mutta sekin jo näkyy.
Itse kannatan 8 t työpäivää enintään. En ole kaleeriorja, joka on pelkästään syntynyt raatamaan, vaan myös elämään elämää tomuhiukkasena avaruudessa pyörivän maapallon pinnalla.
Maailmankaikkeuden kannalta ei sinunkaan työmääräsi paljon kosmokseen vaikuta.
olen vähän sitä mieltä tuosta ihmissuhteiden keveydestä, että ei se määrä vaan se laatu.
Eipä ole ongelmaa ollut hoitaa ihmissuhteita, mies saa osansa, aikuiset lapset perheineen osansa ja jopa ehdin pari kertaa viikossa käymään vanhaa äitiäni tapaamassa, ei ongelmaa.
Mikä se on kuutena päivänä viikossa tehdä 10-12 tuntisia päiviä? Kuudelta aamulla työreissulle ja viimeistään kuudelta illalla on kotona, kerran viikossa keskittyneesti tekee paperityöt. Illalla puhelin äänettömälle asiakkaiden suhteen, pelkkää laatuaikaa perheen kanssa.
En vain ymmärrä miten 50h viikkotyömäärällä saa itsensä niin uupumaan ettei jaksa edes paria kertaa vuodessa hoitaa ihmissuhteitaan?
Älä nyt viitsi, herregud!
Ja nytkin vastailet tänne klo 8:59 Suomi24 keskustelupalstalle. Nyt puhuttiin työssäolemisesta! Alkup. tuskin työssään näppäilee kesken kaiken näitä vastauksia.
Lähdet siis klo 6.00 töihin, klo 18.00 palaat kotiin... ja senjälkeen alkaa laatuaika perheen kanssa. Se on KUKKUA, että aivosi olisivat niin virkeät. Kuvittelet sitä laatuajaksi. Sitä se ei ole.
Voi voi, kylläpä Liina Anniina nimimerkkiä nyt kovasti ärsyttää toisten energisyys.
Katsos yrittäjän elämässä kun on se hyvä puoli, että sen erittäin hyvin ansaitun vapaapäivänsä tai pienen lomansa voi pitää ihan sinä päivänä kuin ihan itse sen itselleen järjestää.
Itseasiassa tässä näppäilen samalla näitä vastauksia sinulle, kun hoidan paperitöitä ennen kuin lähden iltapäivällä mieheni kanssa viettämään sitä laatuaikaa kylpylään pariksi päiväksi :D.
Sinun elimistösi ei ehkä kestä sitä, että tekisit sen puuduttavan kahdeksan tuntisesi lisäksi minuuttiakaan ylimääräistä, joillekin toisille se vaan sopii. Ja nyt kun luin tätä palstaa, kirjoitustesi määrästä päätellen et ehkä ole lainkaan työelämässä tai sitten todellakin työsi on sen luonteista että vietät suuren osan työajastasi täällä palstalla kommentoimassa lähes jokaista ketjua...ei todellakaan mitään kaleeriorjan elämää :D.
mutta älä liioittele energisyyttäsi. Miten voi hoitaa samalla paperitöitä ja samalla näppäillä minulle vastauksia? Ja että minä tarvitsisin mielettömästi vapaata kyetäkseni kirjoittamaan tänne, mutta sinulta sujuu töitten lomassa?
Eikö tuo haiskahda pieneltä ylimielisyydeltä?
Ihmiset, jotka eivät vedä omaa firmaansa, tekevät myös töitä. Pikkufirman työntekijä ei missään nimessä voisi käydä näppäilemässä välillä kesk.palstalla, kun työnantaja laskee vessassa käynnitkin tasasen tarkkaan. Että se etu on sinulla yrittäjä, kun voit laskea työajaksi myös kesk.palstan näppäilyt.
Olen työelämässä ja tällä hetkellä teen kolmivuorotyötä. Siksi minulla on aikaa rentoutua täällä aamupäivällä netissä.
Työni on vastuullista, mutta en tee siitä kaleeriorjan lailla, etten sallisi itselleni ja MUILLE riittävästi aikaa virkistymiseen. En moralisoi sitä, joka kokee tarvitsevansa aikaa yksinoloon, varsinkin jos työskentelee melussa palveluammatissa.
Katsos kun tietokoneeseen saa useammankin kuin vain yhden ikkunan kerrallaan auki, siten sujuu netissä surffailu ja "paperitöiden" tekeminen yhtäaikaa. Myös se auttaa jos osaa syödä purkkaa ja kävellä yhtäaikaa :D.
Pointtini koko keskusteluun oli se, että jos ihminen tekee keskimäärin viitenä päivänä 10 tuntia päivässä töitä ja tämän työmäärän uuvuttamana ei jaksa hoitaa sosiaalisia suhteitaan esim anoppiin (sehän tässä aloittajalla oli ongelmana), kyse ei suinkaan ole liian suuresta työmäärästä, vaan kyseinen ala ei vaan sovellu aloittajalle. Työtunnit tässä tapauksessa nyt ei mitenkään ylivoimaisilta kuulosta joten kyse on enemmänkin työnlaadusta. Joten neuvoni aloittajalle on ammatinvaihto johonkin vähemmän psyykeä kuormittavaan (kuten tuolla jo sanoin ensimmäisessä tekstissäni).
En minäkään moralisoi sitä joka kaipaa aikaa yksinoloon, kukapa ei sitä joskus kaipaisi. Nyt vain olikin kyse siitä että aloittaja ei jaksa edes sitä 2-3 kertaa vuodessa lähteä anoppilaan miehensä kanssa. En usko että kukaan tuolla "hurjalla" työtuntimäärällä on noin uupunut jos kokee työnsä antoisaksi, mielekkääksi ja palkitsevaksi...
Ps: Ei kannata epäillä kenenkään energisyyttä vain sillä perusteella että itse kokee sen kahdeksan tunnin työpäivän ihan maksimisuoritukseksi.
"Mikä se on kuutena päivänä viikossa tehdä 10-12 tuntisia päiviä? "
ei kai siinä jos muu perhe sen hyväksyy, mutta jos olisit mun vaimo niin saisit alkaa katselemaan uutta miestä.
"En vain ymmärrä miten 50h viikkotyömäärällä saa itsensä niin uupumaan ettei jaksa edes paria kertaa vuodessa hoitaa ihmissuhteitaan?"
joo kyllä minäkin ihmettelen tuota. toiseksi, mikä ihmeen pakko niitä töitä on tehdä nin paljoa jos ihmissuhteet kärsii? kyllähän minullekin tulee noita 50-60h viikkorupeamia mutta olens en verta peruslaiska, etten jaksa tehdä tuollaisia määriä kovinkaan pitkään.
Oletan, että nimi. "talonrakentaja-akka" ei tee töissään aktiivisesti töitä kuin 4-5 t/pv, loput ajasta surffailee netissä ja lakkaa kynsiään.
Jos ihminen TODELLA tekee töitä 60t/vk, niin sitä ei jaksa pitkään. Olen siis samaa mieltä.
Talonrakentaja-akan oikeampi työaika on korkeintaan 30t/vk, loput työajasta hän kuluttaa lorvaillen.
Silloin "akka" jaksaa käydä anopilla kyläilemässä jopa 300 km päässä. Ilmeisesti aviomies ajaa autoa meno-paluuna, että ei talonrakentaja-akka siinäkään liikaa väsy.
että kesti tovin vastata viestiisi, mutta kun nämä työpäivät tahtoo viikonlopullakin venyä jos tulee jotain odottamatonta vastaan.
Joskus aina on hyvä huomata, että ennakkokäsitys ihmisestä voi olla väärä. Näin tässäkin tapauksessa, tunnut olevan vielä hitusen verran yksinkertaisempi ihminen kuin alunperin kuvittelinkaan. Jo heti alkuun kerron, että työni on erittäin raskasta fyysisesti naiselle, nimimerkkini on "talonrakentaja akka" ja kerron olevani yksityisyrittäjä...hmmm...mitähän mahdan tehdä leipäni eteen? Kunhan naurultani kykenen, yritän kuvitella itseni tuonne rakennustyömaalle lakkailemaan oletettuja kynsiäni ja surffailemaan siellä kaiken pölyn ja rakennusjätteen keskellä anoppi palstalle. Saattaisi sähkärillä tai putkimiehellä mennä jauhot kurkkuun kun sanoisin että ei nyt jouda tulla kun kynnet kuivuu...voi ziisus sun kanssas.
Myös yksityisyrittäjän työstä sinulla ei taida olla mitään hajua, palkkarenki voi kyllä istua siellä koneella ja lakkailla kynsiään (kuten varmaan sinä siinä ah niin vastuullisessa työssäsi), yksityisyrittäjän leipä tulee tasan siitä kuinka paljon hän pystyy töitä tekemään. Kukaan ei kuule minulle palkkaa maksa siitä kynsien lakkaamisesta.
No koita sinä nyt saada tehtyä se kahdeksan tuntisesi tehtyä ja ole siihen tyytyväinen, itse olen siihen tyytyväinen että sain tänään omakotitalon viimeisen parketin asennettu ja perhe pääsee jo illalla kantamaan kalut sisään uuteen kotiin...olisinhan tietenkin voinut jättää senkin maanantaihin klo 07.00 mutta mutta...
Nyt lähden mieheni lämmittämään saunaan, syödään hyvin, otetaan ehkä lasi viiniä ja vietetään sitä laatuaikaa keskenämme. Huomenna aamulla kun saa nukkua rauhassa isännän kainalossa, seuraava työmaa kun alkaa vasta maanantaina.
Hyvää viikonloppua sinulle Liina Anniina
Ai JAA!
Sorry, että olen käsittänt viärin. Ei ole lakkaa kynsissä. Okei. Olet siis toiminimellä toimiva raksanainen ja hakkaat laminaatteja ynnä parkettia laattioiksi. Olet 46-vuotias ja teet 60-65 tuntia viikossa duunia vakituisesti.
Hyvin uskottavaa, että ikäisesi nainen tekee näin säännöllisesti 10-12 tuntisia päiviä paperityöt päälle.
Luulisin, että parketin ja laminaatin hakkaaminen urakalla (raksoilla tehdään about urakkavauhtia) polvillaan siis tämä 12 tuntia, viittäkymmentä lähestyvä nainen, no joo. Eikä edes väsytä sinua ja ihmettelet, jos muut väsyvät 8 tunnin työpäivästä.
Ajat 12 tunnin parketin pieksämisen jälkeen autolla kotiisi, työmatka keskimäärin 50 km säteellä, koska raksayrittäjänä duunimestat eivät ole ääressä vieressä. Iltapuhteella tsekkaat yrityspaperisi ja lasket urakoita, sekä suunnittelet uudet urakat, mistä ja milloin tulevat...
pelkästään uusien omakotitalojen parkettien asennuksia ei voi tulla. Oletan että ne ovat helppoja nakkeja toisin kuin sellaiset, joissa asukkaat jo asuvat.
Kuvittelen, että vanha eläkeläisrouva tilaa sinulta 46-vuotiaalta naiselta parkettiasennuksen. Menet hänen pikkaraiseen kaksioonsa, jossa raskaat huonekalut odottavat siirtelyä. No joo, olethan oikea voimapussi "Jukolan Jussi". Siirtelet kepperästi vanhan rouvan perintölipastot, soffat ja kirjahyllyt sivuun, pieksät polvillasi entisen parketin auki ja uuden tilalle.
Eikä väsytä yhtään, vaan aina laulain työtäs tee, 65 tuntia taas hakkaat, siirrät kaluset takaisin, menet kotiin laitteleen yrityspapruja kondikseen, ja otat uusia työtilauksia vastaan, lasket urakan että kannattaako ottaa naisen se harteilleen tehtäväksi,
joo, joo, uskotaan että vielä pystyt surffailemaan kesk.palstalla työpäivän aikanakin, kuten tuolla aiemmin kertoilit meille kaikille.
Hyvää viikonlopun loppua.
terveisin Liina Anniina (kynsien lakkaaja, mutta ei raksalla duunissa)
Perheettömän puhetta...tai sitten ainakin laiminlyö perhettä ajallisesti.
Ei mikään outo ongelma sinulla! Olet normaali ihminen, joka työn vastapainona tarvitsee lepoa ja virkistystä sekä riittävästi rauhallista oloa.
Ei voi mitään, jos miehesi ja anoppisi eivät käsitä, että yksinolossaan ihminen kokoaa itseänsä. Nykykulttuurissamme, joka on viihde -ja melusaasteen täyttämä kulttuuri ja joka sairastuttaa ihmiset stressisairauksiin, masennuksiin ja unihäiriöihin, eivät kaikki käsitä tätä.
Kun ihminen on riittävästi vieraantunut, niin hän menee tässä suhteessa lauman mukana.
Se osa, joka sinussa kapinoi liiallista hässäkkää vastaan, on terve osa sinusta. Pidä siitä kiinni, olet itse oman hyvinvointisi paras asiantuntija.
Nää työnarkomaanit, jotka tällä palstalla alkoivat kehua omilla saavutuksillaan ja läntätä sinun levontarvettasi, eivät enää ajattele aivoillaan. He ovat ehkä geeniperimältään jäänne entisestä pietistisestä kirkkoasenteesta, jossa rahvas kyykytettiin eliitin vallan alle orjamaiseen raatamiseen.
Mulla on samaa ongelmaa, ja vielä lapset työn päälle hoidettavina. Ollaan miehen kanssa järjestelty niin, että saan kevennettyä kotihommista ennen vierailuja, eli mies ottaa edellisenä viikonloppuna lapset ja lähtee niiden kanssa mökille tai muuten muualle, että saan nukuttua. Ja työkavereiden kanssa pystyn vekslailemaan vuoroja yleensä niin, että vähän helpottaa. Anoppikin on sillain ymmärtäväinen ihminen, että tajuaa ettei kaikki ihmiset jaksa yhtälailla, ja on vaan tyytyväinen siihen, että ollaan kaikki paikalla ja saa jutskata omista jutuistaan ja puuhistaan, vaikka mulla ei niin säkenöivää keskustelua oliskaan tarjolla.
En lukenut vuodatustasi, mutta teitähän löytyy. Miksi syytät pelkästään anoppia, it takes two to tango. Pyydä anopiltasi anteeksi, sinä se pahanilman lintu olet, ei anoppisi.
Minulla on sinulle neuvo. Älä tee asioita, joista sinulle tulee paha mieli. Tai älä jätä tekemättä asioita, jos siitä tulee sinulle paha mieli. Jos haluat pitää enemmän yhteyttä anoppiisi, vähennä työtaakkaasi ja pidä enemmän yhteyttä anoppiisi. Sinä itse päätät omasta elämästäsi ja siitä, miten aikasi käytät.
Jos sinusta tuntuu, että haluat edelleen jatkaa nykyisellä työmäärällä, tiedosta asia. Se on sinun oma päätöksesi. Älä kanna huonoa omaatuntoa siitä, että teet, mitä haluat itse tehdä. Et sinä elämääsi muille elä. Sinun kuuluu tehdä sellaisia päätöksiä, että loppupelissä olet itse niihin tyytyväinen ja onnellinen.
Väsymyksestä huolimatta, onko 2-3 viikonloppua kohtuutonta anoppilassa, jos vuodessa on 52 viikonloppua??