Olen lukenut tuosta Seinäjoen tapauksesta ja mieleeni on tullut opettajani rangaistuskeinot kouluvuosiltani. Uudesta kodista, kolmannelta alaluokalta koulumatkani oli kymmenen kilometriä talvisin ja kilometrin pitempi kesäisin, kun en voinut oikaista järven poikki. Koulu alkoi kahdeksalta kaksi kertaa viikossa. Silloin kun tuiskutti, lähdin matkaan jopa heti kuuden jälkeen,mutta jos kinoksessa rämpiminen vei ajan niin tarkalle, että KELLO SOI, enkä ollut vielä tullut koulun portista pihan puolelle, niin minun oli pysähdyttävä portin ulkopuolelle siihen saakka kunnes kaikki olivat jo menneet sisälle. Sen jälkeen minun oli lupa tulla luokkaan pyytämään anteeksi myöhästymistäni. Opettajan mielialan mukaan sain toisinaan muistutuksen lisäksi tunnin jälkiseisonnan nurkassa. Opettaja piti huolen siitä, että seisoin viivasuorana, kädet alhaalla riippuen, liikkumatta, muutoin lisäystä tuli kymmenen minuuttia. Olen kahdesti pyörtynyt nurkkaan. Muutaman kerran hän määräsi minut menemään "arestiin" koulun ulkorappusille viidentoista asteen pakkasessa ilman päällysvaatteita.
Olin kauhean pelon vallassa, kun syyspimeällä juoksin koulusta kotiin; metsässä ulvoi tuuli, jonka pyörteet synnyttivät kaikenlaisten mielikuvitusolentojen ääniä, sade pieksi kasvojani ja koulureppu selkääni. Tietä ei ollut, vain sille hakattu aukko metsän halki ja pohjana nyrkinkokoista moreenia. Kerran opettaja stressasi minua monta tuntia, olinko ottanut omin lupini=varastanut värejä koulun kaapista; kävi ilmi, että niitä oli sieltä hävinnyt. Hän tiukkasi, että minun on tunnustettava, ja pelosta, että hän päästää minut pois vasta myöhään illalla, tunnustin. En tiennyt värien varastamisesta mitään puhumattakaan, että tietäisin, kuka oli syyllinen. Jälkeen päin sain tietää jonkun kateudesta tehneet "ilmiannon". Otin syyn päälleni ja sen jälkeen minua syytettiin aina kaikesta ja "maineeni" kulki pienessä pitajässä oppikouluajoillekin. Kukaan ei voi käsittää, kuinka paljon syytön voi kärsiä. Minusta tuli sulkeutunut enkä enää luottanut keneenkään. Totesin muiden tekevän rikkomuksia minun laskuuni, olin aina syntipukki vaikka en edes olisi ollut paikalla. Vuosikymmenien ajan ja kirjoitin opettajalleni kirjeitä, joita en koskaan postittanut. Aioin käydä häntä tapaamassa ja keskustelemassa asiasta, mutta se jäi. Olen jaksanut olla vihaamatta häntä. Jonkinlaisen hyvän olon tunteen sain, kun kuulin hänen sanoneen, että vain yksi hänen ex-oppilaistaan tervehti häntä, ja se olin minä. En ihmettele lainkaan. Vasta aikuisena olen ymmärtänyt, että se ympäristö ei hyväksynyt meitä muualta tulleina. Sulkeutuneisuudestani olen päässyt eroon heti kun muutin pois paikkakunnalta, vaikka siellä harvoin käydessäni huomaankin jonkun tuijottelevan. Kaikesta huolimatta olen ollut kiitollinenkin opettajani ankaruudesta ja arvosanojen niukkudesta, ainakin minulle. Jatko-opinnoissani todistusteni keskiarvo oli useimmiten kiitettävä. Olisi vain toivonut, että "sotajermu" olisi jäänyt kotiin samaan kaappiin sotilaspuvun kanssa!
Olin kauhean pelon vallassa, kun syyspimeällä juoksin koulusta kotiin; metsässä ulvoi tuuli, jonka pyörteet synnyttivät kaikenlaisten mielikuvitusolentojen ääniä, sade pieksi kasvojani ja koulureppu selkääni. Tietä ei ollut, vain sille hakattu aukko metsän halki ja pohjana nyrkinkokoista moreenia. Kerran opettaja stressasi minua monta tuntia, olinko ottanut omin lupini=varastanut värejä koulun kaapista; kävi ilmi, että niitä oli sieltä hävinnyt. Hän tiukkasi, että minun on tunnustettava, ja pelosta, että hän päästää minut pois vasta myöhään illalla, tunnustin. En tiennyt värien varastamisesta mitään puhumattakaan, että tietäisin, kuka oli syyllinen. Jälkeen päin sain tietää jonkun kateudesta tehneet "ilmiannon". Otin syyn päälleni ja sen jälkeen minua syytettiin aina kaikesta ja "maineeni" kulki pienessä pitajässä oppikouluajoillekin. Kukaan ei voi käsittää, kuinka paljon syytön voi kärsiä. Minusta tuli sulkeutunut enkä enää luottanut keneenkään. Totesin muiden tekevän rikkomuksia minun laskuuni, olin aina syntipukki vaikka en edes olisi ollut paikalla. Vuosikymmenien ajan ja kirjoitin opettajalleni kirjeitä, joita en koskaan postittanut. Aioin käydä häntä tapaamassa ja keskustelemassa asiasta, mutta se jäi. Olen jaksanut olla vihaamatta häntä. Jonkinlaisen hyvän olon tunteen sain, kun kuulin hänen sanoneen, että vain yksi hänen ex-oppilaistaan tervehti häntä, ja se olin minä. En ihmettele lainkaan. Vasta aikuisena olen ymmärtänyt, että se ympäristö ei hyväksynyt meitä muualta tulleina. Sulkeutuneisuudestani olen päässyt eroon heti kun muutin pois paikkakunnalta, vaikka siellä harvoin käydessäni huomaankin jonkun tuijottelevan. Kaikesta huolimatta olen ollut kiitollinenkin opettajani ankaruudesta ja arvosanojen niukkudesta, ainakin minulle. Jatko-opinnoissani todistusteni keskiarvo oli useimmiten kiitettävä. Olisi vain toivonut, että "sotajermu" olisi jäänyt kotiin samaan kaappiin sotilaspuvun kanssa!
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.