Viime aikaisten joukkosurmien yhteyksissä ollaan monesti ajauduttu puimaan ympäristön vaikutusta ihmiseen. Monesti ollaan tultu siihen tulokseen, että itsemurha ja/tai masennus on enemmän tai vähemmän ympäristön syytä. Että nykyihmiset ovat niin itsekkäitä, etteivät välitä kanssakulkijoistaan ja sitten tapahtuu jotain pahaa.
Mutta rupesin vallan asioikseni pohtimaan, että onko se lähipiiri välttämättä aina syypää ja niin paha?
Pari kaveriani uskovat itsepintaisesti olevansa huonoja. Opettajat, vanhemmat, poikaystävät ja kaverit kertovat jatkuvasti heille, miten he ovat aivan yhtä älykkäitä, kauniita ja kivoja ihmisiä kuin kuka tahansa muukin, mutta viesti ei tunnu menevän perille. Näille huonolla itsetunnolla varustetuille ihmisille pienikin vastoinkäyminen saa itsetunnon pohjalukemiin. Yksi saa kokeesta numeroksi 4 (5 on paras) ja loppupäivän hän piiskaa itseään että miten hän ei sitten osannutkaan lukea tarpeeksi. Olen koittanut kertoa hänelle, että elämään kannattaa hankkia muutakin sisältöä, kuin opiskelu ja että hän on aivan yhtä hyvä kuin kuka tahansa muukin vaikkei päde jatkuvasti. Mutta aina ne puheenaiheet alkaa vaihtua seuraaviin kokeisiin, esseisiin ym. ja niissä pärjäämiseen.
Toinen taas jatkuvasti ajattelee olevansa ruma. Huonon itsetuntonsa takia hän saattaa alkaa haukkua muita ulkonäön takia. Kadulla vastaan kävelevä kaunotar on hänelle kova pala. Hänelle täytyy kertoa usein, että hän on kaunis, muuten hän pitää itseään rumana.
Tämä viimeksi mainittu on sellainen, että olen jo vuosikausia sitten todennut, ettei hän jaksa huomioida muita ihmisiä, ei esimerkiksi jaksa kuunnella yli viittätoista sekuntia, ellei puhe ole hänestä itsestään. Siksipä en ole hänen kanssaan yrittänytkään puhua mistään kovin vakavasta, juttumme liikkuvat monesti kevyellä tasolla. Lähinnä se menee niin, että kuuntelen hänen monologiaan, mutta toisaalta hän on ihan hauska tyyppi. Kuitenkin kerran hän sanoi hieman syyllistävä sävy äänessään, ettei hän voi puhua kanssani ongelmistaan.
Itsekin olen sairastanut masennuksen (syynä väkivaltainen lapsuus) joten kokemusta masennuksesta löytyy. Ehkä sitä on sitten oman masennuksen jälkimainingeissa hankala auttaa toista. Myönnän olevani myös sen verran itsekäs, että jos tiedän, ettei toinen ole niin kiinnostunut itsestäni, niin en minäkään koe velvolliseksi ottaa kaveriani jonkinlaiseksi sosiaaliprojektiksi.
Isälläni on rappioalkoholistikaveri, joka on monta kertaa ollut työkokeiluissa, sosiaaliparantoloissa ja kaikenmaailman juoppokodeissa ja onpa majoittunut välillä isänikin luokse. Isäni ei ole majoittanut häntä enää sen jälkeen kun meinasi saada puukosta selkään tältä tyypiltä. Pari vuotta tänä tyyppi oli myös seurustellut erään naisen kanssa. Nainen heitti hänet ulos itseensä ja lapsiinsa kohdistuneen väkivallan takia.
Kuinka pitkälle ympäristön on mentävä auttamisessa? Tuleeko ympäristön vain kiltisti yltiöymmärtää ja kantaa vastuu toisen ihmisen ajatuksista? Onko syy aina lähipiirissä?
Mutta rupesin vallan asioikseni pohtimaan, että onko se lähipiiri välttämättä aina syypää ja niin paha?
Pari kaveriani uskovat itsepintaisesti olevansa huonoja. Opettajat, vanhemmat, poikaystävät ja kaverit kertovat jatkuvasti heille, miten he ovat aivan yhtä älykkäitä, kauniita ja kivoja ihmisiä kuin kuka tahansa muukin, mutta viesti ei tunnu menevän perille. Näille huonolla itsetunnolla varustetuille ihmisille pienikin vastoinkäyminen saa itsetunnon pohjalukemiin. Yksi saa kokeesta numeroksi 4 (5 on paras) ja loppupäivän hän piiskaa itseään että miten hän ei sitten osannutkaan lukea tarpeeksi. Olen koittanut kertoa hänelle, että elämään kannattaa hankkia muutakin sisältöä, kuin opiskelu ja että hän on aivan yhtä hyvä kuin kuka tahansa muukin vaikkei päde jatkuvasti. Mutta aina ne puheenaiheet alkaa vaihtua seuraaviin kokeisiin, esseisiin ym. ja niissä pärjäämiseen.
Toinen taas jatkuvasti ajattelee olevansa ruma. Huonon itsetuntonsa takia hän saattaa alkaa haukkua muita ulkonäön takia. Kadulla vastaan kävelevä kaunotar on hänelle kova pala. Hänelle täytyy kertoa usein, että hän on kaunis, muuten hän pitää itseään rumana.
Tämä viimeksi mainittu on sellainen, että olen jo vuosikausia sitten todennut, ettei hän jaksa huomioida muita ihmisiä, ei esimerkiksi jaksa kuunnella yli viittätoista sekuntia, ellei puhe ole hänestä itsestään. Siksipä en ole hänen kanssaan yrittänytkään puhua mistään kovin vakavasta, juttumme liikkuvat monesti kevyellä tasolla. Lähinnä se menee niin, että kuuntelen hänen monologiaan, mutta toisaalta hän on ihan hauska tyyppi. Kuitenkin kerran hän sanoi hieman syyllistävä sävy äänessään, ettei hän voi puhua kanssani ongelmistaan.
Itsekin olen sairastanut masennuksen (syynä väkivaltainen lapsuus) joten kokemusta masennuksesta löytyy. Ehkä sitä on sitten oman masennuksen jälkimainingeissa hankala auttaa toista. Myönnän olevani myös sen verran itsekäs, että jos tiedän, ettei toinen ole niin kiinnostunut itsestäni, niin en minäkään koe velvolliseksi ottaa kaveriani jonkinlaiseksi sosiaaliprojektiksi.
Isälläni on rappioalkoholistikaveri, joka on monta kertaa ollut työkokeiluissa, sosiaaliparantoloissa ja kaikenmaailman juoppokodeissa ja onpa majoittunut välillä isänikin luokse. Isäni ei ole majoittanut häntä enää sen jälkeen kun meinasi saada puukosta selkään tältä tyypiltä. Pari vuotta tänä tyyppi oli myös seurustellut erään naisen kanssa. Nainen heitti hänet ulos itseensä ja lapsiinsa kohdistuneen väkivallan takia.
Kuinka pitkälle ympäristön on mentävä auttamisessa? Tuleeko ympäristön vain kiltisti yltiöymmärtää ja kantaa vastuu toisen ihmisen ajatuksista? Onko syy aina lähipiirissä?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.