Tapasin maailman ihanimman miehen noin kaksi vuotta sitten, joka aluksi ei vastannut yhtään käsitystäni unelmieni miehestä. Näin kyseisen henkilön silloin tällöin kaupungilla kaatokännissä ja oksentamassa. Ystäväni tapaili tuolloin kyseisen miehen kaveria ja he yrittivät parittaa meitä mutta eihän siitä mitään tullut.
Eräänä iltana menimmekin hänen vanhempien asunnolle jatkoille ja huomasimme jääneemme kahden kaikkien muiden kadotessa ja jäin yöksi. Aamulla ihmettelimme emmekä oikein osanneet puhua toisillemme. Sovimme kuintenki että näkisimme juhannuksena ja niinhän siinä kävi.. tapasimme.. Ja hän oli taas hirveässä kaato kännissä.. Menimme kuitenkin hänen vanhempien asunnolleen vaikka ajatus ei heti houkutellut kun hän oli vielä sinä iltana oksentanut päälleni. Jotenkin jatoimme tapailua.
Häkellyin kun huomasin että oli kulunut vain pari viikkoa kun aloin jo kiintyä häneen ja pikku hiljaa rakastua. Vietimme todella paljon aikaa toistemme seurassa. ei ollut päivääkään jollon emme olisi nähneet ja jos emme jostain syystä nähneet meidän oli pakko soittaa toisillemme. Olimme umpirakastuneita. Hän osittautui juuri oikeaksi minulle: hemmottelua,ihania sanoja,yllättäviä tekoja hän laittoi meille useasti vaahtokylvyn jossa olimme kynttilöiden valossa ja toi kimpun ruusuja riitelyn jälkeen. Kaikki oli niin täydellistä. En ollut koskaan ennen tuntenut mitään sellaista. Mietin aina että voiko tämä olla unta koska sellaista kuuluisi tapahtua vain elokuvissa.
Vietimme yhdessä ihanat puolitoista vuotta. Kunnes uutena vuotena tapahtui järkyttävä tapahtuma. Ilta oli muutenkin todella sekava johtuen kovasta humalasta, mutta meillä oli todella hauskaa.
Kaikki alkoi mennä alamäkeen kun aloimme kinastelemaan jostain turhasta matkalla hänen luo. Menimme kaikki samalla hissillä heille joka sijaitsi kuudennessa kerroksessa. Sisällä riitamme yltyi. Emme kummatkaan osanneet hallita itseämme. Sanoimme toisillemme pahasti mikä ei ollut yhtään hänen tapaistaan. Hän ei koskaan nimitellyt minua vaikka olimme millaisessa riidassa tai humalassa tahansa.
Riita yltyi niin pahaksi että puhuimme jotain eroamisesta. Muistan hänen uhanneen hypätä parvekkeelta, mutta hänen kaveri työnsi hänet pois parvekkeen lähettyviltä. En tehnyt mitään koska tiesin ettei hän voisi ikinä tehdä itselleen mitään ja varsinkaan hypätä sieltä alas, koska olimme useasti katsonut parvekkeelta ja kauhistellut kuinka korkealla olimme. Sain tarpeekseni ja sanoin lähteväni. Kaikki yrittivät estää minua, mutta en kuunnellut. Poikaystäväni sanoi ystävilleen seuraavansa minua minne tahansa ja ettei jättäisi minua yksin. Menimme samalla hissillä alas ja jäimme juttelemaan siihen aulaan. En edes muista meidän viimesiä sanoja toisillemme. Loppujen lopuksi lähdin vain kävelemään. En jaksanut kävellä kuin läheiseen autokatokseen, koska jalkojani särki. Menin sinne autojen väliin kyykkyyn ja yritin hädissäni soittaa kaikille ketä siellä ylhäällä oli. Viimeisen kerran kun soitin ystävälleni hän kertoi että poikaystäväni oli hypännyt parvekkeelta alas. En voinut uskoa korviani ja lähdin juoksemaan parvekkeiden alle. Löysin hänet sieltä makaamasta yltäpäältä veressä. En osannut ajatella järkevästi. Riisuin välittömästi takkini ja laitoin sen hänen päälleen ettei hänellä tulisi kylmä. Yritin kaikkeni että hän olisi pelastunut, mutta se oli jo liian myöhäistä hän oli jo menehtynyt ennen kuin kerkesin paikalle. Järkytys oli suuri kun en kuullut hänen pulssia, en osannut tehdä muuta kuin vain huutaa. Minä vain huusin. Odotimme ambulanssia vaikka tiesin että hän oli menehtynyt, mietin vain että kyllä hän selviää, mutta ei.. korkeutta oli aivan liikaa.
Elämäni romahti palasiksi. En osaa enää olla ilman häntä, koska olimme niin tiiviisti aina yhdessä. Ystävätkin tuppautui välillä unohtumaan. Nyt minulla on todella yksinäinen olo vaikka olisinkin ystävieni kanssa. Tuntuu ettei elämällä ole enää tarkoitusta. Hänellä ja meillä oli vielä pitkä elämä yhdessä edessä. Hän täytti juuri kuukautta ennen 18 ja olimme juuri suunnitellut kihlajaisia,yhteistä kotia ja lapsiakin jo suunniteltiin sinne jonnekkin tulevaisuuteen. Tuntuu että kaikki jatkavat elämäänsä ja minä jään yksin paikalleni polkemaan.
Tapaturmasta on vain vähän yli viikko, mutta tuntuu että aikaa olisi kulunnut jo vuosia, koska aika kuluu niin hitaasti ilman häntä. En osaa kuvitellakkaan miten pärjään elämässä ilman häntä. Rakastin ja rakastan edelleen häntä todella kovin. Pelkään että jään yksin, koska niinhän se menee että sen oikean rakkauden löytää vain kerran elämässään, mutta entä jos sen oikean menettää?
Haluaisin kuulla jos joku toinen on myös menettänyt sen oikean, että voiko tälläisestä tuskasta ja ikävästä oikeasti ikinä päästä yli ja jatkaa elämäänsä? Tuntuu todella pahalta ajatella että pitäisi jatkaa elämää, vaikka haluaisi sen oman rakkaansa viereen mutta kun ei pääse..
Eräänä iltana menimmekin hänen vanhempien asunnolle jatkoille ja huomasimme jääneemme kahden kaikkien muiden kadotessa ja jäin yöksi. Aamulla ihmettelimme emmekä oikein osanneet puhua toisillemme. Sovimme kuintenki että näkisimme juhannuksena ja niinhän siinä kävi.. tapasimme.. Ja hän oli taas hirveässä kaato kännissä.. Menimme kuitenkin hänen vanhempien asunnolleen vaikka ajatus ei heti houkutellut kun hän oli vielä sinä iltana oksentanut päälleni. Jotenkin jatoimme tapailua.
Häkellyin kun huomasin että oli kulunut vain pari viikkoa kun aloin jo kiintyä häneen ja pikku hiljaa rakastua. Vietimme todella paljon aikaa toistemme seurassa. ei ollut päivääkään jollon emme olisi nähneet ja jos emme jostain syystä nähneet meidän oli pakko soittaa toisillemme. Olimme umpirakastuneita. Hän osittautui juuri oikeaksi minulle: hemmottelua,ihania sanoja,yllättäviä tekoja hän laittoi meille useasti vaahtokylvyn jossa olimme kynttilöiden valossa ja toi kimpun ruusuja riitelyn jälkeen. Kaikki oli niin täydellistä. En ollut koskaan ennen tuntenut mitään sellaista. Mietin aina että voiko tämä olla unta koska sellaista kuuluisi tapahtua vain elokuvissa.
Vietimme yhdessä ihanat puolitoista vuotta. Kunnes uutena vuotena tapahtui järkyttävä tapahtuma. Ilta oli muutenkin todella sekava johtuen kovasta humalasta, mutta meillä oli todella hauskaa.
Kaikki alkoi mennä alamäkeen kun aloimme kinastelemaan jostain turhasta matkalla hänen luo. Menimme kaikki samalla hissillä heille joka sijaitsi kuudennessa kerroksessa. Sisällä riitamme yltyi. Emme kummatkaan osanneet hallita itseämme. Sanoimme toisillemme pahasti mikä ei ollut yhtään hänen tapaistaan. Hän ei koskaan nimitellyt minua vaikka olimme millaisessa riidassa tai humalassa tahansa.
Riita yltyi niin pahaksi että puhuimme jotain eroamisesta. Muistan hänen uhanneen hypätä parvekkeelta, mutta hänen kaveri työnsi hänet pois parvekkeen lähettyviltä. En tehnyt mitään koska tiesin ettei hän voisi ikinä tehdä itselleen mitään ja varsinkaan hypätä sieltä alas, koska olimme useasti katsonut parvekkeelta ja kauhistellut kuinka korkealla olimme. Sain tarpeekseni ja sanoin lähteväni. Kaikki yrittivät estää minua, mutta en kuunnellut. Poikaystäväni sanoi ystävilleen seuraavansa minua minne tahansa ja ettei jättäisi minua yksin. Menimme samalla hissillä alas ja jäimme juttelemaan siihen aulaan. En edes muista meidän viimesiä sanoja toisillemme. Loppujen lopuksi lähdin vain kävelemään. En jaksanut kävellä kuin läheiseen autokatokseen, koska jalkojani särki. Menin sinne autojen väliin kyykkyyn ja yritin hädissäni soittaa kaikille ketä siellä ylhäällä oli. Viimeisen kerran kun soitin ystävälleni hän kertoi että poikaystäväni oli hypännyt parvekkeelta alas. En voinut uskoa korviani ja lähdin juoksemaan parvekkeiden alle. Löysin hänet sieltä makaamasta yltäpäältä veressä. En osannut ajatella järkevästi. Riisuin välittömästi takkini ja laitoin sen hänen päälleen ettei hänellä tulisi kylmä. Yritin kaikkeni että hän olisi pelastunut, mutta se oli jo liian myöhäistä hän oli jo menehtynyt ennen kuin kerkesin paikalle. Järkytys oli suuri kun en kuullut hänen pulssia, en osannut tehdä muuta kuin vain huutaa. Minä vain huusin. Odotimme ambulanssia vaikka tiesin että hän oli menehtynyt, mietin vain että kyllä hän selviää, mutta ei.. korkeutta oli aivan liikaa.
Elämäni romahti palasiksi. En osaa enää olla ilman häntä, koska olimme niin tiiviisti aina yhdessä. Ystävätkin tuppautui välillä unohtumaan. Nyt minulla on todella yksinäinen olo vaikka olisinkin ystävieni kanssa. Tuntuu ettei elämällä ole enää tarkoitusta. Hänellä ja meillä oli vielä pitkä elämä yhdessä edessä. Hän täytti juuri kuukautta ennen 18 ja olimme juuri suunnitellut kihlajaisia,yhteistä kotia ja lapsiakin jo suunniteltiin sinne jonnekkin tulevaisuuteen. Tuntuu että kaikki jatkavat elämäänsä ja minä jään yksin paikalleni polkemaan.
Tapaturmasta on vain vähän yli viikko, mutta tuntuu että aikaa olisi kulunnut jo vuosia, koska aika kuluu niin hitaasti ilman häntä. En osaa kuvitellakkaan miten pärjään elämässä ilman häntä. Rakastin ja rakastan edelleen häntä todella kovin. Pelkään että jään yksin, koska niinhän se menee että sen oikean rakkauden löytää vain kerran elämässään, mutta entä jos sen oikean menettää?
Haluaisin kuulla jos joku toinen on myös menettänyt sen oikean, että voiko tälläisestä tuskasta ja ikävästä oikeasti ikinä päästä yli ja jatkaa elämäänsä? Tuntuu todella pahalta ajatella että pitäisi jatkaa elämää, vaikka haluaisi sen oman rakkaansa viereen mutta kun ei pääse..
Vastaukset 1
Vanhimmat
kokemaan raskaan menetyksen. Jos et muuta kautta löydä vertaistukea, suosittelen kirjautumaan surunauhan palstalle www.surunauha.net. Sieltä löydät ihmisiä jotka ovat kokeneet vastaavaa ja voit jakaa ajatuksiasi ja tunteitasi heidän kanssaan tai vain lukea heidän kirjoituksiaan, mikä parhaalta tuntuu. Voimia!